Fyrqvist, Minna-Maria: Teosofien Suur-Suomi. Kustannusosakeyhtiö Teos, 2016. 229 sivua.
Kustannusosakeyhtiö Teoksen kotisivulla Minna-Maria Fyrqvistin teos Teosofien Suur-Suomi määrittyy tietokirjaksi ja kirjoittaja teoksen alan asiantuntijaksi. Fyrqvist onkin kirjoittanut folkloristiikan pro gradu -tutkielman otsikolla Ruusuristiläinen teosofi Pekka Ervast Kalevalan tulkitsijana ja suomalaisuuden rakentajana (2007) sekä artikkelin ”Teosofin Suur-Suomi: Henkisen kehityksen johtomaa” Hiidenkivi-lehteen vuonna 2009. Käsillä oleva teos on hänen ensimmäinen tietokirjansa, joka pitkälti perustunee kirjoittajan opinnäytteeseen ja siitä näkyykin kirjoittajan perehtyneisyys erityisesti Kalevala-tutkimukseen ja -tulkintoihin. Tiedot kirjoittajasta ja teoksen lajityypistä pitää siis kuitenkin hakea jostain muualta kuin itse Teosofien Suur-Suomi -teoksesta. Siinä ei kerrota mitään kirjoittajasta tai teoksen lähtökohdista. Kenelle teos on osoitettu? Mikä on sen näkökulma? Ja kaikkein tärkein kysymys: mihin lähteisiin teos perustuu?
Teosofien Suur-Suomi -teoksessa ei ole minkäänlaista lähdeluetteloa ja leipätekstissäkin mainitaan vain muutamia käytettyjä aineistolähteitä, kuten sanomalehtiä. Tutkimuskirjallisuuteen ei viitata, vaikka sitä on selvästi käytetty. Onkin surullista lukea tekstiä, jossa välitetään tai jopa kopioidaan toisten tutkijoiden tulkintoja ilman, että tutkijan nimeä tai käytettyä lähdettä mainitaan. Lisäksi toisten tutkijoiden tulkintoja oiotaan ja yksinkertaistetaan. Teoksessa on myös suoranaisia virheitä. Kovin luotettavana tietoteoksena sitä ei voida pitää.
Onko kustantajan määrittelemä linja, että lähteitä ei luetteloida, eikä niihin viitata? Onko kirjoittaja joutunut viimeistelemään teoksen liian kiireisellä aikataululla ilman kustannustoimittajan tukea?
Sisältö ja asenne
Teosofien Suur-Suomi -teoksen takakannessa kerrotaan sen avaavan ”ainutlaatuisella tavalla esoteeristen liikkeiden historiaa ja niiden saapumista Suomeen”. Ainutlaatuisuuden voi ymmärtää monella tavalla. Teoksessa käsitellään kyllä teosofiaa ja sen tuloa Suomeen, mutta muita esoteerisia liikkeitä vain sivutaan lyhyesti. Lisäksi takakansiteksti ja teoksen otsikko saavat odottamaan, että teos keskittyisi nimenomaan Suomeen ja – luvatun mukaisesti – 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle. Teoksessa kuitenkin hyppelehditään eri puolilla Eurooppaa ja osin Yhdysvaltojakin 1500-luvulta nykypäivään, vaikka toki fokus on viime vuosisadan alkupuolen suomalaisissa keskusteluissa.
Teosofien Suur-Suomi -teoksessa ei ole johdantoa tai esipuhetta. Se alkaa Pekka Ervastin (1875–1934) kirjoittaman Helena Petrovna Blavatskya käsittelevän näytelmän kohtauksesta. Teoksen sisältöluvuissa käsitellään, ei kuitenkaan erityisen kronologisessa tai loogisessa järjestyksessä, muun muassa Teosofisen Seuran syntyä ja hajoamista, sen perustajan Blavatskyn opetuksien sisältöä ja alkuperää, länsimaisen esoterian historiaa, 1800-luvun lopussa Helsingissä vierailleen Madame d’Esperanzan spiritualistisia istuntoja, Pekka Ervastin elämää ja teoksia, 1900-luvun taitteen suomalaistaiteilijoiden kiinnostusta esoteerisiin kysymyksiin sekä Sigurd Wettenhovi-Aspan (1870-1946) kielitieteellisiä kokeiluja. Tarkimmin ja luotettavimmin esitellään erilaisia Kalevalasta tehtyjä tulkintoja sekä niiden suhdetta myyttiseen suomalaisuuteen. Viimeisessä luvussa päädytään lopulta teoksen otsikon teemoihin ja AKS:n piirissä kaavailtuihin Suur-Suomi-pohdintoihin – teosofien piirissä kaavailtiin tosin Suur-Pohjolasta ja Suomesta sen osana. Teoksen viimeinen luku ei sisällä yhteen vetävää pohdintaa, se vain päättyy toteamukseen, jossa Pekka Ervastin, Sigurd Wettenhovi-Aspan ja Kalevi Wiikin (1932-2015) näkemykset yhdistetään melko raflaavasti nykyisten uusnatsien ja äärinationalistien ajatuksiin. Teoksen otsikkoa voi pitää siis vähintäänkin harhaanjohtavana.
Jäin miettimään kirjailijan asennetta tutkimuskohteeseensa, Pekka Ervastiin, teosofiaan ja länsimaiseen esoteriaan. Suomalaisia kansanrunoudentutkijoita Fyrqvist ymmärtää ja kohtelee asianmukaisesti. Mutta Pekka Ervast, Sigurd Wettenhovi-Aspa, Helena Blavatsky, teosofia, spiritualismi ja esoteerisuuden koko historia näyttää tämän teoksen perusteella narrien ja hullutuksien kavalkadilta. Onko kirjoittajan tavoitteena osoittaa esoteeristen ja okkulttisten liikkeiden perustajien ja kannattajien olleen ja olevan huijareita tai huijattuja, hörhöjä, sinisilmäisiä ja lapsellisia? Mikä esoteriasta tekee niin vaarallisen, että sitä ei voi kuvata asiallisen neutraalisti? Pelkäävätkö kirjoittajat – sillä Fyrqvist ei ole yksin – että heitä itseään silloin epäiltäisiin esoterian harjoittajiksi, okkultisteiksi ja hörhöiksi? Tämänkaltaisilta epäilyiltä voisi välttyä kirjoittamalla auki oman suhteensa tutkittavaan aiheeseen. Tätä kutsutaan paikantumiseksi.
Lähtökohtana kiehtova tarina
Teoksen käsittelemä aihe on äärimmäisen kiehtova – harmi vain että se katoaa teoksen fragmentaariseen esitystapaan. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa niin suomalaiset kuin laajemminkin eurooppalaiset taiteilijat, tutkijat ja sivistyneistö pohtivat tiedon, tieteen, uskonnon, henkisyyden ja taiteen suhteita, rajoja ja mahdollisuuksia. He olivat kiinnostuneita spiritualismista, teosofiasta, vapaamuurariudesta, seremoniallisesta magiasta, hypnoosista, parapsykologiasta ja monesta muusta aikakauden uusista aatteista. Kuten Teosofien Suur-Suomi -teoksen takakansitekstissäkin todetaan, vuosisadanvaihteen kulttuuriväki innostui ”etsimään korkeampia, henkisiä ulottuvuuksia ja kuvaamaan niiden viisauksia niin teoriassa kuin taiteessakin”.
Suomalainen kulttuuriväki oli laajasti kiinnostunut henkisistä ja esoteerisista kysymyksistä. Tämä näkyy monissa suomalaisen taiteen kultakauden teoksissa, kansallisesti merkittävässä kirjallisuudessa ja lukuisissa suomalaisille rakkaissa runoissa sekä sävellyksissä. Vaikka Aleksis Kiveä, J. L. Runebergia, Zachris Topeliusta, Minna Canthia, Akseli Gallén-Kallelaa, Hugo Simbergiä, Pekka Halosta, Edith Södergrania, Eino Leinoa, Leevi Madetojaa, Oskari Merikantoa, Erkki Melartinia ja Jean Sibeliusta ei kaikkia voi teosofeiksi tai esoterian harjoittajiksi nimittää, kaikki he ovat todistetusti saaneet inspiraatiota ja innoitusta esoteerisista teksteistä ja ajatuksista. Kaikki he ovat etsineet ja löytäneet jotain virrasta, jota nykyään nimitetään länsimaiseksi esoteriaksi.
Tuota edelle koostamaani listaa (joka ei siis ole peräisin Fyrqvistiltä) voisi nimittää mietejatkumoksi. Itse näen mietejatkumon teoksen tarjoamana kiehtovana ja ilmaisuvoimaisena käsitteenä. Fyrqvist käyttää sitä ennemmin ”name-dropping” -merkityksessä. Joka tapauksessa käsite viittaa esoterian ja esoteriatutkimuksen sisällä kulkevaan ajatukseen tiedon periytymisestä tai siirtymisestä tiettyjen keskeisten henkilöiden välityksellä. Tällaisia esoterian historian sisällä usein lueteltavia nimiä ovat vaikkapa John Dee, Paracelsus, Giordano Bruno, Jacob Böhme, Emanuel Swedenborg, Helena Petrovna Blavatsky ja Rudolf Steiner. Samaan mietejatkumokeskusteluun Fyrqvist yhdistää vielä esoteriatutkijat, mainiten erikseen Dame Frances Yatesin ja Wouter J. Hanegraaffin, sillä edellä mainitut nimet esiintyvät myös tutkimuskirjallisuudessa. Mietejatkumot eivät toki ole pelkästään esoterialle ominaisia, vaan samankaltaisia jatkumoita löytää niin Raamatusta kuin muistakin perinteisistä uskontotraditioista osoittamassa opin autenttisuutta ja periytymislinjaa. Se, mistä Fyrqvist on mietejatkumon käsitteen löytänyt, ei teoksesta lähteiden puuttuessa käy selville.
Fyrqvist tuo vielä erikseen esiin, että nuo esoterian mietejatkumoon kuuluvat nimet esiintyvät usein myös valistuksen jälkeisessä kirjallisuudenlajissa, jossa kuvataan huijareiden ja hullutusten historiaa. Lajin merkittävin edustaja on Johann Christoph Adelungin Geschichte der menschlichen Narrheit (1785–99), jossa tarkastellaan historian henkilöhahmoja koomillisesta näkökulmasta. Jossain mielessä Fyrqvistin teos tuntuisi olevan jatkumoa tälle näkökulmalle, sillä hän kuvaa käytännöllisesti katsoen kaikki esoteriaan liittyvät henkilöt enemmän tai vähemmän hölmöinä.
Käytettävissä erinomaista aineistoa
Edellisen vuosisadan vaihteen suomalaista kulttuurista, henkistä, tieteellistä ja poliittista kenttää tutkivalla on käytettävissään mainiot digitaaliset lähteet: kaikki Suomessa julkaistut sanomalehdet ja suurin osa aikakauslehdistä löytyvät digitoituina ja niihin pääsee käsiksi kotikoneelta. Tätä aineistoa Fyrqvist jossain määrin hyödyntääkin. Hän tarkastelee yksityiskohtaisesti esimerkiksi Kasimir Leinon (1866-1919) Suomen Kuvalehdessä julkaistua juttusarjaa tunnetun meedion Madame d’Esperancen jännittävistä istunnoista 1890-luvun Helsingissä sekä sitä, miten sanomalehdistössä suhtauduttiin Pekka Ervastin tekemään, kunnianhimoiseen matka-apurahahakemukseen.
Aikakaus- ja sanomalehtiaineiston laajempi hyödyntäminen kuitenkin puuttuu. Olisi ollut kiinnostavaa lukea jonkinlaista kartoitusta tai yhteenvetoa siitä, miten esoteerisia ja okkulttisia aiheita 1900-luvun taitteen sanoma- ja aikakauslehdissä käsiteltiin. Joitain osatutkimuksia – esimerkiksi liittyen Emanuel Swedenborgin (1668-1772) tai teosofian vastaanottoon – onkin julkaistu tai lähiaikoina tulossa. Kontekstia tämänkin teoksen käsittelemään teemaan olisi antanut, jos siihen olisi sisältynyt yleiskuvaus siitä, miten esoteerista ja okkulttista kirjallisuutta lehdistössä mainostettiin ja arvosteltiin, mitä esoteerisia ja okkulttisia aiheita sekä niihin kytkeytyviä tai niistä kiinnostuneita henkilöitä lehdistössä ylipäätään käsiteltiin ja mihin sävyyn. Kuten Fyrqvistkin huomauttaa, eri sanomalehdet ja niiden toimittajat suhtautuivat eri tavoin aikakauden polttaviin henkisiin kysymyksiin.
Sanomalehtiaineisto olisi tarjonnut myös tarpeellista taustaa siihen, minkälaiseen maailmaan ja aatteelliseen ilmapiiriin teoksessa käsitellyt aiheet asettuvat. Esimerkiksi hyvin lapselliseksi esitelty Pekka Ervastin apurahahakemus – jota siis lehdistössä pidettiin sekä naurettavana että kiinnostavana – asettuu aikakauteen, jolloin eri tieteenalojen rajat sekä tieteen ja ei-tieteen rajat olivat täsmentymättömiä. Uusilla teknisillä menetelmillä, kuten röntgenillä tai valokuvauskoneilla paljastettiin silmille näkymättömiä seikkoja. Meedio-istunnoissa nähtiin olevan kyse siitä, että osoitetaan empiirisin todistein (viestit, äänet, materialisaatiot) henkisen maailman ja kuolemanjälkeisen elämän olemassaolo. Parapsykologiaa ei ollut vielä irrotettu psykologian piiristä, joten psyykkisten ilmiöiden tutkimista harjoitettiin yliopistoissa. Okkulttisten liikkeiden, kuten teosofian julkilausuttuna tavoitteena oli tieteellisen tutkimuksen tekeminen ja tukeminen. Siinä kontekstissa Ervastin halu lähteä Eurooppaan tapaamaan aikakauden johtavia alan tutkijoita ja harjoittajia ei ollutkaan niin ”hassu” kuin miltä se tämän päivän lukijalle tai teoksen kirjoittajalle saattaa näyttää. Ja, kuten Fyrqvist itsekin huomioi, Ervastin tavoitteet olivat yhtäpitävät Teosofisen seuran tavoitteiden kanssa.
Sekä oivallukset että virheet kirjoittajan omaan piikkiin
Aineistot – kuten Blavatskyn tai Ervastin teokset, sanoma- ja aikakauslehtijutut – useimmiten mainitaan tekstissä. Lähteiden eli tutkimuskirjallisuuden puuttuminen sen sijaan aiheuttaa perustavaa laatua olevia ongelmia. Lukija ei voi tietää, ovatko tekstistä löytyvät virheet kirjoittajan tekemiä vai peräisin hänen käyttämistään lähteistä.
Yksittäisiä virheitä ongelmallisempaa on se, että teoksessa kerrotaan ikään kuin kirjoittajan omana pohdiskeluna toisten tutkijoiden tekemiä päätelmiä, kytköksiä ja löytöjä. Ne ovat kaikki vaatineet pitkäjänteistä työtä, arkistoaineistoihin tutustumista ja laajan kirjallisuusmäärän läpikäymistä. En nyt systemaattisesti käynyt lävitse koko teosta kirjoittajan esiin nostamien ajatusten ja tulkintojen lähteitä etsien. Mutta aivan hakemattakin tunnistin esimerkiksi Nina Kokkisen, Susanne Åkermanin ja Thomas Karlssonin ajatuksia. Näitä ja lukemattomia muita tutkijoita, joiden tuloksia Fyrqvist hyödyntää, ei työssä mainita – osa lähteistä on varmaankin listattu Fyrqvistin opinnäytteessä, josta ne olisi ollut helppo siirtää tähän teokseen. Romaanienkin lopussa on nykyisin lista teoksista, joita kirjoittaja on käyttänyt lähteinään. Miksi ei siis tietokirjassa?
Ytimessä Kalevala
Teoksen puolivälin tienoilla päästään kiinnostavimpaan ja kirjoittajalle itselleen tutuimpaan osioon eli erilaisiin Kalevala-tulkintoihin ja siihen, miten Kalevalaa on käytetty suomalaisuuden rakentamisessa. Niistä yksityiskohtaisimman tarkastelun saa Pekka Ervastin teosofinen tulkinta, joka perustunee vahvasti Rudolf Steinerin Kalevalaa käsitelleeseen luentoon, jonka hän piti Suomen-vierailullaan huhtikuussa 1912. Fyrqvist nostaa Ervastin taustateksteistä Steinerin sijaan Zachris Topeliuksen Maamme kirjan sekä Helena Petrovna Blavatskyn ja hänen käyttämänsä erilaiset teosofian avaimet, joita Ervast soveltaa Kalevalan esoteeriseen tulkintaansa.
Kirjoittajan hyppelehtivä tapa hankaloittaa aiheen seuraamista. Kun Fyrqvist kertoo Ervastin ajatusten olleen yhdenmukaisia 1930-luvun AKS:n ja muiden nationalistien Suur-Suomi-ajatuksten kanssa, lukija olisi toivonut kuulevansa tästä tarkemmin. Sen sijaan siirrytään pohtimaan Blavatskyn juurirotu-käsitettä. Suhtautuiko Ervast myötämielisesti heimoaatteen kannattajiin ja AKS:ään, jää nyt selvittämättä. Ervast itse ei ainakaan tämän teoksen mukaan edes puhunut otsikon nimeämästä Suur-Suomesta vaan Suur-Pohjolasta ja Suomesta sen osana.
Miksi esoteria pitää tehdä naurettavaksi?
Lukuisat taiteilijat, kirjailijat ja tutkijat kiinnostuivat 1800–1900-lukujen vaihteessa esoteriasta, okkultismista, spiritualismista, teosofiasta ja antroposofiasta niin Suomessa kuin laajemminkin Euroopassa. Heillä oli vakava halu etsiä uudenlaista tietoa ja uudenlaisia tiedonlähteitä. He saattoivat hylätä kristinuskon tai ottaa esoteeriset tulkinnat osaksi kristillistä maailmankatsomusta. Osa heistä oli ja on edelleen arvostettuja suomalaisia vaikuttajia kulttuurin, taiteen ja tieteen aloilla.
Leimaamalla esoteriasta kiinnostuneet, esoteerisia tiedonlähteitä etsineet tai esoteeristen tai okkulttisten yhteisöjen maailmankatsomukseen sitoutuneet narreiksi, kirjoittaja tulee samalla leimanneeksi narreiksi suuren osan suomalaista 1900-luvun alun taide- ja älymystökenttää.
Arvio on alunperin ilmestynyt Agricolan arvostelupalvelussa.
Nostetaan teksti pöydälle 