Luettua: Kuinka meitä mitataan?

Julkaise tai tuhoudu! Johdatus tieteelliseen viestintään 2014. Erkki Karvonen, Terttu Kortelainen ja Jarmo Saarti (toim.) Tampere: Vastapaino.

image

Vastapaino on julkaissut kiinnostavan tietopaketin, joka ei käsittele pelkästään tieteellistä viestintää vaan lisäksi paljon muita akateemisen maailman lainalaisuuksia. Teos soveltuu luettavaksi kaikille yliopistoyhteisössä työskenteleville ja suosittelen sitä vahvasti jokaisen tohtorikoulutettavan oheislukemistoksi.

Teoksen alussa on tiivis ja kiehtova johdatus tieteellisen viestinnän historiaan, alkaen kreikkalaisista viisauden rakastajista, joille tärkeät väittelyn ja retorisen suostuttelun taidot elävät yliopistoyhteisössä vahvana edelleenkin, esimerkiksi väitöstilaisuuden jäykissä muodoissa.

Alun historiaosiossa esitellään sekä yliopistolaitoksen että tieteellisten seurojen kehittymistä ja sitä, miten niiden syntyolosuhteiden vaikutus näkyy vielä tämän päivän yliopistossa, erityisesti julkaisemisen ja opettamisen tavoissa.

Itseäni liikutti ajatus siitä, että siementä merkitsevä sana semen löytyy seminaarin ytimestä. Sivistysyliopistoa Saksassa kehitettäessä tukeuduttiin Aristoteleen ajatukseen, että jokaisessa ihmisessä on potentiaa, kuten tammenterhossa mahdollisuus kasvaa mahtavaksi puuksi. Yliopiston seminaari viittaakin taimitarhaan, jossa siemeniä viljellään ja koulitaan kasveiksi. Ihmisen tulisi kasvattaa itseään niin pitkälle kuin hänen mahdollisuutensa antavat myöden. Ja meidän opettajien tehtävä tässä on koulia, karsia, kastella ja lannoittaa.

Teoksessa tarkastellaan myös luonnontieteiden ja ihmistieteiden välistä eroa ja erilaisia julkaisukulttuureja. Ihmistieteissä on tapana, että yksi tai korkeintaan kaksi kirjoittajaa kirjoittavat artikkeleita tai monografian, kun taas luonnontieteissä ei ehditä odotella kirjojen hitaita julkaisuaikatauluja vaan kaikki tieto julkaistaan artikkeleina. Artikkeleilla luonnontieteissä taas on tyypillisesti useita kirjoittajia – jopa kymmeniä, satoja tai tuhansia.

Tiedemaailman kauniita ja rohkeita mittaavat mittarit on tyypillisesti kehitetty luonnontieteiden julkaisukulttuurin mukaisesti, jolloin yksin vuosikausien työn tuloksena syntyneistä monografioista ei paljon pisteitä heru. Yhä useammin myös ihmistieteissä suositellaan vahvasti julkaisemaan vain korkealle rankatuissa kansainvälisissä kausijulkaisuissa, jotta laitos saisi mahdollisimman paljon rahoitusta. Kotimaisilla kielillä kirjoitettua tekstiä ei arvosteta juuri millään mittareilla.

Tiedejulkaiseminen on kaupallista toimintaa. Kaupallistumisen ylivoimaa vastaan on kehitetty viime vuosina avointa ja maksutonta open access -julkaisemista, joka mahdollistaa tiedon vapaan levittämisen ja saatavuuden. Tiede onkin pohjimmiltaan ja perinteisesti lahjataloutta. Tästä tunnetuin esimerkki on vertaisarviointijärjestelmä, joka sekin on peräisin jo ensimmäisistä tieteellisistä kausijulkaisuista 1600-luvulta.

Lahjalogiikasta on kuitenkin siirrytty yhä lähemmäs markkinatalouden logiikkaa. Tiedepolitiikkaa pohdittiin vuonna 2013 järjestetyssä seminaarissa, jonka otsikko ”Enemmän, nopeammin, halvemmalla” oli aivan oikein valittu. Se kuvaa hyvin niitä parametrejä, joiden sisällä akateemista työtä tällä hetkellä tehdään. Teoksessa esitelläänkin tarkasti erilaisia bibliometrisiä välineitä, joilla tuloksia yliopistoyhteisöissä arvioidaan, miten tuloksia mitataan ja mihin järjestykseen yliopistot, laitokset ja tutkijat milläkin perusteella asetetaan.

Tutkimuksen merkitys on entisestään kasvanut, eikä esimerkiksi opetusansioista tai yhteiskunnallista vaikuttamista (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan), oteta virantäytöissä juurikaan huomioon. Tehokkuutta ja laatua mitataan jatkuvasti ja ne aiheuttavat keskenään ristiriitaisia tavoitteita. Jos pitää julkaista mahdollisimman paljon, laadun taso väistämättä laskee. Jos pitää julkaista korkeatasoista tutkimusta, julkaisutahti väistämättä hidastuu. Sama pätee myös opetukseen ja valmistuviin maistereihin ja tohtoreihin. Tehotuotannossa elinolosuhteista ja lopputuloksen laadusta joudutaan tinkimään. Tulos tai ulos -ajattelu valtaa alaa myös yliopistomaailmassa.

Teoksessa kuvataankin tarkasti nykyistä markkinalogiikan hallitsemaa yliopistolaitosta: Kuka tekee ne välttämättömät työt, joista ei tehokkuuspisteitä tai tutkimusrahoituksen takaavia meriittejä kerry? Mitä tapahtuu, jos vain huipuille tarjotaan mahdollisuus tehdä tutkimusta? Seurauksena on yliopistomaailman Matteus-efekti: niille annetaan, joilla jo on. Lisäksi numerojohtaminen rapauttaa työmotivaatiota. Risto Rinteen johtaman tutkimuksen mukaan yhä useampi yliopistoyhteisössä työskentelevä kokee, että byrokratian lisääntyminen on johtanut jatkuvaan sepitteiden tuottamiseen.

Siirtyminen tieteen lahjataloudesta tieteen markkinatalouteen murentaa akateemisen työn mielekkyyttä ja houkuttelevuutta. Stressin ja ahdistuksen sietämisen ja siitä valittamisen sijaan meidän tulisi ehkä pyrkiä kohti hidasta tai ainakin rauhallista tiedettä – tai palata siihen -, oppineisuus ja viisaus syntyvät aina hitaasti.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s