Käsikirjoitus lähti

Kun on kolme vuotta väkertänyt kirjan käsikirjoitusta, luulisi, että siinä kohtaa kun kirjan lähettää kustantajan harkittavaksi, olisi jonkinlainen juhlan paikka. Käsikirjoituksen lähettäminen sähköpostilla on kuitenkin niin vähäeleinen ja arkinen toimenpide, ettei siinä kohtaa tullut mieleen poksauttaa kuohuviinipulloa.

Mutta, jos kustantaja hyväksyy käsikirjoituksen kustannusohjelmaansa, silloin varmasti poksahtaa.

Mikä käsikirjoitus?

Käsikirjoitus on kirjailija ja antroposofi Kersti Bergrothin elämäkerta, jonka etenemistä olen käsitellyt myös näissä blogiteksteissäni. Blogi on ollut hyvä tapa testailla kirjoittamisen tyylejä ja muotoja sekä tuoda esiin uusia ideoita ja löytöjä.

Olen myös käyttänyt blogitekstejä käsikirjoituksen osana tai tekstiä kommentoimassa. Useiden lukujen alkuun olen nostanut pätkiä muistiinpanoistani tai blogikirjoituksistani tehden kirjoittamisen prosessimaisuutta näkyväksi. Blogitekstit toimivat siis omalla tavallaan myös muistiinpanoina työn aikana syntyneistä ideoistani ja löydöistäni.

Olen kevättalvella luetuttanut käsikirjoituksen edellisen version kahdella luottolukijalla. Heidän kommenttiensa pohjalta muokkasin tekstiä eteenpäin ja itse asiassa mylläsin rakenteen aivan uuteen uskoon. Matkakertomus muokkautui lähemmäs kronologisesti etenevää kerrontaa. Ensimmäinen versio pyrki olemaan kuvaus minun matkastani Bergrothin seurassa ja jäljissä, kertomus joka olisi huipentunut aivan uusiin tietoihin Bergrothin salaisiksi jääneistä puolista.

Viimeiseen asti toivoin, että olisin löytänyt nuo ”salaiset kansiot” eli Toini Havun vuonna 1975 kirjoittamat ja 20 vuoden ajaksi salaiseksi julistamat muistiinpanot, johon hän kertoi kirjanneensa Bergrothin yksityiselämään ja rakkaussuhteisiin liittyviä herkullisia yksityiskohtia. Muistiinpanoja ei kuitenkaan ole mistään löytynyt, ja olenkin miettinyt, saiko Havu niitä koskaan tehtyä. Toki vieläkin toivon, että ne putkahtaisivat jostain esiin.

Jos käsikirjoitus julkaistaan, tulee se olemaan ensimmäinen Bergroth-elämäkerta. Siinä mielessä olen ainakin onnistunut. Olen myös mielestäni onnistunut avaamaan joitain aivan uusia asioita ja löytämään aivan omia tulkintoja, suuren aineistomäärän ja tarkan lähiluvun avulla. Toki jotain jää aina löytymättä ja paljastumatta. Niin pitääkin. Ei kenenkään elämää saa kaikkinensa mahtumaan yksiin kansiin.

Milloin käsikirjoitus on valmis?

Ei milloinkaan. Aina on jossakin kirjallisuutta, lähteitä ja aineistoja, joita ei ole löytänyt tai joita ei ole lukenut tarpeeksi tarkkaan tai tarpeeksi monta kertaa.

Aina voisi lukea oman tekstinsä vielä kerran ja hioa sitä lause lauseelta, sana sanalta. Aina voisi luetuttaa sen vielä yhdellä lukijalla ja saada kommentteja ja parannusehdotuksia.

Kirjoittajana en kai koskaan ole täysin tyytyväinen lopputulokseen. Näen niin hyvin ne puutteet ja aukot, joita tekstissä piilee, ojat joiden yli olen harpponut, aidat joiden alta olen livahtanut ja ne saumat ja teipit, jotka kömpelösti kiinnittävät palaset toisiinsa.

Minun on vaikea kuvitella, että ainakaan tämänkaltaisen työn kohdalla olisin ikinä niin tyytyväinen, että voisin ajatella siinä olevan kaikki mahdollinen tieto. Niin paljon Kersti Bergrothia käsittelevää aineistoa on tietymättömissä, niin paljon hajallaan eri paikoissa, niin paljon kadonnut lopullisesti. Bergrothin elämään jää väistämättä valkoisia alueita, jotka eivät koskaan täyty. Mutta sellaista elämä on, aina vähän epätäydellistä ja keskeneräistä.

Miksi lähetän käsikirjoituksen, joka on mielestäni keskeneräinen?

Koska jossain vaiheessa vain pitää päättää, että se on nyt tässä. Loputtomiin sitä ei kannata yksin hioa. On tarjottava tekstiä kustantajalle ja nöyrästi odotettava, jos käsikirjoitus pääsee arvioitavaksi. Sitten, jos arvioitsijat tukevat teoksen kustantamista, on viimeisteltävä ja hiottava teksti saatujen kommenttien ja ohjeiden mukaan.

Viime kädessä teos on valmis siinä vaiheessa, kun kustantaja sen haluaa julkaista.

Jollakin tavalla se on myös turvallista. Aivan yksin ei tarvitse kirjaa saattaa loppuun, vaan voi tukeutua sellaisten ihmisten apuun, jotka ammatikseen kustantavat kirjoja. Jotka osaavat asiansa ja tietävät mitä tekevät. (Siis siinä tapauksessa, että jokin kustantamo ottaa teoksen ohjelmaansa. Omakustanteen kanssa saa olla yksin loppuun saakka.)

Juhlinko minä kuitenkin?

No vähän. Kaadoin lasiin pullon pohjalta löytynyttä, aavistuksen väljähtynyttä proseccoa (ei näy kuvassa), leivoin tyttären pyynnöstä mokkapaloja uudella reseptillä ja omaksi ilokseni tuttua ja herkullista galicialaista piirakkaa. Skål!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s