Siitä puhe mistä puute – köyhyydestä ja kirjoittamisesta

Mathias Rosenlund 2013: Kopparbergsvägen 20. Schildts.

Kopparbergsvägen 20

Köyhyyden, sairauden ja voimattomuuden kierre, saamattomuuden kierre, kykenemättömyyden ja toivottomuuden kierre. Niistä kirjallisuudenopiskelija Mathias Rosenlund kertoo vuonna 2013 ilmestyneessä esikoisteoksessaan, joka on suomennettu nimellä Vaskivuorentie 20. Teoksen nimi on ironinen viittaus suomenruotsalaisen tunnustuskirjallisuuden suuntaan, Henrik Tikkasen kadunnimitrilogiaan. Suomenruotsalaiset kirjailijat, Tikkanen etunenässään, ovat kärsineet monenlaisista asioista, mutta eivät koskaan ylisukupolvisesta köyhyydestä, kuten heidän nuorempi kollegansa Rosenlund.

Rosenlund kuvaa teoksessaan elämäänsä pienituloisessa lapsuudenperheessään ensin tukholmalaislähiössä, sitten Vaasassa, mutta erityisesti hän keskittyy nuoren aikuisen pienituloiseen, köyhään elämäänsä. Rosenlund muutti pääkaupunkiseudulle, avioitui ja sai kaksi lasta hyvin nuorena ja ryhtyi opiskelemaan Helsingin yliopistossa kirjallisuutta. Vaimon sairastuttua synnytyksen jälkeiseen masennukseen, tentit ja kurssit jäivät suorittamatta ja Rosenlund joutui maksamaan saadut opintotuet takaisin. Tästä alkoi kasaantuvien laskujen, ulosoton ja sosiaaliavustusten kierre.

Rosenlund kuvaa teoksessaan sitä, miten hän joutuu kantamaan pääasiallisen vastuun lapsista, kodinhoidosta ja perheen elättämisestä. Kouluttamattomana hän saattaa ottaa vastaan vain pienipalkkaisia töitä ja raha ei tuntunut koskaan riittävän. Tämä onkin teoksen pääasiallinen sisältö: mitä on eläminen köyhässä lapsiperheessä vantaalaisessa lähiössä.

Teos on kirjoitettu minä-muotoon tavalla, joka antaa olettaa sen kuvaavan kirjoittajan omaa elämää. Omaelämäkerrallisena teosta on luettu myös arvosteluissa ja omaelämäkerrallisuudesta Rosenlund puhuu myös haastatteluissaan.

Ei tarpeeksi köyhä?

Kun luin teoksen arvioita, niissä kiiteltiin vahvaa omakohtaisuutta sekä voimakasta, patoutunutta tunnetta, mutta valiteltiin noin satasivuisessa teoksessa esiintyvää liiallista toistoa. Sitä kai arki, eritoten köyhän arki on: päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen samanlaisena toistuvia vaikeuksia. Mutta täytyy kyllä myöntää, että itseäkin teoksen samankaltaisina toistuvat teemat, samojen tapahtumien ja samojen lauseiden kertaus puudutti.

Rosenblad sai teoksestaan paljon huomiota ja se nimitettiin myös Runeberg-palkintoehdokkaaksi. Kirjailijasta tehtyjen lehtijuttujen lukijakommenteissa Rosenlundia ei kuitenkaan pidetty tarpeeksi köyhänä – hän oli käynyt jossain kaljalla, asunnossa oli sauna ja paljon huonekaluja, lisäksi hän oli hyvinsyöneen näköinen. Köyhän pitäisi siis – tämän palautteen perusteella – yhä edelleen olla tietynlainen, tehdä tietynlaisia, köyhien asioita ja myös näyttää köyhältä. Haastattelussa Rosenblad selitteli esimerkiksi sitä, miksi hänellä oli kallis älypuhelin ja puolustautui saaneensa sen käytettynä ystävältään.

Kommenteissa kerrottiin myös kommentoijien omista, vaikeammista elämänkokemuksista, joista oli kuitenkin valittamatta selvitty. Köyhän pitää siis myös olla hiljaa. Rosenlund haluaa teoksellaan rikkoa tuon vaikenemisen säännön ja kuvata köyhänä elämisen arkea. Hän myös kysyy: eikö köyhällä saa olla unelmia?

Köyhyys identiteettinä

Välillä teosta lukiessa jää mietityttämään köyhyyden määritelmä. Kirjoittaja puhuu vanhempiensa köyhyydestä, vaikka nämä kävivät molemmat palkkatöissä. Olisikohan ehkä kyse kuitenkin pienituloisuudesta? Onkohan kyse myös omista, täyttymättä jääneistä, odotuksista?

Köyhyyden tunne teoksessa syntyy siitä, että lapsuuden perheessä ei ole varaa asioihin, joita kirjoittaja haluaisi. Köyhyys määrittyy vähän oudolla tavalla ulkomaanmatkojen, osakkeiden ja pulleiden pankkitilien puutteeksi. Oletan, että hyvin harvoilla pienituloisilla tai keskituloisillakaan sen puoleen on säästöjä pankkitilillä tai osakesalkkua.

Omassa opiskelijan, sairastavan puolison ja pienten lasten perheessään kirjoittaja kamppailee tulojen riittävyydestä, sosiaaliturvasta ja opintotuista. Tilanne, jossa perheen toinen aikuinen ei sairauden vuoksi kykene mihinkään, on hankala ja haasteellinen. Monet meistä ovat eläneet nuorina, opiskelijoina tai pienten lasten vanhempina vähillä tuloilla ja pienellä palkalla. Mutta määrittelemmekö kaikki itsemme köyhiksi? Vai olemmeko kokeneet itsemme pikemmin sillä hetkellä pienituloiseksi, jonka on parasta olla toivomatta liian suuria?

Mistä syntyy köyhän identiteetti? Syntyykö se asumisympäristöstä, sosiaalitoimistossa asioimisesta vai leipäjonossa seisoskelemisesta? Rosenlund kuvaa köyhyttään ennen kaikkea voimattomuudeksi, ettei kykene vaikuttamaan omaan tilanteeseensa.

On mulla unelma

Kirjoittajalla on kuitenkin unelma kirjoittamisesta. Siihen liittyy ehkä myös odotus siitä, että kirjoittamisella hankkisi elatuksen itselleen ja perheelleen. Tämähän on mahdollista vain harvoille. Suuri osa heistä (meistä), jotka kirjoittavat ja haaveilevat kirjoittamisesta, tekevät sen vapaa-aikoinaan, iltaisin lasten nukahdettua, bussimatkoilla, kesälomilla, viikonloppuisin. Sama koskee lukemista. Me jotka haluamme lukea, luemme kaikki mahdolliset väliajat ja lepohetket – perunoiden kiehumista odotellessa, hampaita pestessä, bussissa, puiston penkillä, illalla unta vastaan taistellen. Kiitos kirjastolaitoksen, lukeminen on ilmaista. Kirjoja ei tarvitse välttämättä omistaa, eikä kirjoittamisella välttämättä elää.

Rosenlund kuvaa heräämistään lukijaksi ja kirjoittajaksi. Tämän teeman käsittely on teoksen vahvinta ja koskettavinta antia. Hän kuvaa runollisesti omaa kirjoittamisen tarvettaan, kirjoittamisen pakkoaan:

Som stjärnorna glimmar skriver jag.
Som träden knoppas och fäller löv skriver jag.
Som klipporna eroderar skriver jag och kan inte annat.

Luin teosta siis pääosin kirjana kirjoittamisesta, siitä mitä kirjoittaminen ja lukeminen merkitsee ihmisen elämälle, ihmisen identiteetin rakentamiselle, ihmisen tulemiselle siksi mikä hän on. Siitä näkökulmasta teosta voi lukea selviytymiskertomuksena, selviytymisenä opiskeluvuosista, pikkulapsivuosista, sairauden vuosista ja lopulta myös avioerosta. Kirjoittaminen tarjoaa väylän ulospääsylle köyhyyden ja kurjuuden kierteestä. Teos on puutteistaan huolimatta selviytymistarina, että kaikista vaikeuksista huolimatta kirjoittaja löytää oman äänensä, oman kirjoittavan minänsä.

Mutta se, että tekstillä on tällainen tärkeä terapeuttinen tehtävä, ei tee siitä välttämättä hyvää kirjallisuutta. Olisinkin toivonut, että hyvä kustannustoimittaja olisi tarttunut käsikirjoitukseen ja auttanut hiomaan siitä paremman. Nyt siinä on liikaa toistoa, paatoksellisuutta, epäjohdonmukaisuutta ja suoranaisia virheitä, jotka häiritsevät lukukokemusta.

Käteen jää rakkaus

Teosta voi lukea myös rakkauskertomuksena tai kertomuksena rakkauden merkityksestä. Kirjoittajan ja hänen aviopuolisonsa välillä on (ainakin ollut) suurta rakkautta – vastoinkäymisistä huolimatta kirjoittaja ei syyttele vaimoaan vaan kirjoittaa tästä kauniisti ja arvostavasti – ja rakkauden loppuessa loppuu myös avioliitto. Jäljelle jää rakkaus lapsiin ja rakkaus kirjoittamiseen. Ja ehkä tilaa kasvaa omaksi itsekseen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s