Olet hyvä sellaisena kuin olet

#älälaihduta

Syömishäiriöliitto SYLI viettää 6.5.2016 Älä laihduta -päivää ja haastaa blogirjoittajat kirjoittamaan teemasta. Tämän vuoden teemana on Sairaan terve elämä, joka viittaa moneenkin suuntaan, mutta itse näkisin keskeisenä sen, miten syömishäiriö saattaa alkaa nimenomaan pyrkimyksestä elää terveellistä elämää: syödä terveellisesti ja liikkua.

Terveellisesti syöminen saattaa lähteä käsistä ja tuottaa erilaisia sääntöjä, jotka yksinään ovat hyviä: älä syö sokeria, vältä rasvaa, syö enemmän kasviksia, älä syö kuuden jälkeen. Mutta kun säännöt tiukkenevat ja kun elämä ja ruokailu ovat pelkkiä kieltoja, pelkkää välttämistä, ollaankin liu’uttu sairauden tielle.

Joillekin myös liikunnan harrastaminen saattaa johtaa kierteeseen, jossa liikunnasta katoaa ilo ja sijaan tulee pakonomainen suorittaminen. Terveellisyydestä tuleekin sairaalloista. Joillekin se tapahtuu nopeasti, jotkut liukuvat sairauteen hitaammin.

Syömishäiriöön – puhun tässä anoreksiasta, josta itselläni on kokemusta – sairastuneen läheinen ei aluksi, ei ehkä pitkään aikaan, näe mitään ongelmaa, mitään sairautta, mitään vakavaa. Aluksi saattaa näyttää siltä kuin nuori voisi aiempaa paremmin: syö terveellisesti ja liikkuu. Terveyden ja sairauden välistä sumeaa rajaa on vaikea nähdä tai sitä ei halua nähdä. Kun oma tyttäreni sairastui anoreksiaan, olin kuin sokea tai kuin olisin tarkoituksella peittänyt silmäni, kieltäytynyt näkemästä. Näin kirjoitin diagnoosin jälkeen muistikirjaani:

Niin sokea olin.

En nähnyt kuivuvaa ihoa, palelevia sormia ja verkkaistuvaa sydämen sykettä alipainoisuuden merkkeinä. En nähnyt entisestään kiristyvää koulutyöhön paneutumista ja kokeita edeltävää ahdistusta osana anorektista käyttäytymismallia. En nähnyt anorektisena edes sitä, että tyttäreni ajoittain aloitti karkkilakkoja, enkä sitä miten hän katui loma-ajan tai viikonlopun herkutteluaan. Miten hän lopetti sokerin lisäämisen aamupuuroonsa. Miten iltapalat hupenivat olemattomiin. Miten hän itse hupeni, laihtui, kuihtui ja lopulta näivettyi.

Sitten vasta näin tarkasti.

Näin sairauden alkaessa ja edetessä vain yksittäisiä asioita, en suostunut näkemään kokonaiskuvaa.

Äidit aina syyttävät itseään, kun lapselle tapahtuu jotakin. Jos tytär laihduttaa itsensä miltei sairaalakuntoon, äiti katsoo itseään syyttävästi peilistä: Sinä olet aiheuttanut tämän. Vaikka en tiedä, miten ja milloin, oletan että jollakin tavalla olen välittänyt vääränlaista kuvaa naiseudesta, ruumiillisuudesta ja vaikka mistä.

Onneksi en voi pelkästään itseäni syyttää – jos tässä nyt syyllisiä pitää hakea – vaan koko kulttuurimme ja sen kuvasto on syömis- ja ruumiinkuvahäiriöön työntävää. Vääränlaista kuvaa tarjotaan niin mainoksissa, elokuvissa kuin televisiosarjoissa sekä koulujen pihoilla, luultavasti jo tarhassa. Siitä ei kai voi välttyä kukaan. Enkä halua edes ajatella niitä kaikkia katseita, kosketuksia ja huomautuksia, joiden kohteeksi tytöt ja naiset joutuvat.

Tyttäreni sairastuttua katsoin luonnollisesti itseeni ja etsin menneisyydestä omia syömiseen ja laihduttamiseen liittyviä ongelmakohtiani. Ensin ajattelin, ettei sellaisia ole. Olen aina ollut enemmän tai vähemmän tyytymätön painooni, joka on eri aikoina vastannut paremmin tai huonommin omia toiveitani, mutta en kuitenkaan ole ollut mikään laihduttaja- sen enempää kuin himoliikkujatyyppi. Jostain olen kuitenkin oppinut tyytymättömyyden omaan ruumiiseeni.

Ja kun katsoin tarkemmin menneisyyteen, muistin sen ahdistuneen lukioikäisen tytön, joka jätti aamiaisen väiin, joka jätti lounaan väliin ja joka istui koulun jälkeen Anttilan kahviossa teemuki edessään ja kotiin mentyään voi pahoin. Ja muistin sen keski-ikäisen naisen, joka ei saanut öisin nukuttua, joka stressasi sairastumiseen asti työasioista ja korvasi ruuan aina vain suuremmilla kupillisilla kahvia.

En muistanut varsinaisesti syömishäiriöön viittaavia ajatuksia, ehkä koko käsite oli nuoruudessani vielä tuntematon, eikä soveltunut keski-ikäisen työuupumukseen. Mutta tiedän reagoineeni – ehkä edelleen reagoin – stressiin ja pahaan oloon syömättömyydellä. Ehkä se onkin surullinen perintöni tyttärelleni. Ehkä se on se malli, jonka tämä kulttuuri tarjoaa.

Tyttäreni voi nyt paremmin, hyvin suorastaan. Mutta tietä syömishäiriön täydelliseen poistumiseen on vielä edessä. Siitä huolimatta tiedän myös tehneeni tällä matkalla jotain oikein. Tiedän olleeni läsnä ja saavutettavissa sairauden pahoina aikoina. Olin paikalla tekemässä säännöllisin väliajoin oikeanlaista ruokaa. Olin paikalla kuuntelemassa ja keskustelemassa. Olin tukemassa, olin taistelemassa ja koko ajan osoittamassa järkkymätöntä luottamusta paranemiseen. Vaikka tyttäreni joutuu itse taistelemaan itsensä terveeksi, ei hän joudu tekemään sitä yksin. Hänellä on paljon tukijoita. Ehkä me kaikki oppisimme hyväksymään oman ruumiimme sellaisena kuin se kulloinkin on.

Advertisements

2 thoughts on “Olet hyvä sellaisena kuin olet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s