Luettua: Myyttejä rikkovia elämäkertoja naiskirjailijoista

Agneta Rahikainen: Edith. Runoilijan elämä ja myytti. Schildts & Söderström, 2014.

Minna Maijala: Minna Canth. Herkkä, hellä hehkuvainen. Otava, 2014.

Minna ja Edith

Luen mielelläni elämäkertoja. Suosikkielämäkertani kertovat kirjoittavista naisista. Ja koska itsekin kirjoitan elämäkertaa kirjoittavasta naisesta, erilaisten elämäkertojen lukeminen on paitsi kiehtovaa myös työni kannalta tärkeää.

Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi keskeisestä suomalaisesta naiskirjailijasta kirjoitettua elämäkertaa, joissa molemmissa pyritään purkamaan aiemmissa elämäkerroissa lukkoon lyöty kuva kirjailijasta.

Lucina Hagmanin varhainen elämäkerta Minna Canthista osoittautuu tarkoitushakuiseksi, naisasialiikkeen asiaa ajavaksi, jonka perimmäisenä tarkoituksena on nostaa kärsivä ja aviomiehensä tyrannisoima Minna liikkeen keulahahmoksi.

Edith Södergranin köyhyyttä, kärsimystä, yksinäisyyttä ja kuolemaa korostanutta myyttiä rakensivat hänen ystävänsä Hagar Olsson ja Elmer Diktonius sekä ensimmäisen elämäkerran kirjoittaja Gunnar Tideström. Olsson halusi kanonisoida oman tulkintansa Södergranin elämästä ja runoudesta ja nostaa itsensä tämän ainoaksi ja tärkeimmäksi ystäväksi. Tideström taas pyrki lukemaan Södergranin runoja tavalla, jonka mukaan ne kertoivat suoraan kirjoittajansa elämänvaiheista sekä mielentiloista.

Sekä Minna Canthista kirjoittanut Minna Maijala että Edith Södergranista kirjoittanut Agneta Rahikainen käyttävät paljon aikaa ja vaivaa purkaessaan näitä myyttisiksi muodostuneita kirjailijakuvia. Omat tulkintansa he perustelevat tiukasti olemassaoleviin lähteisiin tukeutuen. Molempia kirjoittajia yhdistää se, että kumpikin on kirjoittanut tutkimuskohteestaan myös kirjallisuudentutkimuksen väitöskirjan.

Kumpikin elämäkerta poikkeaa perinteisistä myös rakenteellisesti. Canth-elämäkerta on jaettu  kolmeen osaan: Elämä, Kirjoittaminen ja Aatoksia. Lisänä on epilogi, jossa kuvataan Canthin jälkeläisten elämää. Myös Edith-elämäkerta on tavanomaisesta poikkeava, sillä Södergran kuolee teoksen puolivälissä ja loppupuolella tarkastellaan Edith-mytologian rakentumista elämäkerroissa ja tutkimuksessa.

Sekä Canthista että Södergranista on kirjoitettu lukemattomia elämäkertoja, tutkimuksia ja artikkeleita, mikä tekee kummankin kirjoittajan työstä erityisen haasteellisen voimannäytteen. Kummallakin on vahva näkemys siitä, että heillä on uutta sanottavaa. Ja uudenlainen kuva syntyy sekä Minna Canthista että Edith Södergranista näitä teoksia lukiessa.

Keskityn tässä tekstissä varsinaisesti Edith-teokseen, sillä Canth-elämäkerta on vielä hiukan kesken.

Agneta Rahikainen on paitsi kirjallisuudentutkija myös pitkän linjan arkistotutkija. Hän kirjoitti hiljattain kiinnostavan blogitekstin, jossa sanoo inhoavansa erityisesti naisista kirjoitettuja elämäkertoja, joissa puhutellaan kohdetta etunimellä. Miksi hän on siis kirjoittanut etunimellä otsikoidun teoksen? Toki itse teoksessa hän visusti varoo puhumasta ”Edithistä”.

Rahikainen kirjoittaa itsensä erittäin hyvällä tavalla osaksi teosta. Hän avaa teoksen alussa suhdetettaan ja melko myöhäistä tutustumistaan Södergraniin ja tämän tuotantoon – mikään runotyttö hän ei siis ollut. Hän myös pohtii tarkasti sekä teoksen alussa että lopussa lähteisiin liittyviä kysymyksiä. Silloin kun suuri osa alkuperäislähteistä on kadonnut ja hävitetty, säilyneiden lähteiden painoarvo kasvaa suhteettoman suureksi. Katkelmallisiin ja viitteenomaisiin lähteisiin myös ladataan merkityksiä toisensa perään ja päälle ja luetaan sellaista jota niistä ei voi lukea.

Rahikainen avaa näitä ylitulkintoja aiemmista tutkimuksista ja tekee omia, tiukasti lähteisiin perustuvia tulkintoja. Tällöin tietenkin kuva kohteesta jää vähän vaisuksi tai latteaksi, vajaaksi kenties. Mutta on niin paljon asioita, joista ei voida varmasti tietää, joista ei ole jäänyt mitään lähteitä. Silloin on tyydyttävä kirjoittamaan ja uskallettava kirjoittaa: tästä emme voi tietää. Ja kun hän spekuloi, hän kirjoittaa selvästi näkyviin, että kyseessä on spekulaatio, valistunut arvio siitä, mitä olisi voinut tapahtua.

Paljon Rahikainen käyttää tilaa myös kritisoidakseen yksityiskohtaisesti Tideströmin tulkintoja, jotka on useissa myöhemmissä tutkimuksissa hyväksytty sellaisinaan. Tulkinnat näyttävät lähteiden valossa useinkin tarkoitushakuisilta ylitulkinnoilta. Myös Tideströmin lähettämät kirjeet Södergranin tavanneille tai tunteneille paljastuvat johdatteleviksi. Sellaisia lienevät olleen myös Tideströmin tekemät haastattelut, joista ei dokumentteja kannettavia nauhureita edeltävänä aikana ole jäänyt.

Koska itse elän elämäkerran kirjoittamisen prosessissa, tarkkailen niitä tapoja, joilla Rahikainen käyttää vähiä lähteitään sekä erityisesti sitä, miten hän rakentaa miljöitä ja ajankuvia muuhun aineistoon ja kirjallisuuteen perustuen. On kiehtovaa, miten tekstiä lukiessa näkee, miten kirjottaja on ajatellut, mistä ja minkälaisista lähteistä hän on tietoa etsinyt. Myös romaanikirjallisuuden käyttö esimerkiksi kuvattaessa 1900-luvun alun parantolaelämää on onnistunut ratkaisu.

Ensin ihmettelin kirjoittajan valintaa kirjoittaa 200 sivua Södergranin kuolemanjälkeisestä maineesta, mutta ratkaisu tuntuu onnistuneelta. Teoksen jälkimmäinen puoli kuvaakin Södergran-myytin melko tietoista rakentamista. Sitä, miten itsestäänselvyydeksi muodostui kuva heikosta ja heiveröisestä, köyhästä, nälkiintyneestä ja yksinäisistä erakosta kaukana erämaassa. Lähteisiin nojautuen Rahikainen kuitenkin osoittaa, että Södergran eli suurimman osan elämäänsä vaurasta, kansainvälistä elämää ja oli myös ajoittain melko pulskassa kunnossa. Teoksen kuvitus koostuu miltei pääosin Södergranin itsensä ottamista valokuvista. Mukana on aiemmin julkaisemattomia otoksia ja myös vähemmän mairittelevia kuvia Södergranista. Niitä ei aiemmissa julkaisuissa ole käytetty, koska ne eivät ole soveltuneet stereotyyppiseen Södergran-kuvaan.

Kiehtovaa oli myös lukea siitä, miten Södergranin kotiseudusta Raivolasta rakennettiin syrjäseudun perikuva, vaikka se oli lyhyen matkan päässä Pietarista, täynnä kesäasukkaita sekä liike- ja harrastustoimintaa. Suomen itsenäistyttyä katksesivat kaikki yhteydet Pietariin, mikä toki aiheutti paikkakunnalle taloudellista tappiota ja kurjistumistakin.

Raivolaan tehtiin myös pyhiinvaellusmatkoja Södergranin kuoleman jälkeen. Hänen äitinsä asui toisen maailmansodan puhkeamiseen asti Raivolassa. Tutkijat ja kirjoittajat hakivat autenttisuutta tapaamalla Södergranin äidin, vaeltamalla heidän rappeutuneessa puutarhassaan ja kunnioittamaan kirjailijattaren muistoa hänen hautansa äärellä. Talvisodan myötä södergranilaiset kulttipaikat, kuten Rahikainen sanoo, hävisivät jäljettömiin. Hautakivi katosi ja vieressä sijainnut ortodoksinen kirkko poltettiin.

Rahikainen pohtii oivaltavasti sitä, miten merkityksellistä on se tapa, jolla kirjailijan jäämistöä kohdellaan. Södergranin kohdalla suuri osa kirjeistä ja käsikirjoituksista poltettiin, hänen omasta pyynnöstään. Usein myös sukulaiset ovat hienotunteisuussyistä tai neron mainetta suojellakseen hävittäneet arkaluontoisia tietoja sisältäviä dokumentteja. Esimerkiksi Runebergin jäämistöstä siivottiin tarkkaan kaikki, mikä olisi saattanut viitata hänen naissuhteisiinsa.

Elämäkerran kirjoittajat tai jälkeenjääneiden paperien haltijat – niin Södergranin kohdalla kuin myös esimerkiksi Franz Kafkan tapauksessa – ovat saattaneet hävittää dokumentteja oman mielensä mukaan rakentaessaan kohteestaan haluamaansa kuvaa ja rakentaessaan samalla itsestään kuvaa kirjailijan ainoana oikeana tulkitsijana.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkiston tapa tehdä vielä elossa olevan kirjailijan kanssa sopimus siitä, että hänen jäämistönsä toimitetaan arkistoon, on valtavan hieno järjestelmä. Kirjailijoilla itsellään – ei sukulaisilla – on silloin mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä dokumentteja arkistoidaan ja mitä hävitetään. Mutta siitä huolimatta tutkijan pitää aina pitää mielessä, ettei mikään arkistokokonaisuus ole täydellinen ja aukoton ja neutraali.

Nautin Agneta Rahikaisen tavasta kirjoittaa – vaikka luenkin vain suomennosta enkä ruotsinkielistä alkutekstiä. Teksti kulkee sujuvaan ja värikkääseen, persoonalliseen tyyliin. Korvissaan kuulee innostuneen ja innokkaan tutkijan kertovan riemuissaan löydöistään. On ollut virkistävää lukea elämäkertaa, jossa näin monipuolisesti pohditaan myös elämäkerran kirjoittamisen reunaehtoja. Ja jossa näin pontevasti riistetään alas pölyttyneitä myyttejä kärsivän, köyhän, erakoituneen Södergranin ympäriltä ja nostetaan esiin elämäniloinen, itseironinen, utelias ja epäsovinnainen nuori nainen.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s