Itseksi tulemisesta

#älälaihduta #vaakakapina

Tänään, 6.5. vietetään kansainvälistä älä laihduta -päivää. Suomessa päivän pääjärjestäjänä toimii Syömishäiriöliitto SYLI ry ja tänä vuonna on mukana muun muassa YLEn Vaakakapina-kokonaisuus. Vuoden 2017 teemana on kehopositiivisuus, se että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, että huolehtii itsestään oman itsensä vuoksi, että luopuu syyllistävästä ja syyttelevästä painopuheesta, että antaa painorauhan vallita lähellään.

Syömishäiriöliitto toivoo eri medioiden, myös blogikirjoittajien, kirjoittavan aiheesta. Viime vuonna kirjoitin syömishäiriöistä lähinnä äidin näkökulmasta, ehkä tänä vuonna pitäisi uskaltaa tarttua aiheeseen vieläkin henkilökohtaisemmin.

Vaikka feministinä ymmärrän ja pidän tärkeänä sitä, että ruumiin koko ja muoto eivät ole kenenkään arvottamisen perusteita, en aina tunnu onnistuvan siinä – ainakaan mitä tulee itseeni.

En aina pysty omaksumaan ajatusta, että minun tulisi hyväksyä ruumiini sellaisena kuin se kulloinkin on, samalla tavalla kuin minun tulisi hyväksyä muitten ruumiit sellaisina kuin ne ovat. Ja toivoa – olettaa – että muut vastaavasti hyväksyvät minut, minun ruumiini, juuri sellaisena kuin se on.

Tässähän ollaan lähestymässä jo jonkinlaista kehopositiivisuuden kultaista sääntöä: hyväksy oma ruumiisi samalla itsestäänselvyydellä kuin hyväksyt läheistesi ruumiit. Rakasta itseäsi, kuten rakastat lähimpiäsi.

Pitäisi pystyä kohdistamaan itseen samanlainen juuri-sellaisena-hyväksyvä katse kuin minkä kohdistaa toisiin, lähimmäisiinsä ja ystäviinsä. Heistä pitää juuri sellaisina kuin he ovat, eikä oleta, että heistä pitäisi jotenkin enemmän tai vähemmän, jos he olisivat eripainoisia. Sama pätee toisinpäin, omien ystävieni ystävyys ei lisäänny tai vähene sen mukaan, miten painoni nousee tai laskee.

En ole koskaan ollut tietoisesti laihdutuskuurilla, mutta on ollut aikoja, jolloin olen voinut huonosti, ollut uupunut tai masentunut ja samalla olen hoikistunut, ruoka ei vain ole maistunut. Joten paradoksaalisesti minun on ollut helpointa hyväksyä oma ruumiini silloin kun olen ollut henkisesti heikoimmillani ja hauraimmillani. Sitä tunnetta en halua enää takaisin, siksi minun on parempi opetella hyväksymään itseni sellaisena kuin olen.

Tähän liittyy myös ikä. On opeteltava hyväksymään ikääntyvä ruumis, joka kerää entistä helpommin kiloja, jonka nivelet jäykistyvät, jota kolottaa jostain kohtaa yhä useammin, joka rypistyy – erityisesti kasvoista (mutta onneksi samalla lähinäkö on heikentynyt, joten sitä ei juuri huomaa).

Jollakin tavoin – ainakin joskus – ikääntyminen vapauttaa odotuksista, muoteista, siitä mitä pitäisi tai kuuluisi tehdä, siitä miltä pitäisi näyttää, miten pukeutua, miten käyttäytyä. Ehkä hiljalleen alan vapautua omaksi itsekseni, vaikka pitää olla tarkkana sen kanssa, minkälainen on se itse, joka haluan olla.
img_2884

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s