Luettua:Swedenborgilainen tulkinta tuonpuoleisuudesta

 

Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Teos, 2015

Oneiron

Swedenborgin taivastulkinnat taustateksteinä ja lähteinä

Emanuel Swedenborg (1688-1772) oli ruotsalainen tiedemies ja mystikko, jonka on nähty mullistaneen koko länsimaisen taivaskäsityksen. Monet taiteilijat ovat kiinnostuneet hänen taivaan ja helvetin kuvauksistaan, mutta erityisesti hänen kirjoituksensa tilasta taivaan ja helvetin välissä sekä kuolemaa välittömästi seuraavista tapahtumista ovat olleet taiteilijoille inspiraation lähteinä.

Tuodessaan suomalaiseen kirjallisuuteen tulkintansa swedenborgilaisesta kuolemanjälkeisestä tilasta Laura Lindstedt on hyvässä seurassa. Swedenborgia ovat tulkinneet tai hänestä vaikutteita saaneet tai ottaneet muun muassa William Blake, Charles Baudelaire, Honoré de Balzac, Charles Dickens, Edgar Allan Poe, Arthur Conan Doyle sekä suomalaiset Aleksis Kivi, J. L. Runeberg ja Z. Topelius. Velka Swedenborgille näkyy myös monissa populaarikulttuurin tuotteissa sekä uskonnollisissa tai henkisissä liikkeissä kuten spiritualismissa tai osassa new agen alla kulkevia virtauksia.

Lindstedtin Oneiron tuo edellä mainittuihin taiteilijoihin verrattuna aivan uudenlaisen tulkinnan Swedenborgin ajatuksista: ruumiillisen ja sukupuolittuneen kuolemanjälkeisyyden. Swedenborg-näkökulman lisäksi Lindstedtin romaani tarjoaisi kerroksia, ulottuvuuksia ja tulkintoja useammankin tekstin pohjaksi, mutta tässä arviossa rajoitan tulkintani kapeaan, uskontotieteelliseen näkökulmaan ja peilaan omia tuntemuksiani, kokemuksiani ja ajatuksiani Oneironin äärellä.

 Kotia rakentamassa

Eräässä määritelmässä uskonto nähdään pyrkimyksenä rakentaa kotia tähän maailmaan, tehdä jotain pysyvää ja tuttua tähän vieraaseen ja alati liikkeessä olevaan maailmaan. Kodin tai oman pesän rakentaminen, oman tilan rajaaminen on myös Lindstedtin romaanissaan kuvaamien naisten tärkeä tehtävä. He rakentavat jotain näennäisen pysyvää siinä ohikiitävässä hetkessä, jonka he valkoisessa, hahmottomassa tyhjyydessä viettävät.

Romaanin kuvaamaan suureen valkoiseen tyhjyyteen tupsahtaa yksi kerrallaan seitsemän naista: juutalainen nälkätaiteilija Shlomith-Shkhina, venäläinen Polina, jolla on yllään parhaat päivänsä nähnyt soopeliturkki, siirtosydämen saanut elämän ja miesten kolhima Rosa Imaculada, kaksosia odottava hyväosainen ranskalainen Nina, hollantilainen syöpään hitaasti menehtyvä, hiuksensa ja äänensä kadottanut Wlbgis, kohti parempaa tulevaisuutta lähtenyt, väärien miesten matkaan joutunut dakarilainen Maimuna sekä itävaltalainen, vasta 17-vuotias viaton ja vihainen Ulrika. Hiljalleen he tajuavat olevansa kuolleita tai pitävät sitä ainakin todennäköisenä selitysmallina tilanteelleen.

Siirtymä elämästä kuolemaan ei tässä teoksessa ole jatkumo, kuten Swedenborg kirjoittaa, vaan katkos. Katkos aiheuttaa muistinmenetyksen, ja ymmärtääkseen ja muistaakseen kuolemansa naiset alkavat kertoa toisilleen elämänsä tarinaa.

Tyhjyyteen he asettavat ensin leirinuotiokseen punaisena leiskuvan peruukin ja alkavat myöhemmin rakentaa kotia yllään olevista vaatteista ja taskuun jääneistä pikkutavaroista. He alkavat kotouttaa itseään tuohon eriskummalliseen tilaan ja tilanteeseen, johon kukaan ei ollut osannut valmistautua.

Kukaan ei ollut myöskään valmistautunut kuolemaansa, eivät muut kuin syöpää sairastanut Wlbgis. Ei edes taiteilija Shlomith-Shkhina, joka oli tehnyt anoreksiastaan taidetta ja tehnyt sairautensa kanssa sopimuksen. Hän nälkiinnyttäisi itsensä taiteensa ja yleisönsä vuoksi äärimmäiseen pisteeseen ja vasta sen jälkeen olisi valmis hoidettavaksi, valmis parantumaan. Mutta näyttää siltä, että faustilainen sopimus oli rauennut, toinen osapuoli ei ollut pitänyt osaansa vaan ottanut vastaan jälleen yhden anoreksialle uhratun nälkiintyneen ruumiin.

Mikään naisten eläessään kuulema kertomus ei ollut valmistanut heitä siihen, että kuolemanjälkeinen aika vietetään ryppäissä. Ehkä, jos he olisivat kirjailijan tai Polinan tavoin lukeneet tai kuulleet Swedenborgia, heillä olisi voinut olla tästä aavistus. Mutta Swedenborgin mukaan ihmiset hakeutuvat kuolemansa jälkeen kaltaistensa pariin. Mikä näitä naisia yhdistää? Ainakin he ovat kaikki tulleet jollain tapaa satutetuiksi. Niin kuin me kaikki.

Ruumiit, tunteet, aistit

Kuoleman jälkeisessä tilassa aistit ja aistimukset sekä ruumiilliset toiminnot ja tarpeet katoavat. Ei tunnu nälkää eikä janoa, ei myöskään kipuja. Ruuansulatus ja ainainen erittäminen loppuvat, niin loppuu myös hengittäminen tai nukkuminen. Vaikka he tuossa kuolemanjälkeisessä välitilassa kantavat ruumistaan ja kokemuksiaan mukanaan, ruumiilliset tuskat he ovat jättäneet taakseen.

Näyttäisi siltä, että myös kaipuu loppuu. Kukaan ei tunnu kaipaavan rakkaitaan. Ja kun kaksosia odottanut Nina tuntee äkisti kohtunsa tyhjenevän, hän tuntee vain juuri sen: kohtu on lapsista tyhjä. Mutta hän ei pohdi, mitä lapsille on tapahtunut, ovatko ne syntyneet äidittöminä maailmaan vai siirtyneet kuolleina johonkin syntymättömille lapsille varattuun tuonpuoleiseen? Hän ei kaipaa lapsiaan.

Mutta mitä tapahtuu, kun naiset lausuvat pelottavan ja mahtavan tavukasauman o-nei-ron? Sen pystyy lausumaan loppuun vasta, kun oma aika on tullut, vasta kun kaikkien tarinat on kerrottu ja on aika siirtyä eteenpäin.

Jos joku olisi jälkikäteen ilmestynyt paikalle, hän olisi nähnyt suuren autiouden keskellä vaatteiden ja kenkien rajaaman suorakaiteen, sen sisällä suuren soopeliturkin ja punahiuksisen peruukin, jota reunusti rypäs pieniä tavaroita. Hän olisi saattanut miettiä mikä pala kuului mihinkin kokonaisuuteen. Millainen tarina niiden sisällä oli joskus ollut, kunne oli kadonnut, ja osaisiko hän jäljittää sen.

Minne nämä naiset siirtyvät? He siirtyvät kohti omaa kuolemaansa. Naiset ovat toisiaan vastassa tuonpuoleisessa mutta samanaikaisesti he ovat toisiaan tukemassa lähdön hetkellä. Ja kun yksi heistä myöhästyy omasta kuolemastaan, hän on tuomittu harhailemaan valkoisuudessa, jatkamaan yksin matkaansa. Kuva kuoleman hetkestä on samalla kertaa lohdullinen ja lohduton.

Tarinat ja tekstilajit

Juutalaisnainen Shlomith-Shkhina on teoksen koskettavin tai tutuimmaksi tulevin hahmo. Hän sairastuu nuorena syömishäiriöön ja tekee keski-iässään anoreksiasta taidetta. Rakkaus parantaa hänet hetkellisesti, mutta hän menettää puolisonsa ja lapsensa kibbutsin kasvottomalle koneistolle. Sen jälkeen hän omistaa elämänsä tekemällä taiteensa avulla ruumiinavauksia juutalaisuuden kipupisteisiin.

Shlomith-Shkhinasta tulee performanssitaiteilija, jonka ruumiista tulee lopullinen taideteos: hän uhraa sen syömishäiriön alttarille. Vaikka kyse on anoreksiasta, sairaalloisesta laihuushäiriöstä, Shlomith-Shkhina ei tuota perinteistä anoreksiapuhetta. Hän tuottaa taidepuhetta ja syömättömyys ja laihuus ovat hänelle taiteellisia ilmaisukeinoja. Hän tarkastelee teoksen (ja elämänsä) viimeisessä luennossa anoreksiaa juutalaiserityisenä sairautena.

Juutalaisuudessa kiinnitetään niin paljon huomiota puhtauteen, syömiseen, erilaisten ruoka-aineiden erilläänpitämiseen sekä saastaisuuteen, että se on otollista maaperää syömishäiriöille. Ja kun juutalaiset puhtausihanteet yhdistetään länsimaisen kulttuurin laihuusihanteisiin, seurauksena on koko ajan kasvava määrä syömishäiriöitä juutalaistyttöjen keskuudessa.

Lindstedt käyttää teoksessaan erilaisia tekstilajeja ilmaisemaan kuvaamiensa naisten ominaislaatua. Tieteellinen alustus saa rinnalleen draamaa ja runoutta sekä erilaisia sanomalehti- ja verkkotekstien tyylilajeja.

Henkilökohtainen on poliittista

Kuten Laura Lindstedtin väkevästä Finlandia-palkintopuheesta – jota silmät kyynelissä ruuanlaiton lomassa kuuntelin – käy ilmi, hänen romaaninsa, kuten romaani aina, kertoo jotakin myös kirjoittamisajastaan. Oneiron antaa lukijoilleen viestin ja ohjeen: yksin emme ole mitään, vain yhdessä toimien saamme aikaan jotakin merkittävää. Siksi solidaarisuus on tulkintani mukaan romaanin keskeinen hyve.

Oneiron kuvaa naistenvälistä solidaarisuutta. Romaanin naisilla ei ole yhteistä kieltä, mutta siitä huolimatta he ryhtyvät kommunikoimaan vaikeistakin asioista. Erilaisista olosuhteista ja kulttuureista huolimatta heitä yhdistää naisruumiinsa ja ne vaihtuvat kulttuuriset muodot, joiden kehyksissä sitä on merkityksellistetty, alistettu, arvioitu ja kuritettu.

Tätä on kuolema, Polina olisi tahtonut karjua. Jokin ihmistä isompi jatkaa toimintaansa ihmisen kuoria hyväksi käyttäen, ihmisen tyhjistä eleistä coimaa imien; johonkin Se Jokin tarvitsee tätä hidastettua tuhoutumista. Se Jokin laittaa elämästään irrotetun avuttoman olennon rimpuilemaan pienen yhteisön keskelle, ja tuo yhteisö koostuu yhtä lailla avuttomista ja elämästään irroitetuista olennoista. Selviytyminen riippuu yksinomaan hyvästä tahdosta. Onko sitä, vai eikö sitä ole. Onko vai ei?

Kaikkitietävä mutta epäluotettava kertoja

Teoksen alussa kertoja puhuttelee lukijaa, asettaa hänet ensin optikon sitten elokuvateatterin penkille. Värisevällä valkokankaalla näkyy – kuten ennen digitaalisten elokuvien tuloa – roskia, huojuvia haituvia, jotka tarkkaan katsottuna ovatkin kuusi naista. Ja sinä olet se seitsemäs. Onko teos osoitettu minulle, kenelle tahansa meistä? Myös minä voisin olla osa tuota sattumanvaraisesti valikoitunutta naisryhmää. Mikä tapahtuu heille, voi tapahtua myös minulle.

Ja mitä tarkoittaa, että romaanin kuvaamat naiset ovat vain heijastusta valkokankaalla? Valkokankaalla värisevät tuonpuoleisuuden kuvat ovat heijastusta tämänpuoleisesta, tästä maailmasta ja sen yhteiskunnista, ihmisyhteisöistä, niiden hyvistä ja huonoista puolista, siitä, mitä naisille joka päivä jossain päin maailmaa tapahtuu.

Mutta kuka on tuo kertoja? Kertoja on läsnä koko ajan, se tietää, mitä kukakin ajattelee ja mitä missäkin tapahtuu. Siihen ei kuitenkaan välttämättä voi aina luottaa, sillä se ottaa kantaa ajatuksiin, asioihin ja tapahtumiin. Se on ollut paikalla jo aikaisemmin ja jää jäljelle naisten lähdettyä.

Vai onko kyse vain yhdestä kertojasta? Onko kyseessä ryhmä, sillä kertoja puhuu itsestään me-muodossa. Onko se me-muodossa puhuva jumala, Se Jokin? Tarkkaileeko naisia jokin tai jotkut muut voimat tai olennot, jotka sijaitsevat pysyvästi tuossa välitilassa. Onko kyseessä elokuvateatterin koneenkäyttäjä? Voisiko kertoja olla kuka tahansa meistä? Vai onko teos kirjoitettu Swedenborgin kuvaamien enkelien näkökulmasta?

Oneiron herättää paljon ajatuksia, tunteita ja kysymyksiä. Se on voimallinen, väkevästi kirjoitettu teos, jonka lukeminen piti paloitella pieniin osiin. Haluaisin heti ryhtyä lukemaan teosta uudelleen, pienimpiä yksityiskohtia maistellen ja tutkiskellen, vaativan teoksen lukemisesta nautiskellen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s