Katse Kersti Bergrothin Viipuriin

Kirjailija Kersti Bergroth (1886-1975) syntyi Viipurissa, asui siellä koko lapsuutensa ja nuoruutensa ja kävi koulunsa ylioppilaaksi asti. Siksi minunkin – hänestä kirjoittaessani – oli päästävä Viipuriin, näkemään ne kadut, joita hän kulki, talot, joissa hän eli, ja erityisesti puut, tuuheat Viipurin puiston puut, joista hän kirjoitti. Bergroth näki Viipurin lapsen ja nuoren ihmisen silmin, joten sellaisin silmin minunkin pitäisi kaupunkia katsella.
Viipuri sijaitsi 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun autonomian aikana Bergrothin mukaan välitilassa, karjalaisen taiteellisuuden ja vauhdin sekä pietarilaisen suurmaailman, outouden ja kirjavuuden välissä.
Viipuri maistui kirpeältä, se oli yllättävä ja herättävä kaupunki. Ja koko vanha historiallinen romantiikka teki elämän siellä vielä taiteellisemmaksi. (Oma muotokuva 1942, 126.)
Myös Bergrothin omassa perheessä kaksi kieltä ja vähintään kaksi kulttuuria kohtasivat: pietistinen syvä uskonnollisuus sekä samanaikainen ja sille osin ristiriitainen kiinnostus kulttuuriin, kotimaiseen ja maailmankirjallisuuteen sekä teatteriin.
Bergroth kuvaa muistelmissaan kahta kotiaan Viipurissa. Toinen on jo purettu, toinen on vielä jäljellä:
Aikaisemmin asuimme Salakkalahdenkadun ja silloisen Aleksanterinkadun kulmassa, hotelli Belvederen yläpuolella. Talo on säilynyt, mutta vaikka se olisi sortunutkin, olisi kolmannen kerroksen nurkkahuoneisto olemassa, yksityiskohtiaan myöten selvänä, minun sielussani. […] Nurkkaovi vei pienelle parvekkeelle, josta minä usein olen katsellut tyyntä karjalaista vilinää Aleksanterinkadulla. (Oma muotokuva 1942, 273.)
Bergroth kirjoittaa Aleksanterinkadun (myöh. Karjalankatu) kulkevan ”kaupungin poikki kuin joku laaja Niili deltoineen”. Katu on edelleen mahtavan ja merkityksellisen näköinen. Se kulkee suorana ja pitkänä Viipurin keskustan halki.
Hotelli Belvederen talon näin vain ulkopuolelta. Näin kolmannen kerroksen huoneiston kulmaparvekkeineen, mutta en voinut mennä sisään katsomaan niitä huoneita, joita Bergroth yksityiskohtaisesti kuvaa. Bergroth kirjoittaa kotinsa olleen avara ja valoisa, mutta nyttemmin talo on rapistunut, kuluneen ja vanhan näköinen. Yhdessä ikkunassa, verhon takaa kadun vilinää tarkkaili vanha, hauras nainen.
Hotelli Belvederen talon kolmannen kerroksen kulmahuoneiston parvekkeelta Kersti Bergroth tarkkaili kadun vilinää
Hotelli Belvederen talon kolmannen kerroksen kulmahuoneiston parvekkeelta Kersti Bergroth tarkkaili kadun vilinää
Myöhemmin perheen isä osti Torkkelinkadun ja Punaisenlähteentorin kulmasta puutalon, ”joka on kauan sitten revitty, mutta joka on näkymättömänä noitatalona siellä vanhalla paikallaan”. Nyt kulmauksessa on kaunis ja hyvinhoidettu kivitalo, jonka alla, näkymättömänä, Bergrothin lapsuudenkoti häämöttää. Talosta johti pieni portti Punaisenlähteentorille ja suuri portti Torkkelinkadulle. Kun katsoo tarkasti, ne saattaa miltei nähdä.
Punaisenlähteentorin ja Torkkelinkadun kulmauksessa on nykyisin komea kivitalo
Punaisenlähteentorin ja Torkkelinkadun kulmauksessa on nykyisin komea kivitalo
Riippumatta siitä, missä Bergrothin perhe asui, koti oli aina täynnä elämää:
Kodissamme kävi monenlaisia vieraita. Isälläni oli ”pappiskonferensseja”, äidilläni rouvavieraita, sitäpaitsi oli paljon perheitä, jotka kuuluivat seurapiiriimme. Lasten luon kävi koulutovereita. Silloin tällöin tuli matkustavia sukulaisia tai antrealaisia isäntiä ja emäntiä. Minunkin kodissani oli sitä erityistä karjalaista vilkkautta ja rauhallisuutta: aina tapahtui jotakin, mutta ilman että tuntui olevan kiirettä ja touhua. (Rakas kaupunki 1951, 29.)
Bergrothin perheen kotikieli oli ruotsi, mutta lapset kävivät suomenkielistä koulua. Jouluaattoiltana seitsenhenkinen perhe (vanhemmat ja viisi lasta) käveli Torkkelinpuistoa pitkin vanhaan saksalaiseen kirkkoon, jossa pidettiin ruotsinkielinen jumalanpalvelus: ”Kirkko oli pieni ja kaikin puolin rakastettava” ja se sijaitsi paraatikentällä, joka oli ”Viipurin sivistyneimpiä ja herttaisimpia paikkoja”. Kirkko oli paikka, jossa Bergroth tunsi olevansa kotona:
Vaikka isäni oli lämpimästi suomenmielinen, hän oli valinnut joulukirkoksi tämän pienen, rakastettavan kirkon, johon suuri kynttilänsäteily tuskin näytti mahtuvan (Rakas kaupunki 1951, 16).
Viipurin saksalais-ruotsalainen kirkko
Viipurin saksalais-ruotsalainen kirkko
Kirkossakaan en käynyt sisällä – sen interiööri oli varmaan ehditty moneen kertaan tärvellä ja uudistaa kuluneen vuosisadan aikana. Kirkon vieressä oli Mikael Agricolan patsas – Agricola on haudattu Viipuriin, mutta hautapaikkaa ei ole kyetty varmistamaan. On myös monia muita, joiden hautapaikka on vuosikymmenten saatossa kadonnut.
Kersti Bergrothin lapsuudenperheeseen syntyi vuosien 1874 ja 1892 välisenä aikana kaikkiaan yhdeksän lasta. Heistä neljä kuoli imeväisikäisinä, kuten niin usein 1800-luvulla tapahtui. Kersti Bergroth ei ole näistä pienistä koskaan kirjoittanut, vaikka oli vuonna 1892 syntyneiden kaksospoikien kuollessa jo 7-vuotias. Haudattiinko nämä pienet sisarukset kenties Sorvalin hautausmaalle? Miltä vanhemmista on tuntunut, kun he joutuivat jättämään pienet haudat taakseen muuttaessaan Helsinkiin?
Sorvalin hautausmaa perustettiin 1700-luvun lopulla ja siihen haudattiin niin ortodokseja, luterilaisia, juutalaisia kuin tataarejakin. Viimeinen viipurilainen laskettiin hautausmaan lepoon kesällä 1944, vain muutamaa päivää ennen kaupungin valtausta. Neuvostoaikana hautausmaa rapistui, sen kiviä, muistomerkkejä, aitoja ja portteja käytettiin rakennusmateriaaleina sodanjälkeisenä materiaalipulan aikana.
Vuonna 2007 ryhdyttiin hautausmaata Euroopan Unionin tuella ja pitkälti talkoovoimin tutkimaan ja kunnostamaan. Muutama muistomerkki on jo entisöity, suurin osa on kadonnut. Näin on tapahtunut myös niille Adiel ja Lydia Bergrothin pienokaisille, jotka mahdollisesti on sinne haudattu. Nyt laaja alue on pääosin ruohottunut, jäljelle jääneet hautakivet lojuvat heinikossa sikin sokin.
Sorvalin hautausmaan säilyneitä hautamuistomerkkejä
Sorvalin hautausmaan säilyneitä hautamuistomerkkejä
Viipurin linnan ja Salakkalahden lisäksi Viipurin kaupungin keskustaa hallitsee laaja Torkkelinpuisto. Puistossa kokoontuivat niin lapset kuin nuoretkin ja puistikon halki käveltiin luistelemaan, joulukirkkoon ja kouluun. Kävellessäni puistokäytävää pitkin mietin pientä Kerstiä kulkemassa pimeinä ja kylminä syys- ja talviaamuina sitä pitkin koulumatkallaan. Siitä näkökulmasta puisto näytti entistä suuremmalta ja käytävä pidemmältä. Mutta kesäisenä iltana puistokäytävä oli lämmin, lehtipuut tuuheita ja turvallisia.
Torkkelinpuiston pitkät käytävät, joita reunustavat suojaavat puut
Torkkelinpuiston pitkät käytävät, joita reunustavat suojaavat puut

Nyt minulla on muistoni, muistiinpanoni ja kuvani Viipurin matkaltani. On aika kääntyä uudelleen Bergrothin tekstien ääreen js kysyä, mitä hän Viipurista kirjoittaa. Lisäksi tukenani ovat tuhdit Viipuri- ja Karjala-aiheiset teokset sekä erilaiset sukuluettelot ja arkistoista löytyneet kirjeet. Toivottavasti löydän myös haastateltavia omine Viipuri-muistoineen täydentämään kuvaani Kersti Bergrothin Viipurista.

Sitten on aika kirjoittaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s