Esoteeriseen paikantuminen

Toisia todellisuuksia tarkastelleen seminaaripäivän lopun paneelikeskustelussa, johon yleisökin aktiivisesti osallistui, keskeiseksi ja paljon ajatuksia herättäneeksi teemaksi nousi tutkijan positioituminen ja suhde kummaan ja toisiin todellisuuksiin.


Tutkimuseettisesti ongelmallista on se, että tutkija on tutkimansa aiheen sisäpiiriläinen – jäsen tai harjoittaja – mutta jättää sen tutkimuksissaan sanomatta ja reflektoimatta. Toki tämä koskee kaikkea tutkimusta, vaikka korostuu marginaaliyhteisöjen tarkasteluissa. Wouter J. Hanegraaff kutsuu tätä religionismiksi ja näkee sen aitona ongelmana länsimaisen esoterian tutkimuksen piirissä.

Itseänikin on hämmentänyt se, miten monet Emanuel Swedenborgia tutkivat ovat jättäneet alustuksissaan tai artikkeleissaan pohtimatta tai sanoittamatta sen, että ovat esimerkiksi Swedenborgin nimeä kantavan kirkon pappeja tai Swedenborgin tutkimukselle omistautuneen yliopiston henkilökuntaa. Myös teosofiaa ja antroposofiaa käsittelevissä tutkimuksissa on joskus häilyvänä se, missä tutkimus päättyy ja uskonnon tai henkisyyden harjoittaminen alkaa. 

Nykypäivään kohdistuvassa tutkimuksessa taas tutkijoiden magian harjoittaminen tai magiaa harjoittavien seurojen jäsenyys ei välttämättä näy millään tavoin magiaa käsittelevissä teksteissä tai alustuksissa. Sen sijaan uuspakanakentällä aktiivisesti toimivat tutkijat usein asemoivat itsensä tutkimaansa liikkeeseen vaikkapa aloittamalla alustuksensa julistuksella: ”Olen vihitty papitar.” Joskus mietin, onko tämä sukupuolikysymys? Joka tapauksessa esoteerisuudessa monesti harjoittaminen ja tutkiminen kulkevat käsi kädessä – mutta tutkijan tulisi tietää, kummasta kulloinkin on kyse.

Tähän toki liittyy myös se, että paikantumista vaaditaan nimenomaan marginaalisten yhteisöjen sisältä tutkimusta tekeviä. Valtakirkkoa tutkivalta ei välttämättä edellytetä (vaikka tietysti pitäisi edellyttää) tarkkaa pohdintaa siitä, miten kirkon jäsenyys tai suhde kristinuskoon vaikuttavat tutkijan tekemiin johtopäätöksiin. Tästä kapeasta mutta niin yleisestä näkökulmasta luterilaisuus ei ole uskonto, suomalaisuus ei ole etnisyyttä, eikä valkoinen väri. Nuo asiat liittyvät vain toisiin, muihin.

Toinen, eri tavalla ongelmallinen tapa on se, että uskontoa, henkisyyttä tai esoteriaa tutkiva suhtautuu kielteisesti kaikkeen aiheeseen liittyvään kummaan – tosin on outoa, että valitsee tutkimuskohteekseen aiheen, johon suhtautuu kielteisesti – ja yrittää selittää tutkittavien kokemat oudot tai yliluonnolliset kokemukset pois, torjua tai kieltää ne tai jopa yrittää todistaa, että tutkittavien kokemukset eivät ole todellisia tai että ne ovat osoitus vaikkapa mielenhäiriöstä.

Useimmiten tutkija on kuitenkin äärimmäisen kiinnostunut tutkittavasta ilmiöstä ja tutkimistaan ihmisistä, vaikkei olisikaan tutkittavien kanssa aina samaa mieltä heidän kokemuksiensa alkuperästä. Tutkijan pyrkimys on ymmärtää tutkittavien kokemuksia ja niiden merkityksiä. Yleensä tämä tapahtuu aineistoon syvällisesti tutustumalla, kuuntelemalla ja lukemalla tarkkaan, uudelleen ja uudelleen.

Puhutaan metodologisesta agnostismista, siitä, että tutkija ei ota kantaa siihen, ovatko tutkittavan kertomat asiat tapahtuneet – onko Pyhä Henki parantanut heidät, onko heidän isävainajansa ilmestynyt heille tai ovatko he saaneet enkeleiltä apua. Ne ovat asioita, joita ei empiirisen tutkimuksen avulla voi ratkaista. Siksi ne jätetään ulkopuolelle. Toiset todellisuudet eivät ole tutkimuskohteita. Sen sijaan tutkittavan kertomukset näistä toisista todellisuuksista ja niiden vaikutuksesta hänen elämäänsä ovat hänelle itselleen tosia ja sellaisena me tutkijat kertomuksia käsittelemme. Todesta ottaminen onkin yksi Marjo Kaartisen esittämistä tutkijan eettisistä velvotteista. Kaksi muuta ovat äänen antaminen ja näkyväksi tekeminen. Nämä ovat myös tapoja, jolla voimme maksaa velkamme tutkittaville, korvata heidän vaivannäkönsä – asia, jota Susanne Ådahl korosti. 

Jos henkisyyden harjoittaminen voi joskus vaikuttaa tieteentekoon, voi suunta olla myös päinvastainen. On tutkijoita, jotka ovat kokeneet hengellisen tai henkisen herätyksen tutkimusprosessinsa aikana.  Tai on puhuttu jopa ”parantropologiasta” (vrt. parapsykologia), jossa kumma, yliluonnollinen, toinen todellisuus otetaan ehkä mahdollisena – itse näen tämäntapaisen asenteen tieteenteolle vieraaksi. On myös kysytty, voiko tutkia asioita, joita ei ole itse kokenut. Mielestäni voi, mutta on tilanteita ja tutkimuksia, joissa vastaus on toisenlainen. 

Joissain tutkimusasetelmissa on mahdollista tai jopa välttämätöntä osallistua, mennä mukaan, asettua alttiiksi: lähteä retriittiin, mindfulnesspäivään tai joogakurssille, osallistua uskonnollisen tai esoteerisen yhteisön säännöllisiin tapaamisiin, liittyä rukouspiiriin, asettautua reikihoitajan tai henkiparantajan asiakkaaksi tai käydä koulutus meedioksi tai enkelihoitajaksi. Sellainen vaatii jo uskallusta ja joskus mukana on pelkoa: tulenko astuneeksi tässä rajan ylitse? Entä jos minulle tapahtuu jotakin, enkä palaakaan samanlaisena kuin ennen. Jos humpsahdan jonnekin tuntemattomaan?

Ehkä pelko on turha. Kun asettaudumme alttiiksi erilaisille kokemuksille tutkimustemme myötä – kuten etnografit ja antropologit aina ovat tehneet – teemme sen tietoisena ja reflektoiden, tilanteita ja myös omia tuntemuksiamme tarkkaillen. Tulemme pois kokemuksia rikkaampana, aineistosta kylläisinä ja siinä mielessä kaikki tutkimus muuttaa meitä itseämme.

Joskus tutkijat ovat kokeneet kummia asioita. Keskustelussa kävi ilmi, että uransa loppupuolella olevat tai jo eläköityneet tutkijat ovat saattaneet avautua kertomaan omista oudoista kokemuksistaan – kun oma ura ei enää näistä paljastuksista vaarannu. 

Viime vuosisadan taitteessa etsittiin empiirisiä todisteita toisten todellisuuksien olemassaolosta. Todisteita katsottiin saadun muun muassa tämänkaltaisista henkivalokuvista, joissa nähtiin kuvia vainajista.
Mainokset

4 thoughts on “Esoteeriseen paikantuminen

  1. Ymmärtääkseni parantropologiassa ei lähdetä siitä, että tällaiset anomalistiset todellisuudet tai ilmiöt olisivat mahdollisia, vaikkakin jotkut voivat siitä oletuksesta lähteä. Sen sijaan niitä ei aktiivisesti lähdetä poissulkemaan, ellei sitten tutkimuksessa ole poikkitieteellisempää näkökulmaa mukana. Kulttuurintutkijoilla ei välttämättä usein olekaan asiantuntemusta arvioida niille esitettyjä perusteluja.

    Suora lainaus parantropoligian journalista: ”Paranthropology is devoted to an open-minded and exploratory perspective on a wide range of experiences, beliefs and phenomena often called paranormal, supernatural or anomalous”

    Se on eri asia kuin parapsykologia, vaikka niiden välillä onkin sellainen kytkös, että useimmat parantropologit suhtautuvat parapsykologiaan myötämielisesti. Parapsykologiassa nimenomaan pidetään näitä ilmiöitä mahdollisina, koska osa parapsykologisesta tutkimuksesta pyrkii selvittämään niiden luonnontieteellistä olemassaoloa. Tällaisissa psi-hypoteeseissa ei ole mitään ongemallista, jos ne muotoillaan niin että niitä pystyy tutkimaan ja jos hypoteesin perustelut ovat riittävän vakavasti otettavia – hypoteesin poikkeavuus ei voi olla este sen tutkimiselle.

    Tutkimuksen ansiosta myös monet huijaukset ovat paljastuneet. Huijauksiin lukeutuvat myös nämä vuosisadan vaihteessa otetut henkivalokuvat, tai ainakin suurin osa niistä.

    Tykkää

  2. Piti hieman syventää omiakin tietojani asiasta, koska olen ollut populaariesityksistä tekemieni käsitysten varassa. Jack Hunter kuvailee tuoreimmassa julkaisussaan parantropologiaa niin, että kyse on paranormaalin mahdollisuuden vakavasti ottamisesta:

    ”While the anthropology of religion has tended to focus primarily on systems of religious belief , bracketing out or negating the ontological status of the objects of such beliefs, a paranthropological approach accepts the possibility that the objects of supernatural belief s may have some form of independent ontological reality, and proceeds from that position.”

    ”Paranthropology, therefore, takes a bold step in attempting to interpret systems of supernatural belief from the perspective of those who subscribe to them, from the perspective of dire ct experience and engagement with the phenomena themselves. In studies of spirit mediumship, for example, a paranthropologist will take seriously their informants beliefs about, and experiences of, spirits in an attempt to gain a more rounded appreciation of what such beliefs and experiences mea n (see Blanes & Espirito Santo, 2013 , and Hunter & Luke, 2014) for ethnographies that attempt to do this)”

    http://www.religiousstudiesproject.com/DISKUS/index.php/DISKUS/article/viewFile/68/60

    Joka tapauksessa, kun parapsykologiaakin on tutkittu ihan vakavasti otettavien tutkijoiden toimesta ja näitä tutkimuksia on julkaistu arvostetuissa tiedejulkaisuissa, en ihan ymmärrä mitä tieteelle vierasta siinä on, että antropologi ottaa vakavasti tutkimuskohteensa käyttäytymiseen vaikuttavan uskomusolennon tai ilmiön olemassaolon mahdollisuuden (esimerkiksi maan ulkopuolisen älyllisen elämänmuodon, ks. Jaakko Närvän väitöskirja), tai päätyy ontologisten kysymysten pariin käsitellessään uskomusten perusteluita. Paranormaalihan on aluetta, jossa usein vedotaan tieteellisiin tai pseudotieteellisiin lähteisiin ja niistä tehtyihin tulkintoihin.

    Sen sijaan eettisesti voidaan mielestäni olla hyvinkin aralla alueella, riippuen siitä millä tavalla ja minkälaisia uskomuksia tutkija käsittelee ottaen kantaa niiden mahdollisuuteen. Joissain tapauksissa voidaan puhua myös mielenterveysongelmista, puhuttaessa paranormaaleista uskomuksista.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s