Kirjoitusretriitissä

Minulle tarjoutui mahdollisuus viettää muutama päivä aivan yksin mökillä, joka sijaitsee meren saaressa – ilman venettä. En voi kuitenkaan aivan Robinson Crusoeen vertautua; itselläni on valmiiksi rakennettu mökki, täysi jääkaappi ja iPad. Ennemmin tai myöhemmin – kuitenkin viikon sisällä – joku tulee kuljettamaan minut pois.

Mökillä, jota käyttää usea perhekunta, tarjoutuu harvoin mahdollisuus yksinmökkeilyyn, ainakaan vuoden muutamana kesäisenä viikkona. Siksi pidänkin tätä mahdollisuutta lahjana, etuoikeutena ja erityisenä mahdollisuutena rauhoittumiseen, kirjoittamiseen ja lukemiseen.

Meren lisäksi metsä on hallitsevin elementti. Tässä ukkossateen kasteltavana.
Meren lisäksi metsä on hallitsevin elementti. Tässä ukkossateen kasteltavana.

Ajattelen näitä päiviä kirjoitusretriittinä, jolloin olen yksikseni, hiljaa omien ajatusteni kanssa, työskentelen omassa rytmissäni ja muutamia puhelinsoittoja lukuunottamatta myös puhumatta, kuten oikeissakin retriiteissä. Ja, aivan kuten niin moni nykypäivän retriitissäkävijä, en itsekään pidä tilannetta uskonnollisena.

Vaikka olen toki ollut mökillä ennenkin yksin tuntikausia, yksinolon merkityksellisyys humahti vahvana ylleni puolisoni veneen irrotessa laiturista ja suunnatessa merelle ja minun jäädessäni rannalle vilkuttamaan. Nyt täällä on vain minä, meri ja metsä. Hiljaisuus humisi korvissani ja tunsin olevani vahvasti läsnä juuri siinä hetkessä.

Koen, että kyseessä onkin tietynlainen mindfullness-ajanjakso, tietoisen läsnäolon harjoittamisen aika. Aistit ovat tavanomaista terävämmät. Tunnen herkemmin auringon lämmön tai tuulen viileyden ihollani, kuulen erilaiset tuulen, meren, lintujen ja kaukaisen ukkosen äänet tarkemmin, havaitsen valon ja varjon vaihtelut selvemmin. Olen läsnä juuri nyt, tässä hetkessä. Ja kirjoitan siitä.

Retriittitunnelma houkuttaa myös joogaamaan, tekemään aurinkotervehdyksiä terassilla tai kalliolla, meren äärellä. Se saa mietiskelemään terassilla, laiturilla tai rannalla auringon laskiessa. Ehkä siis itsekin asemoidun, ainakin jollakin tasolla ”olen henkinen, en uskonnollinen” -ihmiseksi? Ainakin täällä, ainakin nyt.

Puitten ja metsän levollisuus rauhoittaa mielen
Puitten ja metsän levollisuus rauhoittaa mielen

Aluksi sisäistin hiljaisuuden niin vahvasti, että katsoin tabletilta elokuvaa äänettömänä. Hetken kuluttua tajusin, että voin kuunnella ohjelmaa niin lujaa kuin haluan. En häiritse muita. Jollakin tavoin kovat äänet eivät vain sopineet tunnelmaan. (Tähän retriittiin sisältyy mahdollisuus katsoa Netflixiä ja lukea romaania tabletilta. Eihän koko ajan voi vain kirjoittaa.)

Etukäteen pelkäsin yötä ja mielikuvitukseni laukkaa. Yöt sujuvat kuitenkin rauhallisesti ja jo ensimmäisen yön jälkeen, päivän valjetessa aurinkoisena olivat aamun rutiinit jo valmiina: aamupalan lisäksi pulahdus mereen, joogaa, mietiskelyä ja kirjoittamista. Päivästä tulee miltei täydellinen. Ainoa mitä jään kaipaamaan, on kunnon kävelylenkki. Punkkiseen metsään ei tee mieli lähteä rämpimään. Kuljenkin valmiita polkuja rantaan, saunalle ja auringonlaskun katselupaikkaan.

Kirjoitan muistikirjaani:

Ukkossateen jälkeen aurinko loistaa entistä kirkkaammin, puiden lävitse, tummaan mereen, tummaan taivaaseen. Katson merta. Hyönteisparvi tanssii edessäni ja satakieli laulaa metsässä takanani. Mihin tästä lähtisi.

Sateen jälkeen ilma on raikkaampaa ja valo kirkkaampaa
Sateen jälkeen ilma on raikkaampaa ja valo kirkkaampaa

Vapaan kirjoittamisen ja muistiinpanojen lisäksi teen myös ”oikeaa” kirjoitustyötä. Luen tekstejä, teen muistiinpanoja, kirjaan ylös ajatuksiani ja muokkaan tekstihahmotelmia iPadin tekstinkäsittelyohjelmaan. Tänään, sadepäivänä, olen tarttunut jo jonkin aikaa arvostelua odottaneeseen teokseen ja päättänyt lukea sen loppuun. Samanaikaisesti, lukemisen ohessa syntyy myös itse kirja-arvion ensimmäinen hahmotelma, jonka voi viimeistellä joko täällä tai sitten kotona, tietokoneen ääressä.

Tekemisen rytmi on rauhallista. Välillä nousen ylös jalottelemaan, keittämään teetä tai nostan katseeni kirjasta tai näppäimiltä ulos metsään tai merelle. Ei ole kiire mihinkään, ei tarvetta lähteä pois, ainakaan niin kauan kuin suklaata ja neulelankaa riittää.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s