Neuloosista

Helsingin Sanomien (19.3.2017) artikkelissa historioitsija Juha Siltala tulkitsee, että kiinnostus mindfulnessiin, marjastukseen ja käsitöihin nousee siitä, että oma työ ei tuota tyydytystä ja siitä, että (työ)elämän epävarmuudessa halutaan, että on elämänalueita, jotka ovat kontrollissa.

Vaikka ymmärränkin Siltalan pointin, käsitöillä on minulle laajempaakin merkitystä. Ryhdyin Siltalan ajatusten innoittamana pohtimaan omaa kiinnostustani käsitöihin, erityisesti villasukkien kutomiseen. En ole kiinnostuksessani yksin. Intensiiviselle kutomisharrastukselle on jo oma terminsäkin: neuloosi.

Kutomisharrastukseni ei ole uusi. Jo teini-iässä ryhdyin kutomaan kirjoneulevillapaitoja erikoisista väriyhdistelmistä, ja olen jatkanut kutomista läpi elämäni, vaihtuvalla intensiteetillä. Tosin tuntuu siltä kuin viime aikoina harrastus olisi niin sanotusti lähtenyt lapasesta ja kehittynyt neuloosin suuntaan.

Koska olen kutonut jo kymmeniä vuosia, ei harrastuksen perimmäisenä syynä voi olla työelämäsuhteeni. Toki tiedostan sen, että aika ajoin puran työn aiheuttamaa stressiä meditatiivisilla käsitöillä. Vaikka tekisikin monimutkaisia pitsi- tai kirjoneulekuvioita, kutominen on kuitenkin pitkälti yksitoikkoista, samankaltaisena toistuvaa tekemistä, ja sellaisenaan rauhoittavaa. Neulomisen psyykkisistä ja fyysisistä terveyshyödyistä on kirjoitettu paljon.

Syksyllä 2015 kudoin yksin ja yhdessä kollegoiden kanssa ison kasan villasukkia vastaanottokeskuksissa majoittuville turvapaikanhakijoille

Akateemisen, abstraktin, epämääräisen ja koskaan valmiiksitulemattoman työn vastapainona on hyvä olla tekemistä, jonka tulokset ovat heti näkyvissä ja käsillä. On upeaa tehdä asoita, jotka valmistuvat suhteellisen lyhyessä ajassa ja jonka lopputulokset ovat konkreettisia ja käsinkosketeltavia sekä jalkaanpantavia.

En pidä itseäni kovin taiteellisena ihmisenä, mutta nautin työskentelystä pehmeiden, värikkäiden lankojen kanssa. Myös ostaminen on hauskaa ja siksi lankoja on aina enemmän kuin on aikaa kutoa – verkkokaupat tekevät lankojen ostamisesta vähän liiankin helppoa. Väriyhdistelmien pohtiminen, kuvioiden suunnittelu ja yksinkertaisesti kauniista väreistä nauttiminen ovat osa neulomisen iloa ja estetiikkaa. Valmiit neuleet, sukat useimmiten, ovat mielestäni kauniita.

Kotonaviihtyvä idealisti voi kutomalla tehdä myös parempaa maailmaa tai ainakin lämpimiä varpaita. Siksi kudonkin mielelläni hyväntekeväisyyteen. Näin voi pieni tekemiseni saada suurempia merkityksiä. Olen tehnyt vastaanottokeskusten turvapaikanhakijoille villasukkia, sädehoitoklinikoiden potilaille pehmeitä myssyjä sekä keskoloihin merinovillaisia sukkia, nuttuja ja toukkapusseja.

Toukkapussi tekeillä ohjeita tarkasti seuraten.

Kaarina Hazardin kaunis kirjoitus ”Jeesus kutoisi” sanoittaa hyvin niitä syitä, jonka vuoksi minäkin kudon:

Aina uudet silmukat luodessamme toistamme sen uskollisuuden, jolla tahdoimme sydänsuruisen veljemme varpaita lämmittää, suojata siskomme matkaa varten, villeillä väreillä kertoa rakkaallemme, mitä kaikkea hänessä näimme. Viidellä puikolla me kurotamme niitä kohti, jotka eivät vielä tai enää ole täällä ja sellaisten luo, joiden toivomme tulevan.

On mukavaa myös tehdä lahjaksi. Tässä lämpöistä villaista ystävän odottamalle vauvalle

Vaikka sukkien kutominen on ehdottomasti yksilölaji, siihen liittyy – yllättävää kyllä – myös yhteisölllinen puolensa. Entisajan ompeluseuraperinnettä säilyttäen jatkuvat edelleen erilaiset kudontapiirit, neulekerhot, villasukkaryhmät ja käsityöyhteisöt. Keskustelun ja kahvinjuonnin lomassa tavataan tuttuja ja vaihdetaan kuulumisia. Kokeneemmat voivat ohjeistaa aloittelijoita vaikkapa vahvistetun kantapään tai kärkikavennuksien teossa. Muilta osallistujilta voi poimia ideoita ja oppia uutta.

Mutta ollakseen yhteisöllinen, ei tarvitse poistua kotoa, sillä Facebookin monenlaiset käsityö- ja kudontayhteisöt tarjoavat kuvitellun käsityöpiirin juuri silloin kun sitä itse tarvitsee. Villasukkaryhmät jakavat ohjeita ja neuvoja, kuvaavat onnistumisen ja epäonnistumisen hetkiä, kyselevät apua ja hakevat yhteisön tukea.

Mielenkiintoinen kuviteltu yhteisö syntyy vaikkapa Taimitarha-sivuston yhteydessä, jossa ajankohdan teemaan (syksy, joulu, ystävänpäivä, pääsiäinen, kevät) sopivan sukan ohjetta jaetaan päivittäin pieni pätkä kerrallaan. Yhteisö on niin suuri, että se onnistuu tyhjentämään isotkin marketit juuri meneillään olevaan sukkaan tarvittavista väreistä. (Itse asiassa myös Alkot tyhjennettiin pullokasseista, kun huomattiin, miten niissä on kätevää säilyttää eriväriset langat kukin omassa lokerossaan.)

Nämä sukat tein soveltaen Taimitarhan vuoden 2016 joulukalenterisukkia, jossa joka aamu paljastettiin muutama rivi ohjetta, yleensä yhden kuvion verran.

Tärkeä osa tällaista kuviteltua yhteisöllisyyttä, on jakaa kuvia keskeneräisistä tai valmiista käsitöistä ryhmän Facebook-sivustolla tai omalla Facebook- tai Instagram-tilillään. Myös Ravelry- ja Pinterest-alustat soveltuvat hyvin tällaiselle jakamiselle. Yhteisön jäsenet ovat auliita tykkäämään toistensa kuvista ja kehumaan kanssakutojien tuotoksia.

Näin sohvannurkassa sukkapuikkojaan kilistelevä introvertti onkin äkkiä osa suurta kansallista ja kansainvälistä, dynaamista ja aktiivista yhteisöä. Neuloosia ei tarvitse potea yksin.