Luettua: Elävä ruumis ja kuolleiden henkiä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Ostin Mantelin teoksen Turun kirjamessuilta

Hilary Mantel 2015 (2003): Vain varjo häälyväinen. Teos

Televisiosarja Susipalatsi teki Hilary Mantelista ajankohtaisen Suomessakin, mikä ilmeisesti sai aikaan sen, että hänen jo yli 10 vuotta aiemmin julkaisemansa omaelämäkerta suomennettiin. Suomennos on kirjana kaunis esine, mukava kädessä ja kevyt kantaa. Itse tekstikin – ja sen suomennos – soljuvat kauniisti. Teos sisältää useita kohtia, joita tekee mieli kirjoittaa ylös, muistiin, maisteltavaksi.

kissa-ja-kirja
Kissan lelu auttaa pitämään kirjaa auki oikeasta kohtta. Tämän sivun loppuun pysähdyin pitkäksi aikaa.

Mantel paljastaa pienessä omaelämäkerrassaan paljon, erityisesti hän paljastaa oman kärsimyksensä, ruumiinsa kivut ja jopa vahingolliset hoitoyritykset. Piinallisen tarkasti hän kuvaa väärin diagnostisoitua ja tuskallista endometrioosiaan, jonka lopulta löydyttyä ja jota ryhdyttiin hoitamaan niin voimallisesti, että hän siinä yhteydessä, alle 30-vuotiaana, menetti mahdollisuutensa saada lapsia. Ruumiillinen kärsimys ja lapsettomuuden aiheuttama suru läpäisevät teoksen ja antavat sille surumielisen leiman.

Mantel paljastaa myös suhtautumistaan yliluonnolliseen, sillä aaveet ja kummitukset, kuolleiden ja koskaan syntymättömien varjot häälyvät – suomennoksen otsikon mukaisesti – koko ajan joko näkyvissä tai näkökentän reunamilla, valveilla ja unessa.

Teoksen alkuperäisotsikko Giving up the Ghost viittaa ainakin raamatulliseen ilmaisuun kuolemisesta. Kuningas Jamesin tunnetussa raamatunkäännöksessä Jeesuksen ”antaessa henkensä” ristillä käytetään tätä samaa ilmaisua. Mutta ghost viittaa toki myös noihin kummituksiin, joina Mantelin edesmenneet läheiset, syntymättömät lapset ja tuntemattomat ihmiset ja jopa eläimet läpi teoksen esiintyvät.

Itselleni tuo suomennoksen otsikko ”vain varjo häälyväinen” tuo kuitenkin mieleen Goethen Faustin lopun tunnetun lopun, jonka mukaan kaikki maallinen on vain vertauskuva tuonpuoleisesta ja jonka Otto Manninen suomensi ”vain varjo häilyvä, on kaikki mainen” ja joka selvästi ”häälyy” otsikon takana. Miksi? Sitä mietin lukiessani, enkä oikeastaan löytänyt vastausta.

Vaikka Mantel paljastaa paljon, tuntuu siltä että hän peittää vielä enemmän. Omaelämäkerrassa toki pitää tai joutuu usein suojelemaan läheisiään, jotka eivät ole julkisuuden henkilöitä, eivätkä halua sellaisiksi tulla. Miten kävi Mantelin isälle? Entä mitä tapahtui hänen isäpuolelleen, jonka nimen hän otti itselleen? Hyvin salaperäiseksi ja varjomaiseksi jää myös Mantelin aviopuoliso, jonka kanssa hän muuttaa Afrikkaan, eroaa ja Britanniaan palattuaan avioituu vielä uudelleen. Ovatko he edelleen yhdessä? Puolisoaan tarkemmin Mantel kuvaa niitä taloja, koteja ja kakkosasuntoja, joissa he asuivat.

Mitä tyhjiötä Mankel täyttää, kun hän täyttää heidän hankkimaansa uutta, suurta taloa, jossa he asuvat kahdestaan: ”Ruokakomerot olivat tupaten täynnä ruokaa ja kaapit lakanoita. Autotalleihin kasatulla tavaralla olisi muonittanut pienen armeijan” Heillä oli mahdollisuus ”pestä kerralla kahdeksan hengen vaatteet ja kuudentoista tiskit”. Mutta he olivat kahdestaan:

Kenen kuvittelin olevan tulossa, ellen syntymättömien, tai mahdollisesti kuolleiden? Nälkäisen setälauman, joka halusi kinkkua ja cheshire-juustoa? Heidän omien kuolleiden jälkeläistensä, puuttuvan sukupolven, oman puuttuvan tyttäreni jälkeläisensä vanavedessä, vihreäsilmäisen tytön vihreäsilmäisine tyttärentyttärineni? Mitä muuta voi tehdä kadonneille, kuolleille, kuin kirjoittaa heidät oleviksi. Kummituksiin, kodinhenkiin sekä unen ja valveen välillä esiin syöksähteleviin mörköihin liittyy tietty paatos.

Kaiken aikaa, läpi muistelmateoksen, Hilary Mantel kirjoittaa. Vaikka hän on jo lapsesta asti hän on paennut sanoihin, mielikuvituksen maailmaan, varoittaa hän ryhtymään kirjoittamiseen liian varhain. Tarinoiden on kypsyttävä, mutta erityisesti kirjoittajan on kypsyttävä, kyetäkseen kunnolla kirjoittamaan. Mutta kun hän on valmis, hän voi kokemaansa – valveilla tai unessa – työstää kirjoittamalla. Eikä lukija ole aivan varma siitä, mitä nuo Mantelin kummitukset oikeastaan ovat:

Kummitukset ovat arjen ryysyjä ja matonkuteita, informaatiota, jota on hankkinut, mutta ei tiedä mitä sillä tekisi, tietoa, jota ei osaa prosessoida; ne ovat korttihakemistosta irronneita kortteja, mustetahroja paperilla. ”Kummitus” on se, mikä liekin, mikä siirtää huonekaluja, seisauttaa kellon, piilottaa tavaroita ja järjestää niin, että jäät hotellihuoneesi oven taa. Ne ovat vain pikku kuolleita, sanon itselleni, ne aiheuttavat hämminkiä ja vaativat huomiota lapsellisilla menetelmillä, koska muitakaan niillä ei ole käytettävissään.

Ovatko kummitukset joitain joita Mankel käyttää kirjoittamisensa lähteenä tai aineistona, vai ovatko ne joitain, jotka käyttävät häntä, tavoittelevat hänen huomiotaan? Kysymys jää kutkuttavalla tavalla avoimeksi.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s