Luettua: Tieteen ja uskonnon vuoropuhelusta

Alister McGrath (2016) Tieteen ja uskonnon dialogi. Helsinki: Kirjapaja.

image

Kirjapaja on julkaissut suomennoksen alunperin 1999 ilmestyneestä ja vuonna 2010 uudistetusta teologi Alister McGrathin Science and Religion: A New Introduction -teoksesta. Koska itse luen mielelläni teoksia, joiden otsikossa on sanapari tiede ja uskonto, pyysin arvioitavakseni myös tämän teoksen heti sen suomennoksen ilmestyttyä.

Teoksen julkaisu tapahtui aihetta käsittelevän seminaarin yhteydessä, jossa pääpuhujana oli Alister McGrath. En valitettavasti itse päässyt seminaariin paikalle, mutta osa alustuksista ja McGrathin haastattelu on tallennettu ja julkaistu mainiolla Areiopagi-sivustolla.

Tieteen ja uskonnon välinen suhde kiinnostaa minua niin paljon, että olen rakentanut Euroopan uskontohistoriaa käsittelevän luentosarjani pitkälti teeman käsittelyn varaan. Lähtökohtana on ajatus siitä, että sitä mitä ymmärrämme tieteellä ja uskonnolla nykypäivänä ei voi suoraan siirtää koskemaan menneisyyttä. Tiede ja uskonto nykyaikaisina käsitteinä ovat lähinnä 1800-luvun kehityksen tulosta.

Saman vuosisadan loppupuolelta on peräisin myös ns. konfliktiteoria eli ajatus siitä, että tiede ja uskonto ovat (aina olleet) konfliktissa keskenään. Menneinä aikoina uskonto on jyrännyt ja pahimmillaan polttanut tieteentekijöitä ja nykyään taas tiede päihittää uskonnon selittäen maailman aukottomasti.

Olen kurssillani pyrkinyt tuomaan esiin ajatuksen, että asia on luultua monimutkaisempi. Oikeastaan tätä samaa agendaa ajaa Kirjapajan vuosi sitten julkaisema artikkelikokoelma Galileo tyrmässä ja muita myyttejä tieteessä ja uskonnossa, josta kirjoitin arvion täällä. Galilein ja katolisen kirkon välinen kiista  – ja lukuisa muu tieteen ja uskonnon välisestä konfliktista käytetty esimerkki – osoittautuu monimutkaiseksi vyyhdiksi henkilökemiaa, sekä taistelua vaikutusvallasta, resursseista tai oikeudesta tulkintoihin niin omilla luennoillani, mainitussa Galilei-kirjassa ja myös tässä nyt luettavana olevassa teoksessa.

McGrath on itse ollut aiemmin luonnontieteilijä ja ateisti, sittemmin hänestä on tullut teologi ja kristitty. Hänen näkemyksensä onkin, että tieteen ja uskonnon suhdetta pystyy puolueettomasti ja syvällisesti arvioimaan vain, jos ihmisellä on koulutus sekä jossain luonnontieteessä että teologiassa. Uskontotieteestä hän ei puhu mitään. Aiemman ateisminsa vuoksi hän esiintyy myös ateismin selittäjänä – ilmeisesti ateismiakin voi ymmärtää vain jos on itse ollut ateisti ja kääntynyt kristityksi. Ja kaikkien kääntyneiden tavoin hän on kiihkeä ja varma uskossaan. Luonnnontieteilijä ja uskonnon vastustaja Richard Dawkins esiintyy ainakin tässä nyt luettavana olevassa teoksessa hyvänä vihollisena ja väärän ajattelun arkkityyppinä.

Omassa luentosarjassani olen ainakin pyrkinyt monipuolistamaan näkemystä siitä, mitä uskonnolla ja tieteellä on uuden ajan Euroopan historiassa milloinkin tarkoitettu ja minkälaisia hankauskohtia tai rajapintoja niillä milloinkin on ollut. Jotain sen suuntaista McGrathkin tavoittelee, mutta käytännössä hänen teksteissään dialogia käyvät ”uskonnon” ja ”tieteen” sijaan kristillinen teologia ja luonnontiede. Toki hänkin avaa niitä monenlaisia teologian ulkopuolisia kontekstuaalisia syitä, jotka ovat vaikuttaneet ristiriitatilanteiden syntyyn, mutta pääpaino on kuitenkin opillinen.

McGrathin kirjoittamistapaa voisi nimittää opettavaiseksi: hän käyttää etäännyttävää ja jotenkin holhoavaa me-muotoa kirjoittaessaan. Opettavaisuus on toki oppikirjaksi ja johdannoksi tarkoitetussa teoksessa hyväkin asia. Jokaisen luvun lopussa esitetään teoksia tai artikkeleita, joita lukemalla voi syventää tietämystään aiheesta. Osa ehdotetusta lisälukemistosta on kuitenkin jo melko iäkkäitä. Vaikka teosta voidaan käyttää johdatuksena teemaan, uskontotieteen kurssikirjaksi tästä teoksesta ei ole.

Parhaiten uskontotieteilijälle sopii teoksen alkuosa. Siinä käsitellään keskeiset ja useimmin mainitut historialliset tapaukset: Kopernikus ja Galilei, Newton sekä Darwin. Itselleni avautui tätä lukiessani uudella tavalla se, miten tieteelliset keksinnöt vaikuttavat maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin. Newton kehitti yksinkertaiset mekaniikan lait, joilla voidaan selittää monenlaisia ilmiöitä. Tästä seurasi se, että maailma alettiin nähdä kokonaisuutena, joka oli mekaanisesti selitettävissä. Jumala nähtiin ”kelloseppänä”, joka oli rakentanut maailman toimimaan tiettyjen lainalaisuuksien mukaisesti. Pian syntyikin deismiksi nimitetty ajatussuunta, jossa Jumalan nähtiin luoneen maailman, mutta vetäytyneen sen jälkeen syrjään sen toiminnasta – siksi esimerkiksi ihmeet olivat mahdottomia. Luontoa ja sen toimintaa tarkkailemassa päästiin perille Jumalan olemuksesta ja uskonnon ytimestä; syntyi käsitys luonnollisesta uskonnosta, josta on riisuttu mystiikka ja tarinat ja jonka nähtiin löytyvän minkä tahansa uskonnon ytimestä ja jossa suhde Jumalaan kävi tarpeettomaksi. Näin portti materialismiin ja ateismiinkin oli avautunut.

Historiallisten esimerkkien jälkeen McGrath esittelee koko joukon selittämiseen, todistamiseen ja argumentointiin liittyviä esimerkkejä. Esimerkiksi tapoja, joilla Jumalan olemassaoloa tai olemattomuutta perustellaan tai tapoja joilla tietoa perustellaan. Tämä osio on hyvin teologinen, siinä asetetaan vieretysten teologian (uskonnon) ja luonnontieteen keinot toimia tavalla, jota minun on vaikea ymmärtää – toki tämä saattaa johtua siitä, etten ole opiskellut sen enempää teologiaa kuin mitään luonnontiedettäkään. Siitä huolimatta minun on vaikea nähdä mielekkäänä vaikkapa väitettä: ”Sekä tieteessä että uskonnossa kehitetään teorioita, joiden avulla havaintoja pyritään ymmärtämään ja selittämään.” (McGrath 2016, 160.) Myöskin seuraavanlainen ajatuskulku on uskontotieteellisesti ajattelevalle vieras: ”Voiko Jumalan tuntea luonnon perusteella? Jos Jumalasta voidaan saada jotakin tietoa tutkimalla luontoa, on selvää, että uskonnoilla ja luonnontieteillä on tässä tapauksessa merkittäviä yhteisiä piirteitä.” (McGrath 2016, 138.)

Sen sijaan oli kiinnostavaa lukea lyhyistä johdatuksista siihen, miten muiden uskontoperinteiden kohdalla on tarkasteltu tieteen ja uskonnon välistä suhdetta. Konfliktinäkökulma kun istuu parhaiten luonnontieteen ja konservatiivisen kristinuskon tulkinnan yhteyteen. Samanlainen konflikti näkyy myös konservatiivisissa juutalaisuuden ja islamin tulkinnoissa, joissa otetaan kristittyjen konservatiivien tavoin kielteinen kanta erityisesti evoluutio-ajatteluun.

McGrathin teoksen seuraavassa osassa tarkastellaan nykykeskusteluja, sitä miten tiettyjen tieteenalojen, kuten kosmologian, evoluutiobiologian tai kvanttifysiikan tuloksia voidaan suhteuttaa uskonnolliseen ajatteluun. Jotenkin näkisin, että McGrathilla kyse on siitä, jääkö kosmologien, evoluutiobiologien ja fyysikoiden tuloksiin tilaa mahdolliselle jumalalle. Uskontopsykologiaa ja kognitiivista uskontotiedettä käsittelevissä luvuissa astutaan jo uskontotieteen sisään. Uskontopsykologian klassikoista esitellään huolella William James (”hyvä”, koska näki uskonnollisen kokemuksen erityislaatuisuuden) ja Sigmund Freud (”huono”, koska ei nähnyt sitä) sekä luetellaan Ralph W. Hoodin esittelemät kuusi tämänhetkisessä uskontopsykologiassa vallitsevaa ajatussuuntaa tai koulukuntaa.

Kognitiivisen uskontotieteen keskeiset kehittäjät ja käsitteet McGrath esittelee tiiviisti ja ymmärrettävästi. Hän tuo esiin sen, että joidenkin tutkijoiden mukaan kognitiivisen tutkimuksen tulokset sulkevat pois yliluonnollisen tulkinnan ja toisten – lähinnä Justin Barrett – mukaan taas ei. Ymmärtääkseni kaiken uskontotieteellisen uskonnontutkimuksen ytimessä on metodologinen agnostismi eli ajatus siitä, että mahdollisia yliluonnollisia toimijoita ja niiden vaikutuksia tutkittaviin ei käsitellä. Tutkittavana ovat ihmiset, heidän kokemuksensa, tulkintansa ja kertomuksensa. Mutta McGrath kysyy toisin: ”Antavatko kognitiiviset uskontotieteilijät [ateistisen] maailmankuvansa vaikuttaa aineiston tulkintaan?” (McGrath 2016, 233.)

Pascal Boyerin mainio taulukko siitä, miten uskonnosta tulisi puhua
Pascal Boyerin mainio taulukko siitä, miten uskonnosta tulisi puhua

Tieteen ja uskonnon dialogi -teoksen päättää luku, jossa kuvataan aihepiirin keskeisiä keskustelijoita, mukaan luettuna teoksen kirjoittaja itse – josta kirjoitetaan kolmannessa persoonassa, aivan kuin jostakusta ulkopuolisesta henkilöstä. Näyttäisi siltä, että mukaan on valittu sellaisia tunnettuja tutkijoita ja kirjoittajia, jotka ovat suhtautuneet myönteisesti tieteen ja uskonnon välisen vuoropuhelun mahdollisuuteen ja tarpeellisuuteen. Esimerkiksi teoksessa useaan kertaan mainittu paelontologi Stephen Jay Gould puuttuu luettelosta. Tässä luvussa esitellään myös yksi nainen: Nancey C. Murphy. Muutoin tieteen ja uskonnon vuoropuhelua näytetään käyvän yksinomaan miesten kesken.

Omien luentokokemusteni myötä olen oppinut sen, että ainakin uskontotiedettä opiskelevat ovat erittäin kiinnostuneita uskonnon ja tieteen välisten suhteiden historiallisesta kehityksestä ja taustoista. Erityisesti kurssin oheislukemistona olleita artikkeleita on kommentoitu aktiivisesti ja niistä käydyt verkkokeskustelut ovat olleet vilkkaita ja moneen suuntaan avautuvia. Keskeinen silmiä avaava ajatus on ollut se, että monet todeksi uskotut ja opetetut ilmiöt ovatkin osoittautuneet tarkemmalla katselulla ”myyteiksi”. Erityisen silmiä avaava on ollut Rope Kojosen artikkeli Litteän maan myytistä.

 

 

 

Mainokset

One thought on “Luettua: Tieteen ja uskonnon vuoropuhelusta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s