Kuukausi kirjoittamista sekä takana että edessä

Takana on nyt kokonainen kuukausi kirjoittamiseen keskittynyttä aikaa. Edessä oleva toinen kuukausi näyttää nyt armottoman lyhyeltä. Olen toki saanut paljon aikaan: Kirjoitin yli 94 sivua tekstiä ja kävin läpi tuhansia sivuja kirjallisuutta ja kausijulkaisuja.Vaikka olen muutamia sivuja itselleni asettamastani tavoitteesta jäljessä, olen kutakuinkin puolivälissä urakkaani.

Olen nauttinut siitä, että olen saanut kiivetä aamulla ylös vinttikamariini ja vetäytyä lukemaan sohvalle ja kirjoittamaan työpöydän ääreen. Olen nauttinut mahdollisuudesta keskittyä, joten erilaiset keskeytykset, ulkopuolisen elämän vaatimukset sekä kokoukset joihin on ”pakko” mennä, ovat ajoittain tuntuneet ärsyttäviltä. Ne vievät kallista, tarkkaan laskettua kirjoittamisaikaani. Toki sitten keskeytysten jälkeen työhön palattuani, olen ollut entistäkin ahkerampi ja aikaansaavampi.

Olen viime päivinä pyrkinyt perehtymään suomalaisen antroposofian historiaan ja antroposofisen liikkeen toimintaan sen alkuvuosikymmeninä. Jotain on selvinnyt, paljon jää menneisyyden verhon taakse.

Olen lukenut Steinerin ja Antroposofisen seuran julkaisuja ja myös käynyt Antroposofisen liiton tiloissa Helsingissä sekä Snellman-korkeakoulussa Jollaksessa, joissa tapasin merkittäviä ja asialleen omistautuneita antroposofeja. Ne olivat tärkeitä kokemuksia ja tapaamisia.

Seuran historiaa olen tarkastellut lukemalla Takoja-lehdessä tasavuosina ilmestyneitä katsauksia Antroposofisen seuran menneisyyteen sekä perehtymällä 1920-luvulla ilmestyneen Antroposofia-lehden vuosikertoihin mainiossa Donner-instituutin Steiner-kirjastossa Turussa.

Antroposofinen toiminta oli alkanut jo 1910-luvulla, mutta vielä 1920-luvulla se oli muutaman aktiivisen ja tehokkaan ihmisen toiminnan varassa. Heidät valittiin seuran johtokuntaan vuosi toisensa jälkeen ja he pitivät yllä myös seuran julkaisua, käytännössä ilman korvauksia ja ajoittain myös omalla kustannuksellaan ulkopuolisten varojen puutteessa. Antroposofia-lehti alkoi ilmestyä vuoden 1922 lopussa, se jäi ilmestymättä vuonna 1925, mutta vuoden 1926 jälkeen sitä – pienempikokoisena ja harvemmin – julkaistiin taas pienelle mutta innokkaalle tilaajajoukolle. Kersti Bergroth kirjoitti lehden jokaiseen numeroon vuosina 1926-1930 ja harvakseltaan senkin jälkeen. Vuonna 1935 ilmestyi lehden viimeinen vuosikerta. Samoihin aikoihin alkoi Bergroth yhdessä nuorten maisterien Maija Juvaksen, Astrid Reposen ja Helmi Helmisen kanssa julkaista Päiväkirja-nimistä lehteä. Se ei ollut seuran virallinen äänenkannattaja, mutta levitti antroposofisia virikkeitä suomalaiseen kulttuuriin.

Ennen Antroposofia-lehteä oli ilmestynyt julkaisu nimeltä Uusi Yhteiskunta (1921-1922) ja vuosina 1973-1979 Kynnys sekä vuodesta 1980 lähtien Takoja. Vielä minulle ei ole selvinnyt, miten julkaisutoimintaa hoidettiin vuodesta 1936 vuoteen 1972.

Antroposofia-lehden ensimmäinen numero
Antroposofia-lehden ensimmäinen numero

Antroposofia-lehden ensimmäiset vuosikerrat koostuivat suomennetuista Rudolf Steinerin kirjoituksista sekä suomalaisen toimittajan tekemistä erinomaisen selkeistä johdatuksista antroposofisen ajattelun, ihmiskuvan ja maailmankuvan peruskäsitteisiin.

Itse seura perustettiin vuoden 1923 joulukuussa kaksikielisenä – Suomen Antroposofinen seura – Antroposofiska Sällskapet i Finland ja ylisihteeriksi valittiin insinööri Uno Donner. Kuitenkin sekä suomen- että ruotsinkieliset osastot valitsivat omat puheenjohtajansa ja toimivat käytännössä erillään. Ja jo huhtikuun 27 vuonna 1924 perustettiin erillinen ja itsenäinen Antroposofisen Seuran Suomalainen Osasto, johon molempien kieliryhmien toivottiin liittyvän. Tämä erikielisten eriseuraisuus ja erimielisyydet varjostivat antroposofisen liikkeen toimintaa läpi 1900-luvun. Saattaapa sen varjoja jossain näkyä vielä tänäänkin. Kersti Bergroth liittyi seuran jäseneksi syksyllä 1924 ja hyvin pian sen jälkeen hän matkusti Dornachiin ja tapasi siellä Rudolf Steinerin, joka oli jo vakavasti sairas.

Antroposofinen toiminta Suomessa oli – ja on edelleen – osin ”sisäänpäin lämpiävää”, syystäkin, sillä kyse on pitkälti yksilön henkisistä ponnisteluista. Lisäksi antroposofit tapaavat toisiaan ja keskustelevat ryhmissä Rudolf Steinerin kirjoituksista ja antroposofisista kysymyksistä. Kolmas, liikkeen ulkonainen toiminta, koostui 1920-luvulla esitelmistä, jotka aluksi olivat ulkomaisten vieraiden saksan-, ruotsin- tai norjankielellä pitämiä, mutta hiljalleen aktivoituivat myös suomalaiset antroposofit antamaan julkisia esitelmiä. Nykyään antroposofia kanavoituu vahvasti erilaisiin käytännön sovelluksiin, kuten kasvatukseen, terveyden- ja sairaudenhoitoon, maatalouteen sekä taiteen ja liikunnan eri muotoihin.

Antroposofia-lehti kärsi talousvaikeuksista koko olemassaolonsa ajan ja usein siinä esitettiin vetoomuksia uusien tilaajien hankkimiseksi. Myös ruotsinkielisiä ja/tai varakkaita antroposofeja kehotettiin kannatuksen vuoksi hankkimaan lehden vuosikerta ja antamaan se sitten jollekulle vähävaraiselle aiheesta kiinnostuneelle lähimmäiselleen.

Seuran säännöt vahvistettiin vastaamaan niitä, joista Yleisen Antroposofisen seuran perustamiskokouksessa Dornachissa oli sovittu:

Säännöt

Antroposofia-lehdessä kuvattiin kansainvälisiä antroposofisia tapahtumia, Suomen antroposofisen seuran kokouksia sekä maassa vierailleiden esitelmöitsijöiden luentoja ja vastaanottoa. Mainoksia lehteen tarjosivat lähinnä antroposofisia lääkkeitä tarjoavat apteekit, seuran oma Antropos-kustantamo ja muut vastaavat, liikettä lähellä olevat tahot.

Lehdessä oli myös lyhyitä muistokirjoituksia liikkeen aktiiveista, jotka olivat siirtyneet ”fyysillisen elämän kynnyksen toiselle puolen”. Heidän elämäänsä ja toimintaansa muisteltiin kauniisti ja heille toivotettiin: ”Rauhallisena edetköön hänen hnekensä todellista kotia kohden.”

Seuran pitkäaikaisen rahastonhoitajan muistokirjoitus
Seuran pitkäaikaisen rahastonhoitajan muistokirjoitus

Lehden sisältö alkoi vuoden 1924 aikana monipuolistua, ja mielenkiintoista olikin lukea A. Erikssonin kuvausta hänen osallistumisestaan Rudolf Steinerin luennoille Pariisissa ja Goetheanumissa sekä hänen havaintojaan Goetheanumin kukkulalla, jossa edellisenä uudenvuodenyönä oli traagisella tavalla alkuperäinen, puinen Goetheanum-rakennus tuhoutunut tulipalossa:

Lähestyessä Dornachi’in kukkulaa, missä vielä pari vuotta sitten kauniin Goetheanumin kupoolit vallitsivat ympäristön mahtavalla näyllään, törröttää nyt erillään olleen, palamatta jääneen lämmityslaitoksen haarukas, harmaa savutorvi kohti korkeutta.

Eriksson kuvailee jäljelle jääneitä vanhempia ja uudisrakennuksia sekä niiden senhetkistä käyttöä toimistotiloina, luentosaleina, kustannusliikkeenä ja eurytmia-salina. Ita Wegmanin sairaala ja parantola sijaitsivat tuolloin vielä kukkulalla, josta ne myöhemmin siirtyivät läheiseen Arlesheimin kylään. Uuden, betonisen ja siksi palamattoman Goetheanumin rakentamista suunniteltiin jo kiihkeästi. Eriksson päätti tekstinsä kauniisti: ”Onnelliset ne henkilöt, joiden karma suo heidän oleskella Goetheanum’issa.”

Antroposofia herätti jo tuolloin vastustusta niin Euroopassa kuin Suomessakin. Tosin Suomessa onneksi säästyttin murhayrityksiltä ja tuhopoltoilta ja koettiin pääosin kirjallisia hyökkäyksiä. Vastustajat olivat 1920-1930-luvuilla lähinnä teologeja. Jumaluusopin tohtori B. H. Päivänsalo oli esityksissään, saarnoissaan ja julkaisuissaan hyökännyt harhaoppisuutta vastaan niputtaen surutta erilaiset liikkeet yhteen: ”Kaikenlaiset harhailmiöt, niinkuin teosofia, antroposofia ja spiritismi ovat saavuttaneet suurta suosiota. Monenlaiset ennustajat sekä käsistä ja korteista lukijat herättävät huomiota. Tällaisena murrosaikana ihmisten herkät, sairaaloiset mielet helposti johtuvat harhaan.”

Antroposofeja tietysti harmitti joutua samaan joukkoon korteistaennustajien kanssa ja he kehottivatkin arvostelijoita ennen kritiikkiään tutustumaan liikkeen opetuksiin. Lehdessä myös muistutettiin siitä, että suuri joukko kristittyjä pappeja oli Saksassa liittynyt antroposofiseen liikkeeseen. Heidän johdollaan perustettiinkin Kristi-yhteisön nimellä tunnettu uskonnollinen yhdyskunta, joka pienimuotoisena toimii edelleen Suomessakin.

Kun Antroposofia-lehti vuoden 1926 alussa jälleen ilmestyi vuoden tauon jälkeen, oli lehden ensimmäisenä kirjoituksena Rudolf Steinerin muistokirjoitus: ”Vuoden 1925 maaliskuun kolmantenakymmenentenä katkesi kiinne suuren yksilön, tohtori Rudolf Steinerin, henkisen olemuksen ja tämän maallisen majan välillä.” Kirjoituksessa kuvattiin, miten suuri yleisö – niin Euroopassa kuin Suomessa – ei tuohon poismenoon juurikaan kiinnittänyt huomiota. Mutta positiivisena odotettiin Steinerin tekemän työn tulevaisuudessa kantavan hedelmää. Uskottiin, että moderni ihminen hetkeksi taukoaa ulkonaisen elämän kiireistänsä ja pysähtyy ”katselemaan Rudolf Steinerin luomusta ja löytää silloin sen, mitä hän on kaivannut ja turhaan muualta etsinyt.”

Samassa, vuoden 1926 ensimmäisessä numerossa, on myös Kersti Bergrothin ensimmäinen kirjoitus ”Antroposofia ja kirjailija”, jossa hän pohtii taiteilijan mahdollisuuksia ja olemassaolon merkitystä nykyajassa. Hän päätyy ajatukseen, että antroposofian myötä taiteilija voittaa sisäisen kuoleman ja häneen virtaa maailmanajattelu ”elämää antavana, sytyttävänä, inspiroivana”. Kaksiosainen kirjoitus päättyy ylevästi:

Hän tietää olevansa oikeutettu, sillä hän ei enää ole eristetty muusta elämästä. Hän on maailmankaikkeuden osa, hänen lävitseen virtaavat elähdyttävinä eri maailmojen voimat. Näin hän on mukana kaikessa elämässä ja kehityksessä. Hän on ihmiskunnan todellinen jäsen, aikansa oikea lapsi. Ei enää muukalainen, ei enää hyödytön, ei enää epätodellinen.

Koska Kersti Bergroth ei tuotannossaan antroposofiasta juurikaan kirjoita, oli äärimmäisen kiinnostavaa löytää nämä juuri antroposofian löytäneen nuorehkon kirjailijan tekstit, joissa hän vilpittömän innostuneena kuvaa löytöjään, saamaansa innoitusta esimerkiksi Steinerin omaelämäkerrasta tai siitä, miten antroposofia näkyy antroposofin arkielämässä. Hän kuvaa eräässä kirjoituksessaan sitä, miten vaativaa onkaan elää antroposofisten vaatimusten mukaan. Esimerkiksi verrattuna ”tavallisen kristityn” elämään hänen sielunelämänsä on huomattavan paljon rasittavampaa:

Antroposofi tietää että kaikenlaisten voimien harjoittelu on hänen velvollisuutensa. Ajatusten harjoittelu, keskityskyvyn harjoittelu, monen muun sielunkyvyn tehokkaammaksi kehittäminen, siinä on juuri – eräältä näkökannalta katsottuna – se lisä, minkä antroposofia tuo kristityn elämään.

Antroposofisessa seurassa Kersti Bergroth ryhtyi myös pitämään esitelmiä. Esimerkiksi seuran vuosikokouksessa vuonna 1927 hän puhui otsikolla ”Antroposofin suhde ympäristöönsä”. Lehdessä julkaistiin ote puheesta, mutta valitettavasti se, minkälainen esiintyjä hän oli – hänen kerrotaan olleen hyvin karismaattinen -, jää nyt vain mielikuvituksen varaan.

Muutoinkin, ryhdyn tämän juuri alkaneen toisen kirjoituskuukauden aikana ottamaan mielikuvituksen vahvempaan käyttööni.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s