Minä ja feminismi

Osallistuin eilen Feministisen puolueen Turun toimintaryhmän keskustelutilaisuuteen. Tapaamisessa puhuttiin pääosin puolueen syntyvaiheista ja vaikuttamismahdollisuuksista puolueessa ja politiikan kentillä, ei niinkään siitä, mitä feminismi osallistujille tarkoitti. Aloin kuitenkin itse miettiä, mitä feminismi on minulle eri elämänvaiheissa merkinnyt. Miten minusta tuli feministi? Minkälainen feministi olen ollut ja olen?

Tapaamisessa kerroin nauraen olleeni feministi jo vuodesta 1981. Ehkä se pitää paikkansa, vaikka tuolloin en feminismi-käsitettä käyttänyt tai asiaa pohtinut. Silloin (tai ehkä jo vuotta ennen, 16-vuotiaana) minusta tuli aktiivinen kansalaistoimija ja vallitsevien olojen kriitikko. Liityin Rauhanpuolustajiin, aloin vastustaa asevarustelua, marssin rauhanmarsseilla, luin tiedostavaa kirjallisuutta, otin selvää asioista ja kirjoitin paatoksellisia kouluaineita.

Liityin myös yhteisöön, jolla oli hankala nimi, Energiapoliittinen vaihtoehto ydinvoimalle – EVY -, jonka tunnettuna merkkinä olivat keltaiset aurinkopinssit: Atomivoimaako? Ei kiitos! Halusin toimia yhdessä toisten kanssa, muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi elää ja toimia aktiivisesti muutoksen eteen. Niinhän feminismissäkin tehdään.

Kuva on Greenpeacen sivulta, jossa se kehotetaan tulostamaan ja askartelemaan rintamerkiksi.
Jälkeenpäin katsottuna varsinaiset syyt ryhtyä kansalaisaktivistiksi olivat melko itsekkäitä: pääsin mukaan oikeanlaisiin piireihin ja opin tuntemaan oikeita ihmisiä. Järjestötoiminta oli väylä eteenpäin sillä tiellä, jota halusin kulkea. Mutta samalla opin asioita ja omaksuin arvoja, joista tuli pysyviä. 

 Mutta halusin mukaan, halusin olla osa juuri sitä joukkoa. Oma matkani alkoi rauhanliikkeestä. Jossain keikkapaikalla tutustuin johonkuhun, joka kävi Rauhanpuolustajien kokouksissa. Sinne uskaltauduin minäkin, toimittamaan tärkeitä asioita, olemaan mukana, aktiivinen, tekemään oman osani hyvän asian puolesta. Muistan ainakin istuneeni Rauhanpuolustajien myyntitiskillä vuoden 1980 Porin Jazz-festivaaleilla. Päivän päätteeksi sain ottaa mukaani myymättä jääneet “rauhanruusut”. Niitä jakelin innoissani vastaantulijoille pimenevässä kesäillassa kaupungilla. Olin pieni hippityttö, 16-vuotias, äidin ompelemat maastohousut jalassani tai vaihtoehtoisesti Intian basaarista ostettu liehuva kukkamekko ylläni, virkattu myssy rusetteineen päässäni. 

Satakunnan Työ -lehdessä ollut juttu ns. Pelmu-talon toiminnasta. Olen päässyt osaksi joukkoa.

Seuraava askel oli yhteiskuntakriittinen punk-liike ja aktiivinen toiminta paikallisella tasolla Porin elävän musiikin yhdistyksessä, PELMUssa: siivottiin vallattuja taloja, järjestettiin konsertteja, festivaaleja ja kirpputoreja, kirjoitettiin lehtiin ja perustettiin bändejä. Punk-hengen mukaisesti osaamattomuus ei ollut ongelma. Aina voi opetella tai tehdä vaan, vaikka ei osaakaan. 

Henkilökohtainen oli poliittista; toimintani ja tekoni olivat poliittisia (mutta eivät puoluepoliittisia, vaikka rauhantyö määrittyikin vasemmistolaiseksi). Koin olevani samanarvoinen muiden kanssa ainakin rauhanliikkeessä ja PELMU-kuvioissa.

Bändimaailmassa tilanne oli toinen. Ongelmana oli se, että naisille oli siinä varattu sija lavan edessä, muusikon kainalossa tai takahuoneen keikanjälkeisissä bileissä. Itse koin tuon minulle varatun paikan epämukavana, halusin tehdä itse, omalla tavallani.

Naisille jäi paikkoja tiskin takana, harjan varressa, lavan edessä tai takahuoneessa, treenikämpän seinustan painuneella sohvalla. Naisen – tai tyttöjen – paikka ja asema oli selvä ja julkilausuttu: sen-ja-sen tyttöystävä. Minulla, 17-vuotiaalla lukiolaistytöllä oli (ainakin) kaksi toivetta: halusin soittaa tyttöbändissä ja halusin olla joku, jonka seurustelukumppanista sanotaan, “Tiinan poikaystävä”, joku joka rakentaa identiteettinsä itse ilman tukeutumista toiseen, joku joka on joku omana itsenään, vaikka onkin tyttö. 

Vaikka heitä oli vähän, sen ajan naisartistit ja tyttöbändit (erityisesti Patti Smith ja Slits) olivat tärkeitä esikuvia, malleja, mahdollisuuksia, suunnannäyttäjiä. Miehistä koostuvat bändit olivat nekin tärkeitä, mutta esiintyvissä naisissa oli jotain, jota kohti kurkottua ja jota vasten peilata itseään. Niin sitten lähdin mukaan perustamaan tyttöbändiä, vaikka en osannutkaan soittaa. Feministinen teko? Lasten ristiretkestä olen kirjoittanut jo aiemmin täällä.

Lasten ristiretki vuoden 1983 Suistomaan Soittopäivillä.
Tyttöbändivuodet olivat tärkeitä identiteettini rakentumiselle, sille minkälainen ihminen minusta kasvoi. Bändin hajottua olinkin vähän hukassa. Oikean suunnan löysin vasta, kun päätin hakea yliopistoon.

Lähtiessäni opiskelemaan minulla oli siis jo kriittinen katse maailmaan, yhteiskuntaan ja sukupuolijärjestykseen sekä kokemus siitä, että asioihin voi vaikuttaa omalla toiminnallaan. Bändivuodet olivat opettaneet yhdessätekemistä ja antaneet elinikäisen ystävän.

Uskontotieteen professorina toimi opintojeni alussa ja lopussa Aili Nenola, josta myöhemmin tuli Suomen ensimmäinen naistutkimuksen professori. Hänestä sain esikuvan ja roolimallin akateemisessa maailmassa. Häneltä opin sukupuolen ja sukupuolittuneisuuden merkityksen, sain sanoja ja käsitteitä tarkastella ympäröivää yhteiskuntaa analyyttisemmin. Ja koska naistutkimus oli uutta ja vasta kehittymässä, opin myös sen, miten sitä halveksittiin ja pidettiin merkityksettömänä ja epätieteellisenä.

Vasta jatko-opintojeni myötä sukupuolen käsitteestä tuli minulle tutkimuksellinen työkalu. Osallistuin Tuula Gordonin vetämään seminaariin nimeltä Kansallisuus, kansalaisuus ja sukupuoli. Minua pelotti mennä sinne, koska koin, etten tiedä vielä mistään mitään. Mutta minua kohdeltiin hyvin ja tunsin kuuluvani joukkoon. Minua kuunneltiin ja opastettiin eteen päin. 

Koin jonkinlaisen herätyksen sukupuolen merkityksestä ja ryhdyin lukemaan kaikkea sukupuolentutkimukseen (silloin puhuttiin vielä naistutkimuksesta) liittyvää kirjallisuutta, jota sain käsiini. Suoritin käytännössä feministisen teorian opinnot keittiön pöydän ääressä. Väitöskirjan teosta olen kirjoittanut myös täällä.

Kun opin, mitä kaikkea feminismillä tutkimuskirjallisuudessa tarkoitetaan, aloin nähdä käsitteen liian vaativana. En kokenut ansaitsevani feministi-nimitystä. En taistellut barrikaadeilla. Väitöskirjassakin tarkastelin kirjallisuutta. En purkanut patriarkaalisia rakenteita tai muuttanut yhteiskuntaa. Aloinkin nimittää tutkimusotettani sukupuolisensitiiviseksi, kun ajattelin, ettei se mahdu feministisen tutkimuksen sisään.

Tässä kohtaa sain tukea ohjaajaltani, kirjallisuudentutkija Päivi Lappalaiselta, joka ihmetteli käsitevalintaani. Totta kai työni on feminististä kirjallisuudentutkimusta. Se oli helpotus ja rohkaisevaa kuulla. Aloin suhtautua armollisemmin itseenikin ja nähdä itseni taas feministinä. Feminismejä ja feministejä on monenlaisia. Minulla on oma tapani.

Tänään voisin ajatella, että feminismini on toteutunut ja toteutuu edelleen kasvatuksessa ja arjessa, kirjoittamisessa ja tutkimuksessa, opetuksessa ja ohjauksessa. Enemmän tai vähemmän näkyvästi, joskus epäonnistuenkin. 

Katsotaan, olisiko nyt aika toimia feministisen politiikan parissa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s