Radiohaastatteluun valmistautumisen iloja eli joitain ajatuksia vastaavuusopista

Ylen Radio Puheessa esitettävää toimittaja Perttu Häkkisen samannimistä keskusteluohjelmaa kuuntelee noin 100 000 suomalaista. Heidän joukossaan on paljon myös niitä, jotka ovat kiinnostuneita uskontoihin ja esoteerisuuteen liittyvistä asioista. Ohjelmassa käsitellään usein uskonto-kategorian eri laitamille sijoittuvia ilmiöitä asiallisella ja informatiivisella tavalla.

Koska myös Uuden etsijät -hanke, jossa olen mukana, käsittelee tätä samaa aluetta, oli toimittaja Häkkisen silmiin osunut hankkeen ja kumma-verkoston yhteisen seminaaripäivän mainos. Hän otti meihin yhteyttä ja hetken kestäneen vekslaamisen jälkeen saimme sovittua tapaamisen Logomolla sijaitsevaan Turun Yleisradion aluetoimituksen studioon.

Itse ohjelma löytyy Yle Areenasta, jossa jokainen voi itse käydä kuuntelemassa lopputulosta ja tehdä omat johtopäätöksensä. Paljon ehdimme sanoa, mutta paljon oleellista ja tärkeää jäi myös keskusteluun varatun 45 minuutin ulkopuolelle.

Ystävällisesti toimittaja lähetti ennakkoon kysymyksiä pohdittavaksi. Hän oli selvästikin tehnyt taustatyötä tutustuen ainakin jossain määrin kirjoittamiimme teksteihin. Kysymykset olivat hyviä, kattavia ja perusteellisia. Aivan kaikkia niistä ei ohjelmassa ehditty käsitellä.

Omalta kohdaltani kysymykset liittyivät lähinnä aikaisempaan tutkimukseeni, jossa tarkastelin ruotsalaisen mystikon ja henkiennäkijän Emanuel Swedenborgin vaikutusta suomalaiseen kansalliskirjallisuuteen, erityisesti J. L. Runebergiin ja Aleksis Kiveen. Vaikka itse olen siirtynyt jo toisaalle, ovat nuo työni toki relevantteja esoteerisuuden kannalta. Tosin niiden kirjoittamisesta on jo sen verran aikaa, että aivan aktiivisessa muistissani ei enää ollut se, mitä niissä olen aikoinaan sanonut.

Emanuel Swedenborgin rintakuva Tukholmassa
Emanuel Swedenborgin rintakuva Tukholmassa

Olikin siis pikaisesti silmäiltävä omia vanhoja artikkeleita: mitä tulikaan kirjoitettua? Tämä osoittautuikin erittäin hyödylliseksi paitsi ohjelman myös ja erityisesti tämänhetkisen kirjoittamiseni kannalta. Suosittelen lämpimästi aika ajoin palaamaan vanhojen tekstien ääreen, sieltä voi löytää jotakin uutta. Tosin joskus voi myös huomata päätyneensä keksimään samat ajatukset ja johtopäätökset useampaan kertaan.

Satuin tietokoneeni uumenista löytämään ensimmäisen  suomen kielellä pitämäni alustuksen Swedenborgista ja Runebergista 1800-luvun tutkimuksen vuosikonferenssissa vuonna 2009. Siinä tarkastelen muun muassa Swedenborgin korrespondenssi- eli vastaavuusoppia, joka on innoittanut lukemattomia taiteilijoita, myös Runebergia.

J. L. Runebergin patsas Porvoossa
J. L. Runebergin patsas Porvoossa

Vastaavuusopin on katsottu sijaitsevan esoteerisuuden ytimessä. Nostihan Antoine Faivre vuonna 1994 englanniksi käännetyssä teoksessaan Access to Western Esotericism sen ensimmäiseksi esoterian  neljästä perustavasta piirteestä tai osatekijästä. Toisena on ajatus luonnosta elävänä kokonaisuutena, kolmantena uskonnollinen mielikuvitus voimana, jolla voidaan toimia näkyvän ja näkymättömän maailman välillä sekä neljäntenä käsitys transmutaatiosta eli henkisestä kasvusta ja uudistumisesta, jossa henkilö yhdentyy korkeampaan voimaan. Olin alustukseeni kirjoittanut ajatuksia Swedenborgin korrespondenssiopista – luultavasti pohjaten Jyrki Siukosen (2000) Swedenborg-käännöksen Clavis Hieroglyphica johdantoartikkeliin:

Korrespondenssi- eli vastaavuusoppi oli Swedenborgin kehittämä tulkintamalli unilleen, jota hän sitten sovelsi Raamatun tulkintaan. Sen mukaan kaikella ulkonaisella ja näkyvällä on sisäinen ja henkinen syy. Ihmisen työ ja toiminta ilmaisevat hänen sisäistä luonnettaan, samoin Jumalan viisaus ja hyvyys ilmenevät hänen töissään. Tämä ilmeneminen on paitsi yleistä myös hyvin yksityiskohtaista, jokainen kappale on jonkun jumalallisen ominaisuuden havainnollistuma tai kuva. Kaikki luonnon esineet jollain tavoin symbolisoivat henkisiä asioita. Ulkonaisen luomakunnan ja henkimaailman välillä vallitsee siis vastaavuus. Samoin vallitsee luonnon ja ihmisen hengen välillä, tämä on tuttua mikrokosmos–makrokosmos-ajattelusta. Koska luonto on jumalallisten ideoiden ruumiillistumaa, ja koska Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, niin myös kaikella mitä ihmisessä on on vastaavuutensa fyysisessä luonnossa. Fyysisillä asioilla on aina henkiset vastaavuutensa. Sama pätee maailmankaikkeuteen, joka swedenborgilaisessa ajattelussa on antropomorfinen. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen niin kokonaisvaltaisesti, että sen hahmo läpäisee maailmankaikkeuden kaikki tasot. Maailmankaikkeus on ihmisen muotoinen, Maximus homo. Swedenborgin mukaan ihmisen ruumis on muodostunut sielun toimintojen mukaiseksi, fyysinen olomuotomme on siis kuva kuolemattomasta sielustamme. Myös maailma on ihmisen muotoinen ja sen myötä kaikella ihmisen piiriin kuuluvalla on vastaavuutensa taivaassa, joka sekin on ihmisen muotoinen. Swedenborgin mukaan kaikilla asioilla on kolme merkitystasoa: materiaalinen eli aistimaailma, henkinen eli ajatusmaailma sekä taivaallinen, taivaallisen maailman taso. Kaikilla maallisilla asioilla on siis vastaavuutensa henkisessä ja taivaallisessa maailmassa.

Kun olen viime vuosina keskittynyt kirjoittamaan Kersti Bergrothista ja antroposofiasta, en ole ajatellut vastaavuusoppia enkä käyttänyt käsitettä teksteissäni. Mutta lukiessani edellä olevaa vastaavuusopin kuvausta mielessäni vilisevät ne lukemattomat kohdat Bergrothin romaanituotannossa, jossa esimerkiksi ihmisen ulkoinen olemus kuvastaa tämän sielua.

Mutta niitäkin keskeisempää on se, miten olen miettinyt – esimerkiksi täällä – J. W. Goethen Faust-runoelman päättävää säettä – ”Alles vergängliche ist nur ein Gleichnis” -, joka oli tärkeä niin Bergrothille kuin hänen oppi-isälleen Rudolf Steinerille ja joka nyt ymmärryksessäni asemoituu vastaavuusopin runolliseksi tiivistykseksi.


Säe on Kersti Bergrothin elämän avainlause, jota ja jonka sanomaa hän toisti romaaneissaan, muistelmissaan ja kirjeissään. Lauseen voi kääntää eri tavoin, mutta se viittaa ajatukseen siitä, että kaikki materiaalinen, kaikki tämänpuolinen, maallinen on vain harhaa, metafora tai symboli tuonpuoleisesta, henkien maailmasta. Otto Manninen on kääntänyt säkeen tavalla, joka ei aivan tavoita itse ajatusta: ”Vain varjo häilyvä, on kaikki mainen”. Mitä Goethe, Swedenborg, ja Steiner sekä heidän mukanaan Bergroth ajatuksella tarkoittavat, on että kaikki ulkonainen on sisäisen ilmennystä, kaikki katoavainen vain ikuisuuden olojen ja tapahtumien vertausta, kuten Astrid Reponen muotoilee Päiväkirja-lehdessä vuonna 1935. Rudolf Steiner teoksessaan johdatus henkiseen tiedostamiseen (1984) taustoittaa tätä näkemystä:

Ihmisen tulee harjoittaa itseään niin, että hän kaikessa, mikä häntä kohtaa, ilman muuta erottaa epäolennaisen ja merkityksellisen. Ihminen voi tässä kehittää itseään vain siten, että hän rauhallisesti ja kärsivällisesti tekee ulkomaailman havainnoissaan tämän suuntaisia yrityksiä. Lopulta katse pysähtyy yhtä luonnollisesti siihen, mikä on olennaista, kuin ennen epäolennaiseen. ”Kaikki katoava on vain vertausta”. Tämä totuus tulee luonnolliseksi vakaumukseksi.

Sama ajatus esiintyy jo Bergrothin varhaisessa Kiirastuli-romaanissa, jossa tohtori Halle sanoo Ruthille: ”Kirkonkellojen ääni on vertauskuva”:

Jokainen kirkko ja jokainen risti on vertauskuva. Ajattele sitä! Kaikkien näiden vuokratalojen ja pankkien keskellä, jotka heti suoraan sanovat, mitä ne tarkoittavat, on rakennuksia, merkkejä, ääniä, jotka viittaavat salaisuuksiin.

Jos tämä ei ole esoteerista niin mikä sitten? Bergroth toistaa tässä Steinerin tulkintaa Faustin opetuksesta: erilaiset uskonnolliset menot, rituaalit, toimitukset ja sakramentit ”ovat korkeampien henkisten tapahtumien ja olentojen ulkoisesti näkyviä vertauskuvia”. Teoksessaan Kristinusko ja vanhanajan mysteeriuskonnot Steiner täsmentää ajatusta niin, että aistimaailmassa olevaiselta näyttävä katoaa muutoksen virtaan. Mikään ei ole pysyvää, kuten niin moni ajattelija jo ennen Goethea ja Steineria on pohtinut antiikista lähtien.

Sänky jossa Goethe kuoli
J. W. Goethen kuolinvuode

Tämä ajattelijoiden ketju – johon itse linkitän Swedenborgin, Goethen, Steinerin ja Bergrothin – käsittelee kukin omalla tavallaan vastaavuusoppia. Ketju Swedenborgista Goethen kautta Steineriin on ollut minulle selvä jo aiemmin, mutta vasta nyt kykenen näkemään selvästi Kersti Bergrothin osana tätä ketjua ja suurta kuvaa – ja samalla asettamaan Kersti Bergrothin vahvemmin osaksi esoteerista diskurssia. Tehtävä, johon ryhdyin jo vuosi sitten kesällä uskontotieteen maailmanjärjestön IAHR:n konferenssissa Erfurtissa (alustukseni voit lukea Academia.edu-sivultani).

Lopputuleema 1: Aika ajoin on siis hyvä palata omiin teksteihin, aiemmin kirjoitettuun.

Lopputuleema 2: Hyvät kysymykset herättävät ajattelemaan – samoin kävi kuunnellessani kollegoitteni viisaita vastauksia tuossa mainitussa radio-ohjelmassa.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s