Luettua: Koukuttava esimerkki narratiivisesta tietokirjasta

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava, 2013.

  
Vaikka kirjan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin nimi ja kansi viittasivat johonkin chick lit -suuntaan, jotain epämääräisesti houkuttelevaa niissä kuitenkin oli, joten pitkään epäröityäni hankin teoksen luettavakseni. Onneksi hankin, sillä kyseessä on hieno esimerkki siitä, minkälaista hyvä narratiivinen, luova ja persoonallinen tietokirjoittaminen voivat muun muassa olla.

Kuten Anna Kortelainen on todennut, tietokirjaa kirjoittaessa mahdollisuudet ovat rajattomat – päinvastoin kuin romaanissa, vaikka ei uskoisi. Tietokirjan aiheet, näkökulmat, lähestymis-, toteuttamis- ja kirjoittamistavat ovat kirjoittajan vapaasti valittavissa ja varioitavissa. 

Mia Kankimäki on valinnut tutkimuskohteekseen – tai tutkimuskohde on valinnut hänet – japanilaisen Tyynynaluskirjaksi nimetyn tekstin, jonka kirjoittajasta, Sei Shongonista, hän ryhtyy ottamaan selkoa: Kuka ja minkälainen tämä tuhat vuotta sitten elänyt hovinainen oli? Miksi hän kirjoitti tuon tekstin, joka on kuin sekoitus päiväkirjaa ja blogitekstiä? Mikä oli tekstin tarkoitus ja miksi se edelleen, tuhannen vuoden päästä, puhuttelee ja tuntuu tuoreelta?

Kirjan nimi saa selityksensä siitä, että Sei on omaan kirjaansa ripotellut sinne tänne erilaisia listoja: asioita jotka heräävät eloon kun ne maalataan, aurinkoja, kuita, pilviä, yllättäviä ja huolestuttavia asioita, hurmaavia asioita, masentavia asioita, ja niin edelleen. Kirja sisältääkin lainauksia niin Sein kuin kirjoittajan itsensä laatimista listoista. Sellaisia tekee mieli itsekin ryhtyä laatimaan.

Kankimäki lähtee teoksen alussa vuorotteluvapaalle ja anoo apurahoja projektilleen. Hän toimii kuten tietokirjan kirjoittajat yleensäkin: tutustuu alan kirjallisuuteen, olemassaoleviin tutkimuksiin ja alkuperäislähteisiin, penkoo kirjastoja, museoita ja arkistoja.

Mutta koska Tyynynaluskirjasta on olemassa hyvin vähän tutkimuksia ja vielä vähemmän alkuperäislähteitä – itse asiassa ei ole edes alkuperäistä käsikirjoitusta, eikä kirjoittajan nimestäkään olla varmoja – Kankimäki pyrkii eläytymään 1000-luvulla eläneen naisen maailmaan ja kokemuksiin. Tämän – ja toki myös lähteiden – vuoksi hän matkustaa Kiotoon.

Hän haluaa pukeutua 12-kerroksiseen kimonoon, hän haluaa kirjoittaa runoja kuunvalossa, hän haluaa nähdä No-teatteriesityksiä ja kokea kirsikkapuiden kukinnan, hän haluaa kiivetä vuorelle, vierailla temppelissä, mietiskellä ja juoda sakea sekä osallistua teeseremoniaan. Tätä kaikkea hän kirjassaan kuvaakin, ja paljon muuta.

Osallistuva, eläytyvä ja kokeva metodi muistuttaa suurelta osin omaa tapaani kulkea Kersti Bergrothin jäljillä tammikuisessa Roomassa, toukokuisessa Dornachissa ja (reilun viikon päästä) kesäisessä Karjalassa. Myös minä olen halunnut kokea samoja asioita kuin hän, aistia samoja tuoksuja, kuulla samoja ääniä. 

Minun tehtäväni on ollut helpompaa kuin Kankimäen, olenhan elänyt tutkimuskohteeni kanssa samaa 1900-lukua. Kankimäki ajoi takaa kauan sitten kadonnutta maailmaa. Hänen katsottiinkin epäonnistuneen, kun hän ei onnistunut löytämään mitään autenttista: tekstiä, jonka Sei olisi itse kirjoittanut, esinettä, jonka hän olisi omistanut, taloa, jossa hän olisi asunut. Mutta paljon oli vielä samaa:

On vuoret, täsmälleen samoilla paikoilla, auringonlaskussa purppuraiset, kerrokselliset ja rosoiset kuin erisävyisistä ohuista silkkipapereista leikatut ja päällekkäin asetellut. On vuorilta sateen jälkeen nouseva usva kuin leiritulien savut, on joki, kurjet joella, ja varikset, korpit ja haukat, kyllä ne varmaan siellä jo tuhat vuotta sitten kaartelivat. On auringonlaskut, ilmansuunnat, tuulet, riisiviini, kirsikkapuut ja visteriat. On ilmasto, kesän tuima kuumuus kuin vihaisen löylynheittäjän jäljiltä, syksyn tulenhehkuiset vaahterat, sade joka valuu putouksena kuin Heian-naisten tukka, sellainen kosteus, ettei kylpyhuoneeseen jätetty pyyhe kuivu ikinä. On täysikuu, ruutukaava ja temppeleiden nimet, ja jos seisoo Hiei-vuorella ja katsoo alas laaksoon, näkee täsmälleen saman vuoriston ääriviivat taivasta vasten.

Kirja on kertomus siitä moniin suuntiin polveilevasta matkasta, jonka Kankimäki teki etsiessään vastauksia Seitä koskeviin kysymyksiin. Matkan alussa hänestä tuntui, kuin Sei olisi puhunut juuri hänelle. Ehkä siksi teos on kirjoitettu puhuttelemaan Seitä. Se on kirjoitettu Seille, se on kuvaus siitä, miten samanlaisia he loppujen lopuksi olivat, ja siitä, miten kysymykset ja vastaukset matkan aikana muuttuivat aivan toisenlaisiksi. Sen enempää Sei kuin Miakaan eivät olleet samoja kuin matkan alussa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s