Keikalla: Yari & Se Tuntematon Numero

Vaikka siitä on nyt jo viikko, kun olin Kårenilla kuuntelemassa Yarin ja Se Tuntematon Numeron keikkaa, yhä edelleen soivat Se-yhtyeen kappaleet jatkuvana, mieluisanakin korvamatona päässäni koko hereilläoloaikani, yötä päivää: tää on vain pahaa unta…juhlat on alkaneet…kuljen valoa päin…ei asfaltti liiku…ja levitän mun siivet, sillä pian sortuu kaupungit…

En muista koskaan aikaisemmin kirjoittaneeni keikka-arviota, joten ehkä nyt on aika. Mutta palaan ajassa ensin vähän taaksepäin. Sitähän keikkakin oli, nostalgiaa.

Olen 1980-luvun nuori. Kuuntelin punkkia, erityisesti uutta aaltoa, kävin keikoilla ja festareilla, soitin bassoa tyttöbändissä, pyörin vallatuissa taloissa ja rauhanmarsseilla. Se-yhtye oli juuri sitä, mitä halusin kuunnella: se oli älykästä mutta tanssittavaa, se oli raakaa ja herkkää, siinä oli sanomaa ja taiteelliselta kalskahtavia elementtejä, siinä oli tyttöbasisti.

Hankin tuoreeltaan bändin levyt ja useat singleistäkin. Mutta pitää tunnustaa, etten muista yhtään keikkaa. Se tosin ei merkitse mitään, sillä 1980-luvulle mahtuu lukemattomia keikkoja, joita en muista. Tiedän varmasti kuitenkin nähneeni bändin joillakin festareilla, ja Rauhanpuolustajien organisoimalla Seitsemäs maailma -kiertueella porilaisella koululla. 


Levyjä tiedän kuunnelleeni kerran toisensa jälkeen, niin tarkkaan ne ovat mieleeni muurautuneet. 

Nyt, keikkaa odotellessani, kuuntelin Spotifystä Sen kappaleita, ja ne tulvahtivat yksi toisensa jälkeen mieleeni heti ensimmäisistä tahdeista. Osasin kaikkien sanat. Vaikka välissä oli muutama vuosikymmen, jonka aikana en niitä ollut kuullut tai kuunnellut. 

Näkökulma sanoituksiin oli toki tässä välissä muuttunut. Esimerkiksi Mitä me tehdään -kappaletta kuuntelin äidillisen huolestuneena.


Viime vuosina, kun olen liikuskellut sosiaalisessa mediassa, törmäsin myös Yarin sivuihin Facebookissa ja kuviin Instagramissa ja ryhdyin seuraamaan niitä. Kytköksen myötä syntyi myös halu taas päästä keikalle, kun niitä ryhtyi tekemään lahjakkaan Litku Klemetti & Tuntematon Numero -kokoonpanon kanssa. Vaikka toki on aina vähän riskialtista nähdä nuoruuden sankari ikääntyneenä.

Kårenillakaan en ollut käynyt vuosiin. 1980-luvulla se oli tuttuakin tutumpi paikka. Opiskelujen alkuvuosina se oli myös työpaikkani, keskiviikko-iltaisin myin siellä lippuja TYY:n Rock-klubiin tulijoille. Siellä näin lukemattomia bändejä, joista suurimman osan olen unohtanut. Vahvimmat muistijäljet jäivät Nitsin ja Johnny Thundersin keikoilta. Pitäisi kaivaa vanhat kalenterit esiin, että paremmin muistaisin, mitä kaikkea tuli kuultua.

Timo Aarnialan kuvalla koristeltu kassi, jota myytiin keikalla.
Nyt, toukokuussa 2017, Kåren oli entisellään – paitsi että oli valoisaa. Bändi oli huomioinut yleisön korkean iän ja aloitti soittonsa jo puoli kymmeneltä. Ja katso: suuri osa yleisöstä oli tuttuja. Näiden samojen ihmisten kanssa kävin keikoilla 1980-luvulla. Osan tunsin, osan tiesin nimeltä, osa oli vain tuttuja kasvoja menneisyydestä, ilman nimiä, mutta moneen kertaan nähtyjä, monissa tilaisuuksissa. Oli kotoista. Olin omieni joukossa.

Nyt alan hiljalleen päästä itse konserttiin. Turun Sanomien toimittaja Ari Väntänen on hyvin tallentanut keikan kulun omaan arvioonsa. Hän kokosi tekstiinsä esitettyjä biisejä ja niihin liittyviä faktoja, myös tunnelmaa, jonka itsestänikin tunnistan.

Biisit olivat edelleen tuttuja, vaikka yhtye oli toinen, sointi raaempi ja rytmi nopeampi. Vaikka nyt kuunneltuna oli ilmiselvää, että suuri osa keskeisiä kappaleita oli jonkun toisen alunperin tekemiä, tutuimpia Lou Reedin ja Velvet Undergroundin biisit, luulen etten siihen silloin aikoinaan kiinnittänyt huomiota – itsestäänselvyyksiä, kuten Lui ja Eloise lukuunottamatta. Niin omakseen bändi ne teki. Yarin sanoitukset ja laulu tekivät niistä Sen biisejä. Ei asfaltti liiku on selvin kai selvin esimerkki tällaisesta omaksitekemisestä. [EDIT: Tässä sekoitin biisit. Tarkoitus oli viitata Joku muu -kappaleeseen.]

Ensimmäiset kappaleet toivat kyyneleet silmiini siitä, että olin juuri tässä, että musiikki tuntui pitkästä aikaa niin hyvältä ja yhdisti salillisen ihmisiä. Ja että viime kerrasta kun näitä kappaleita livenä kuulin, on vuosikymmenien mittainen aika.

Sen jälkeen kuunteluni muuttui aavistuksen kriittisemmäksi. Onko tämä sittenkään toimivaa? Onko tämä pettymys? Yarin ääni ei vakuuttanut, aloin jo huolestua. Mutta sitten Joku muu ja Pahaa unta -kappaleiden aikana hän sai äänensä auki ja se soi vahvana ja viiltävänsä. Huolestuminen katosi ja olin juuri siellä missä pitikin.

Keikka oli pakahduttava ja hengästyttävä. Tuttu äänimaisema kuljetti mukanaan. Vain yhtä asiaa hiljaa toivoin. Ja se toteutuikin vihoviimeisenä. Kauneimmista lauluista kaunein, Varjot, soi erilaisena kuin koskaan. Kuulaan pianon sijaan säröinen kitara ja herkkä tulkinta. Kyyneleet tulivat takaisin.

Kotimatkalla kesäisen lämpimän öisen kaupungin läpi katsoin, kun katuvalot heijastuivat joen pinnasta. 

Mainokset

2 thoughts on “Keikalla: Yari & Se Tuntematon Numero

  1. Moi!

    Kiva kirjoitus, pieni tarkennus tästä: ”Ei asfaltti liiku on selvin kai selvin esimerkki tällaisesta omaksitekemisestä.”

    Olen diggaillut bändistä vuodesta 1978, ja toi ”Ei asfaltti liiku” on Yarin sävellys ja sanoitus. Julkaistiin alun perin legendaarisella ”Pohjalla”-LP:llä loppuvuodesta 1978.

    Yhtä energinen veto kuin ”Mä haluan elää”, jonka Se teki kyllä omiin nimiinsä samoihin aikoihin. Se biisi on alkuperältään 60-luvun amerikkalainen protestilaulu ”Eve of Destruction”. Samaan aikaan The Dickies teki siitä Sen kaltaisen nopeen punkräminän.

    Pikku juttuja, cheers!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s