20 vuotta uskontotiedettä

#onthisday

20 vuotta sitten alkoi ensimmäinen työpäiväni uskontotieteen oppiaineessa. Samana vuonna syntyi pääosa viime syksynä aloittaneista opiskelijoista. Paria katkosta lukuunottamatta – puolentoista vuoden äitiysloma ja hoitovapaa sekä vuoden työttömyys- ja apurahakausi – olen työskennellyt oppiaineessa.

Urani on auttamattoman vanhanaikainen. Ei kukaan itseään kunnioittava ihminen nykyään viru saman työnantajan palveluksessa vuosikymmeniä. Erityisen tuhoisaa se olisi akateemisessa maailmassa, jossa nykyään on pakollista viettää pitkiä jaksoja ulkomaalaisissa yliopistoissa kansainvälistymässä.

Miten näin pääsi käymään? Kun helmikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1997 astelin Fennicumin valkoiseen (nykyisin läpikotaisin homehtuneeseen) rakennukseen tuoreena uskontotieteen assistenttina, edessäni oli vain kolmen vuoden pesti. Kirjastoalalla hankkimani koulutuksen ja työkokemuksen ansiosta minut nimitettiin arkistosta vastaavaksi henkilöksi. Työpisteeni sijaitsi alakerrassa, erillään muusta oppiaineesta. Ja koska aluksi minulla ei ollut edes opetusta, en saanut kontaktia edes opiskelijoihin. Olinkin pitkään vähän irrallaan ja eksyksissä.

Arkistossa kävi asiakkaita kuuntelemassa haastattelunauhoja, tekemässä kopioita, lukemassa litteraatioita, arkistoimassa omia kenttäytömateriaalejaan ja lainaamassa kameroita ja nauhureita kenttätöitään varten. Tiedot uusista aineistoista tallennettiin monimutkaisella ja kryptisellä tavalla tietokantaan.

Työ oli melko käytännönläheistä ja olin saanut siihen ohjeita ja perehdytystä. Mutta assistentin toimenkuvaan kuului myös abstraktimpi osuus: jatko-opinnot. Siitä kukaan ei kertonut mitään. Sain keksiä kaiken itse. Lainasin kirjoja, kopioin artikkeleita ja kirjoitin muistiinpanoja tietokoneelleni tekemään lisuri-dokumenttiin.

Kolmivuotisen työrupeaman aikana ei uskaltanut tähdätä lisensiaatintyötä korkeammalle. Pitkään ajatus väitöskirjasta tuntuikin yhtä kaukaiselta ja saavuttamattomalta kuin Graalin malja.

Osallistuin oppiainekokouksiin, tutkijaseminaareihin ja illanviettoihin. Tunsin oloni ulkopuoliseksi ja vieraaksi. Puolen vuoden jälkeen jäinkin äitiyslomalle.

Palattuani takaisin keskityin vielä pitkään nimenomaan arkistoon ja sen kehittämiseen. Olin mukana aloittamassa arkistoaineistojen digitointia. Kirjoitin arkistosta ja esittelin sitä kotimaassa ja kansainväliselle yleisölle.

Samanaikaisesti aloin kiinnittyä uskontotieteeseen luennoimalla peruskursseja avoimessa yliopistossa. Tutkimus eteni vaivalloisesti. En tiennyt, mitä olin tekemässä ja mihin keskittyisin.

Kun sitten sain päätettyä työni rajauksesta, aloin työskennellä ahkerasti ja väitöskirja eteni nopeasti. Siirryin työskentelemään samaan kerrokseen kuin muukin oppiaine. Integroiduin osaksi yhteisöä ja aloin identifioitua vahvemmin uskontotieteeseen kuin arkistoon.

Väitöskirjan valmistuminen – vaikka sitä seurasikin työttömyysjakso – antoi varmuutta ja luottamusta omaan osaamiseen.

lektio
Tässä vakavana pitämässä väitöstilaisuuden avaavaa lektiota

Kuten yliopistossa usein, määräaikaisuudet seurasivat toistaan. Ja kun on määräaikainen, ei voi kieltäytyä annetuista tehtävistä, ei voi vaatia oikeuksiaan, ei voi laskea tuntejaan. Hankalalle työntekijälle ei seuraavaa  työsopimusta välttämättä kirjoitettaisi. Oli siis purtavaa hammasta, hymyiltävä ja tehtävä kaikki mitä pyydettiin. Mielellään vähän enemmänkin. Välillä uuvuin.

Siksi muutama vuosi sitten saamani vakituinen työsuhde oli helpotus, vaikka ”eläkevirka” käsitteenä kuulostaakin ahdistavalta. Turvallisesta asemasta voi tehdä pidemmälle tähtääviä suunnitelmia, kun ei tarvitse kärsiä ahdistusta epävarmasta toimeentulosta. Voi myös paremmin muokata työtään, tekemisiään ja kiinnostuksenkohteitaan oman näköisiksi ja itselle sopiviksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Usein oli hauskaakin. Tässä palkittu norsupallojoukkueemme muutaman vuoden takaa

Vaikka olen tietoinen akateemisen maailman raadollisuudesta, epäkohdista ja epävarmuuksista, koen olevani etuoikeutettu tehdessäni kiinnostavaa työtä, oppiessani koko ajan lisää ja työskennellessäni fiksujen ja hauskojen ihmisten kanssa.

henkilokunta
Uskontotieteilijät tietävät, että yhdessä syöminen on tärkeää. Tänään taas Hus Lindmaniin!
Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s