Niin kasaria – muistoja tyttöbändivuosilta

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kerää parhaillaan 1980-luvun musiikkimuistoja Niin kasaria -muistitietokeruullaan. Arkistoja ja muistitietoa itsekin käyttävänä tutkijana haluan toki olla mukana tukemassa näitä keruita ja omalta osaltani rakentamassa kulttuurista muistia. 1980-luvun muistelu musiikkinäkökulmasta oli avartava ja hauska kokemus, jonka voin jakaa myös tässä, jotta nämä jutut eivät jää vain tutkijoiden iloksi. Teksti muotoutui osin keruuhankkeen apukysymyksien avulla ja painottuu 1980-luvun alkupuolelle.

Tähän postaukseen tiivistän sen, mitä muistan itselleni ja identiteetilleni erittäin tärkeästä ajasta, jolloin olin mukana bändissä. Taustalla oli punkin ajatus siitä, että kuka tahansa voi soittaa, omaehtoinen tekeminen ja ehkä jonkinlainen orastava sukupuolitietoisuuskin, jonka vuoksi halusin olla mukana nimenomaan tyttöbändissä.

Olin liittynyt 1980-luvun alussa mukaan Porin Elävän Musiikin Yhdistyksen eli PELMUn toimintaan. Syksyllä 1981 menin mukaan myyjäisiä suunnittelevan PELMUn leipätoimikunnan kokoukseen, jossa oli kaksi minulle ennestään tuntematonta tyttöä. He kertoivat pitäneensä bänditreenit, jossa soittimina oli käytetty paksuja 6 numeron sukkapuikkoja. Olin mielessäni pohtinut ajatusta tyttöbändistä, joten värväydyin heti mukaan. Meillä oli intoa ja innostusta enemmän kuin taitoja. Mitään esikuvia ei ollut, joten kaikki piti keksiä itse.

Ensimmäiset treenit olivat eräässä kodissa, jossa tuoreen bändimme käytettävissä oli piano, heliseviä koruja sekä koira. Niillä lähdettiin liikkeelle. Sanoituksia etsimme runokirjoista. Ambitiomme olivat korkealla, joten otimme käsittelyymme modernin runouden tärkeän edustajan Väinö Kirstinän ”Rector Magnificus” -kuvarunon sekä hieman tuntemattomamman, mutta sitäkin kantaaottavamman Matti Jaman ”Ketkä” (Jos ne sanoo päivää, sano niille näkemiin. Jos ne käskee istumaan, jää seisomaan ovelle…). Sävellys tapahtui pianolla. Jokainen sävelsi vuorollaan yhden rivin. En tiedä, onko mitään koskaan sävelletty tällä tavalla. Mutta me saimme aikaan kaksi uutta kappaletta heti ensimmäisissä treeneissä.

Bändin nimikin muodostui kirjallisuuden perusteella: Lasten ristiretki (joka oli Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 -romaanin alaotsikko). Jatkossa treenasimme yhden jäsenemme isän omistaman kaupan kellarissa. Koska pianoa ja koiraa oli vaikea kuljettaa kellariin, hankimme helpommin kannettavia soittimia. Ostimme Anttilasta lasten rytmisetin, jossa oli ainakin triangeli, marakassi ja kapulat. Omasta takaa oli ksylofoni ja nokkahuilu, mukaan tuli myös melodika, akustinen kitara ja pienet bongorummut.

Treeneissä tärkeänä osana oli teen keitto sekä Domino-keksien mutustelu. Mutta myös kappalevalikoimamme laajeni. Sävelsimme zen-runon: ”Istuessasi hiljaa jouten/kevät saapuu/ja ruoho kasvaa itsestään.” Soitimme myös tuttuja lastenlauluja ja ensimmäinen keikkamme olikin perhepäivähoitajien joulujuhlassa, jossa esitimme mm. Kanoottilaulun ja Telefooni Afrikassa. (Yleisö oli niin innoissaan, että kiipeili lavalle.)

Kanoottilaulua esitimme ohjelmistossamme pidempäänkin. Myös omia sanoituksia alkoi syntyä. Nauhoitimme kasettimankalla soittoamme, ystävystyimme, olimme vakavissamme ja meillä oli hauskaa. Seuraavan kesän (1982) Suistomaan Soittopäivillä olimmekin sitten jo festivaalin esiintyjiä pienellä sivulavalla.

LRR

Omat sanoitukset ja sävellykset tulivat tärkeiksi ja itsestään selviksi, joten luovuimme suurimmasta osasta cover-biisejä. Sanoitukset alkoivat muistuttaa aivan oikeaa runoutta, kauhuromantiikka oli sanoittajallemme tärkeä tyylilaji ainakin alkuaikoina.

Kaikissa huoneissa odottaa peilit, joiden kautta astuu kuolema ulos.

Se vaanii sinua, etten ehtisi ensin ja peittäisi kuvaani verhon taa.

Se iskisi vasten kasvojani ja maalaisi minulle kuolleen kasvot.

Minun tarvitsisi vain katsoa peiliin ja sillä on aikaa odottaa.

Kuljen vieläkin tyhjissä saleissa, heitän verhot peileihin, enkä käänny.

Avaan ovet hiljaa, suljen silmäni, siirrän vain odotustani.

Jostain kuului musiikkia ovien takaa, jotka jo suljin.

Jos avaan, minua odottaa lasinen seinä ja minun on pakko yrittää.

  • Maija Linnala

Kiinnitimme paljon huomiota myös siihen, että biisien nimet eivät vihjanneet ollenkaan itse kappaleen sanoituksiin. Eräässä säilyneessä biisilistassa oli muun muassa seuraavanlaisia kappaleita: Jouluna saamme kaikki lahjoja; Mystinen doo-vop; En muista rakkaani puhelinnumeroa; Trubarundi; Remsahtava laulu kuolleesta haltijattaresta sekä Tarinoita värittömistä rasioista.

Musiikillinen kriisi oli edessä siinä vaiheessa, kun osa bändistä halusi ryhtyä soittamaan ”oikeasti” ja oikeilla, sähköisillä soittimilla. Minä näin sen vähän ongelmallisena – soittotaitoahan meillä ei ollut ja sähköistymällä astuisimme samalle viivalle pitkään soittotaitoaan hioneiden poikabändien kanssa. Mutta muutosta ei voinut pysäyttää. Ryhdyimme rohkeasti soittamaan sähköisesti.

Ensin soittimenani oli yhtä ääntä kerrallaan tuottava casio, jota soitin muun muassa Tampereen YO-talolla esiintyessämme ja sen jälkeen basso. Itsekritiikkiä ei tuohon aikaan ollut vielä keksitty, joten lähdin reippaasti keikalle heti seuraavana päivänä kun olin saanut lainabasson käteeni. Toki varoitin kuulijoitani, etten osaa käsissäni olevaa soitinta soittaa.

Lasten ristiretki

Pian hankin myös oman soittimen. Ensin ostin – jostain käsittämättömästä, esteettisestä syystä – mustan Yamahan nauhattoman basson, joka oli kaunis, mutta jota pienisormisen ja soittotaidottoman tytön oli tavattoman hankala soittaa. Aina piti katsoa, mihin sormensa asetti ja keikkalavoilla saattoi usein olla huono valaistus. Sainkin hankittua Riverheadin pikkuisen basson, joka oli pieni ja kevyt, ja jonka kaulan ympäri sormeni hyvin ylsivät.

Biisit lisääntyivät ja kehittyivät, teimme nauhoituksia treenikämpillä, Porin Radion studiossa ja Ulvilan Laser-studiossa. Jonkun verran kävimme myös keikoilla. Meillä oli hyviä biisejä (sitä mieltä olen vieläkin) ja joskus kosketinsoittajamme pikkuveli tuli sovittamaan kappaleitamme, jotta niihin tuli jotain rakenteellista tolkkua ja monimuotoisuutta. Hän myös opetti meitä kiinnittämään huomiota siihen, että soittaisimme biisit oikein. Meillä oli ollut suurpiirteinen suhtautuminen virheisiin: ”Ei niitä kukaan huomaa.” Treenit olivat aina sunnuntaisin klo 12. Kerran viikossa harjoiteltiin ja se sai riittää. Kukaan meistä ei soittanut kotonaan, joten soittotaitomme ei kovin paljon kehittynyt.

IMG_1345

Tyttöbändejä oli tuohon aikaan harvassa, joten kuriositeettiarvomme oli korkea, mistä johtui luultavasti se, että saimme keikkoja, palstatilaa paikallislehdessä (ja jopa Soundissa, Jyrki Siukosen Ihailemiani naisia -palstalla!) ja soitto- ja puheaikaa paikallisradiossa sekä äänitysaikaa studioissa.

Viimeinen keikka oli – kutsuttuna – rockin SM-kisojen aluekarsinnoissa Tampereen Työväen teatterissa. Emme päässeet jatkoon, yksi jäsen oli raskaana, toinen oli muuttamassa poikaystävänsä perässä toiseen kaupunkiin, joten bändi hajosi. Se tavallinen tarina, mutta ainakin minulle todella surullinen tilanne. Tyttöbändissä soittaminen oli tärkeä osa identiteetin muodostumistani ja kasvamistani.

Yksi Lasten ristiretken kappale löytyy jo YouTubestakin

Mainokset

2 thoughts on “Niin kasaria – muistoja tyttöbändivuosilta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s