Marraskuun 2016 lukuhaasteen ensimmäinen puolikas

Klassikolla alkuun

Jokavuotinen marraskuun lukuhaaste alkoi uudelleensuomennetulla klassikolla. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksella, joka vuonna 2013, sen ilmestymisen 200-vuotispäivän kunniaksi oli saanut uuden, Kersti Juvan taitavan suomennoksen. Kirja oli tuliainen tyttärelle Helsingin kirjamessuilta.

Olen viime aikoina lukenut romaanit pääosin e-kirjoina tabletilta, joten perinteinen ”analoginen” paperikirja tuntui toisaalta tutun turvalliselta, toisaalta melko kömpelöltä ja painavalta esineeltä, joka ei pysynyt itsestään auki. Tämä viimeksi mainittu ominaisuus puolestaan vaikeutti villasukankudontaharrastustani, joka lukemisen ohella kuuluu syksyn iltojeni iloihin.  Toisinaan siis luin ilman kutomista – mikä tuntui aavistuksen liian huolettomalta ja toimettomalta – ja toisinaan taas erilaisin tyyny- tai esinejärjestelyin pidin kirjaa avoinna asianomaiselta sivulta, jotta saatoin samanaikaisesti lukea. Vähän hankalaa se oli, mutta onnistui jotenkuten.


Pinkkisävyinen neuletyö ja marjapuuron punainen teos jotenkin tukivat toisiaan.

Austenin tarina on läpikotaisin tuttu niin kirjana kuin elokuvanakin. Ja tutuimman elokuvaversion hahmot – unohtumaton Colin Frith etunenässä – kuvittivat lukukokemustani.

1800-luvun alun koukeroiset ajattelu- ja puhetavat ovat aavistuksen kömpelöitä, mutta käännöksen kieli on sujuvaa, kaunista ja nokkelaa. Joissain kohdin pysähdyin maistelemaan käännöksen oivalluksia ja sanavalintoja. Olin aloittanut kirjan lukemisen jo kirjamessuilta palattuamme, lokakuun puolella, mutta siitä riitti luettavaa useaksi päiväksi tähän marraskuun haasteeseen. Työn ja lukemisen (sekä sukankudonnan) yhteensovittaminen saattaa olla jossain vaiheessa tätä työntäyteistä marraskuuta haasteellista. Mutta jos väsyneenä, pitkän työpäivän jälkeen tartun taas kirjaan Netfllixin tai HBO:n sarjojen sijaan, lukuhaasteen täyttäminen ei liene ongelma.

Ranskalaista kepeyttä


Jo lokakuun puolella olin aloittanut myös ranskalaisen Katherine Pancolin tuoreen suomennoksen Suudelkaa minua, jonka Elisa tarjosi kirjamessuviikolla huomattavan edullisena e-kirjana. Pancol kirjoittaa kepeästi mutta ei helposti. Hänen teoksiensa juonenkäänteet ja tasot ovat polveilevia, usein teoksesta tai jopa sarjasta toiseen jatkuvia. Niitä ei voi pitää maagisen realismin edustajina, mutta kirjoissa on aina läsnä myös jonkinlainen toinen ulottuvuus, tuonpuoleisuus tai henkimaailma, mikä mahdollistaa tavanomaisesta poikkeavia tapahtumakulkuja ja yhteyksiä.

Mutta jotenkin tämä teos ei temmannut lukijaansa ja koukuttanut samalla tavalla kuin aiemmin lukemani teokset. Pitkät luvut jatkuivat jatkumistaan, lennättivät ajasta ja aiheesta toiseen, niin ettei oikein jaksanut pysyä perässä. Kerronta muistuttaa tajunnanvirtaa, ajatusten vapaata lentoa assosiaatioiden mukana. Ehkä yhdistävänä teemana oli se, miten lapsuuden hylkäämis- ja hyväksikäyttökokemukset leimaavat koko elämää ja estävät ottamasta vastaan ihailua ja rakkautta.

EDIT: Yksi teoksen henkilöhahmoista (sekä elävänä että kuolleena esiintyvä) on näyttelijä Louise Brooks (14.11.1906 – 8.8.1985), jonka syntymästä on nyt 110 vuotta.

Lukemista korville

Koska minulla on tapana lukea useaa kirjaa samanaikaisesti, aloitin kirjamessuilta hankkimaani kirjeenvaihdon muotoon puettua teosta Sinfoniaanisin terveisin, jossa Minna Lindgren opastaa Olli Löyttyä klassisen musiikin saloihin.


Teoksessa on paljon kuunteluvinkkejä tai suorastaan kotiläksyjä, joten etsin samalla suositeltuja kappaleita Spotifysta. Tosin aivan kaikkea en ole jaksanut kuunnella. Teksti on kepeää, ainakin aluksi, mutta sisältää paljon yksityiskohtaista tietoa.

Tämä lyhyiden lukujen ja niissä lueteltujen kuunneltavien kappaleiden yhdistelmä aiheuttanee sen, että lukeminen ja kuunteleminen jatkuvat pieninä annoksina koko kuukauden ja luultavasti sen ylikin.

Mutta sen myötä oletan sivistyneisyyteni klassisen musiikin saralla laajentuvan yli ja ohi perinteisten suosikkieni, jotka edustavat sitä kaikkein populaareinta klassisen musiikin tarjontaa.

Ehkä voin tämän luku- ja kuuntelu-urakan jälkeen sanoa kuin Tenavien Tellu: ”Onko tämä oopperaa? Kuulostaa hyvältä. Jos kuuntelisin tätä enemmän, minusta voisi tulla oikea operetti.”

Välipalana dekkaria


Elisan kirjamessuviikon tarjouksesta hankin tabletille myös tuoreempaa Leena Lehtolaista. Tiikerisilmässä pääosassa on henkivartija Hilja Ilveskero, johon minun on huomattavasti vaikeampi samastua kuin Lehtolaisen varhaisempaan hahmoon, bassoa soittavaan entiseen punkkariin, perhehuolien kanssa kamppailevaan Maria Kallioon.

Ilveskeroa käsittelevissä teoksissa on monimutkainen, kansainvälisiin kuvioihin kurkotteleva juoni. Ne ovat vahvasti ajassa kiinni – turvapaikanhakijat, paperittomien ongelmat, oikeistoradikalismi ja väkivalta, ympäristöongelmat ja Venäjän pakotteet. Teoksissa on myös aavistuksen liian paljon ilves-metaforia ja symboleita. 

Mutta kuten Lehtolaisen teokset useimmiten, tämäkin houkutteli mukaansa ja lauantain muut askaret jäivät syrjään. Aiempien teosten henkilöhahmot ja juonenkäänteet tunkeutuivat mukaan ja ehkä yhteensattumiakin oli liikaa. Menneisyys kietoutui nykyhetkeen, luonto heräsi eloon, eikä tuonpuoleisuus, vainajien henget jättäneet rauhaan. Kiehtova keitos.

Kulkua henkisyyden kentillä

Olen aloittelemassa tutkimusprojektia, jonka yhtenä aineistona ovat vaihtoehtoisen henkisyyden ”urapolut” eli omelämäkerralliset teokset siitä, miten ihmiset ovat löytäneet tiensä vaihtoehtoisen henkisyyden pariin, minkälaisia polkuja he ovat kulkeneet ja miten rakentaneet siitä mahdollisesti itselleen ammatin. Keskeisenä kiinnostukseni kohteena ovat erilaiset tietämisen tavat.

Tähän projektiin liittyen luin Kirsi Ranton teosta Pehmeä kuin kukka, kova kuin timantti joka on jatkoa aiemmalle, samaa aihepiiriä käsittelevälle teokselle Olet se valo joka olet.


 Ranto on laulaja ja entinen tangokuningatar, joka on erilaisten elämänvaiheiden myötä löytänyt elämäänsä yhtäältä enkelit ja jumalattaret ja toisaalta Äiti Amman. Enkelit ohjaavat häntä eteen tulevissa tilanteissa, tönäisevät oikeaan suuntaan ja antavat apua tarvittaessa pieniin ja suurempiin ongelmiin. 

Äiti Amman ashramissa ja erilaisilla jooga- ja meditaatioharjoituksilla taas nähdäkseni ylläpitää elinvoimaansa, huolehtii mieli-ruumiistaan ja sen hyvinvoinnista kokonaisvaltaisesti sekä saa rakkaudentäyteisiä, mystiseksi luonnehdittavia kokemuksia ja elämyksiä.

Tässä teoksessa Ranto kohtaa kaksi suurta vastoinkäymistä: hän menettää tärkeimmän työvälineensä eli äänensä sekä rakkaan äitinsä. Ääntään hän huoltaa monenlaisilla henkisillä ja fyysisillä harjoitteilla sekä Warbeck-laulutekniikalla. Henkinen maailma tukee häntä myös äkillisen surun iskiessä.

Annika Radlövin ja Tuula Partasen Henkien opissa kuuluu samaan kirjallisuudenlajiin, joskin poikkeaa Ranton teoksesta monin tavoin. Teoksessa kuvataan sekä Radlövin etä Partasen matkaa henkimaailman tiellä, mutta ei enkelten tai Äiti Amman kanssa, vaan henkioppaitten johdattamana sekä kiinalaiseen ja tiibetiläiseen ajatteluun, lääketieteessä ja harjoituksiin perehtymällä. Esimerkiksi feng sui ja qigong saavat teoksessa tilaa ja kirjan lopusta löytyy myös qigong-harjoituksia. 


Osan teoksesta kerrotaan olevan henkien kanavoimaa tietoa. Tämä teos onkin paljon muuta kuin kaksoiselämäkerta: siinä on paljon ohjeita ja opastusta, niin tämän päivän kuin tulevaisuudenkin varalle.

Ehkä teoksen äänensävy olikin aavistuksen liian opettavainen minun makuuni. Siinä myös yleistetään kovin sekä varoitellaan liikaa. Yhtäältä tekniikan kehitys nähdään vaarallisena (tietoverkot, kännykkäsäteily) ja toisaalta luotetaan lääketieteen ja bioteknologian kehitykseen.

Kiinnostavasti tekstin taustalla kuultaa (tarkoituksella tai tahattomasti) monenlaisia liikkeitä: olin kuulevinani skientologian ja dianetiikan äänen, raelilaista  luottamusta bioteknologiaan, new age -virtauksen tulevaisuuden ja uuden ajan odotusta sekä kurkottautumista menneisyyteen ja Atlantiksen aikoihin. 

Mitäs muuta ja mitä sitten?

Marraskuu on edennyt miltei puoliväliin tämänkaltaisen kirjavalikoima kanssa. Toki olen lukenut muutakin kuin kirjoja: yhden tutkimusjulkaisun sain loppuun, referoitavaksi lähetetyn artikkelikäsikrjoituksen, kommentoitavan väitöskirjakäsikirjoituksen sain myös luettua ensimmäisen kerran ja aloittelen toista lukukertaa, olen lukenut ja kommentoinut kymmeniä oppimispäiväkirjoja ja juuri nyt lähden lukemaan kollegan artikkelia. 

Kovin vähän olen ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa. Mutta ehkä tilanne pian siinä suhteessa paranee.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s