Nähtyä: Oklahoman ulkoilmateatterin Anu ja Mikko

En ole kesäteatteri-ihminen, paitsi tänään: Kävin katsomassa Volter Kilpi -kirjallisuuspäivillä Oklahoman ulkoilmateatterin (joka on yksi Juha Hurmeen teatterikokoonpanoista) esityksen Kersti Bergrothin vuonna 1932 kirjoittamasta Anu ja Mikko -näytelmästä.

img_1977-1

Ihmettelin, miksi Volter Kilven tuotantoon ja saaristolaisuuteen erikoistunut teatteriryhmä esittää karjalaiskylään sijoittuvan, Antrean murteella kirjoitetun näytelmän. Muuta selitystä ryhmä ei antanut kuin sen, että näytelmä on ilmestynyt vuotta ennen kuin Kilven Alastalon salissa. 

Olen lukenut Anu ja Mikko -näytelmän useaan kertaan ja katsonut myös siitä vuosina 1940 ja 1956 tehdyt elokuvafilmatisoinnit, joten tarina oli minulle tuttu. Näytelmää on esitetty teattereissa vuoden 1933 ensi-illan jälkeen satoja kertoja. Mutta ei varmasti koskaan sellaisena kuin sen tänään näimme.

Oletan, että sovitus ei olisi vastannut näytelmän kirjoittajan Kersti Bergrothin toiveita, ja se poikkesi huomattavalla tavalla näytelmän aiemmista tulkinnoista. Mutta oikeastaan se oli hyvä asia.

Kersti Bergrothille Anu ja Mikko -näytelmä oli ensisijaisesti rakkaustarina. Hän kertoi sitoneensa oman rakkautensa ja silloisen parisuhteensa Anun ja Mikon rakkaustarinaan, muunneltuna: ”Mutta se tunne, se on siellä. Se rakkaus ja tunne oli todellisuudessakin hyvin kaunista. Anu on siis tavallaan minä itse, vaikka oikeastaan toisenlainen tyyppi kuin minä olen. Mutta sen tunteen kautta Anu on minä.” Rakkaudesta oli toki kyse tämänkin päivän esityksessä, mutta rakkaus ei ollut pelkästään kaunista vaan myös raadollista, realistista ja vähän hassuakin.

Näytelmä kantoi mukanaan myös Antrean kylän asukkaita ja heidän kieltään. Kun toisen maailmansodan myötä Karjala ja Antrea menetettiin, näytelmästä tuli karjalaisen kansan oma näytelmä, jonka katsottiin säilyttäneen jälkipolville ”palasen aidointa Antreaa”. Sen arvo on nimenomaan siinä, miten se säilytti ja ikuisti antrealaisen puheenparren ”taiteeksi kohotettuna, runollisena”.

Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, karjalainen puheenparsi kuulosti runollisen sijaan koomiselta. Erityisesti Juha Hurmeen suuhun ei karjalainen nuotti tuntunut sopivan ollenkaan. Hän ryhtyikin ylikorostamaan murreilmaisuja, jolloin karjalaispuheen erityispiirteet korostuivat entistä hauskempina. Ehkä jopa pilkkaavuuteen asti.

Anu ja Mikko -näytelmä sai alkunsa todellisista tapahtumista, paikoista ja henkilöistä. Bergroth kertoo saaneensa sysäyksen kirjoittamiseensa kuultuaan erään antrealaisnaisen kuolemasta: ”Hää ko isse pes issesä saunass ja laitto valkiat vaatteet ja lyyssit. Ko hänell nääs ol taivaa matka. Ja nii läks naurusuull.”

Myös teatteriesitysten lavasteet olivat vuosikymmenestä toiseen suoria kopioita antrealaisista tuvista ja kylän raitilta. Siksi Oklahoman ulkoilmateatterin pelkistetty ja minimalistinen lavastus tuntuikin raikkaalta. (Toki tällainen minimalismi lienee tyypillistä Volter Kilpi -päivien teatteriesityksissä.)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Anun ja Mikon ensi-ilta Viipurin kaupunginteatterissa säilyi viipurilaissyntyisen ja kesänsä Antrean Kuukaupissa viettäneen Kersti Bergrothin mielessä yhtenä hänen elämänsä liikuttavimpana hetkenä:

Minusta tuntui, että katsomo asiallisesti oli noussut näyttämölle ja puhui siellä omaa kieltään ja omia asioitaan. Karjala täytti teatterin kokonaan, lainehti vapaasti katsojien ja näyttelijöiden välillä. En enää istunut eristettynä lapsena aitiossa, olin kulkenut tien katsomosta näyttämölle, ja ensimmäisen kerran puhui murteemme kaikkialle: permannolla, aitioissa, näyttämöllä. Olen onnellinen, että nyt kerran saan kiittää siitä ehdottoman karjalaisesta hetkestä, siitä uiskentelemisesta sekoittumattoman karjalaisuuden laineissa.

Tänään, Kustavissa, länsisuomalaisessa saaristokunnassa, näytelmä oli niin kaukana kuin mahdollista sen alkuperäisestä kontekstistaan. Vaikka Bergrothin kirjoittama antrealainen murre oli säilytetty, ei Karjala ja karjalaisuus ollut näytelmässä muuten läsnä.

Myös kaikki ylevyys oli häivytetty. Nykyajan asut, liikkeet, ilmeet ja tulkinnat asettuivat herkulliseksi – ja myös koomiseksi – vastinpariksi arkaaiselle kielelle, elämänmuodolle ja arvomaailmalle. Anu ja Mikko olivat kuin mikä tahansa nykypäivän näytelmän tai elokuvan nuoripari, joka vastoinkäymisten jälkeen saa toisensa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
”Miu elämäi, tää onkii olt ain nii ylemääri suojattomass paikass, siihe soppiit iha kaikk tuulet. Ei miu elämässäi muuta levähtämise kohtaa oo oltkaa ku täss siu luonais.” Anua esitti Roosa Söderblom ja Mikkoa Tomi Alatalo.
Anu ja Mikko -näytelmää esitettiin Helsingin kaupunginteatterissa keväällä 1940, talvisodan päättymisen jälkeen ja kotinsa menettäneiden karjalaisten tueksi ja kunnioitukseksi. Toinen ensi-ilta samalla näyttämöllä oli vuonna 1968, jolloin läsnä oli myös presidentti Urho Kekkonen puolisoineen. Näytelmä on siis usein saanut ympärilleen arvovaltaiset kehykset.

Tämän päivän ulkoilmanäytös Kustavin Lomavalkaman pihanurmikolla oli kaikkea muuta kuin arvovaltainen. Se oli kotoisa, leppoisa, auringonpaisteinen, lomamieltä ja keveyttä henkivä tilanne. Ketään ei haitannut, vaikka näytelmä jäi eräässä kohden junnaamaan paikoilleen, kun esittäjät unohtivat vuorosanansa, eikä kuiskaajakaan ollut varma, missä kohtaa oltiin. Käsikirjoitusnippua selailtiin hetken aikaa ja näytelmä jatkui eteenpäin.

Näytelmän aiempien vuosikymmenten näytöksissä on tuotu esiin sitä, että ”katsomo itki ja nauroi näytelmän mukana”. Se herätti sekä iloa että liikutusta. Tämän päivän tulkinnassa korostui ilo. Melko melodramaattisesta näytelmästä oli muokkautunut komedia, joka nauratti yleisöä vähän väliä. Liikutusta – joskin myös naurua – herättivät oikeastaan vain Iida Savolaisen säveltämät kauniit laulut.

Niin näytelmän tekstissä kuin sen eri sovituksissa on selvää, että Yhdysvalloissa ylpistynyt Ameriikan Mari sekä pikkuvanha Tommo ovat ne hauskat hahmot. Muutoin näytelmä käsittelee paljolti vakavia ja traagisia aiheita, kuten äidin kuolema, rakastetun menetys, siveettömyyden lisääntyminen ja kamppailu toimeentulosta. Mutta Oklahoman ulkoilmateatterin sovituksessa traagisuus oli jätetty taakse ja hauskuutta löytyi kaikista näytelmän hahmoista ja tapahtumista.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
”Kyllä se niin on, että minä olen tottunut mukavampaan ja ylevämpään elämään kuin teillä on täällä.” Ameriikan Mar eli Saija Jäntti
Anu ja Mikko rakentuu selkeiden vastakkainasettelujen varaan: löytääkö ihminen onnensa rahasta vai rakkaudesta, maaseudulla vai kaupungissa, Suomessa vai Amerikassa, traditionaalista vai modernista? Bergroth itse katsoi näytelmässään olevan kyse modernin ihmisen kamppailusta, kun taas katsojat pitivät sitä kansannäytelmänä ja karjalaisuuden ilmentymänä.

Tämän päivän sovituksessa korostui raha ja sen hankkiminen. Rahaa tarvitsivat erityisesti miehet, voidakseen rikastua, päästä naimisiin tai hukuttaakseen murheensa. Naisista vain Ameriikan Mar tuntui olevan rahan perään (”Minulle sopisi vähän rikkaampi”), mutta hänkin muutti mielensä (”Mutta on se myöskin niin, ettei rikkaus ja tavara voi rakkautta vastata.”. Rahan himo sai aikaan vain sotkua ja ”järettömyyttä”, joten lopulta rakkaus voitti, kuten hyvässä näytelmässä pitääkin.

Hauskuus syntyi useimmiten sisäisen (kieli ja sen sisältö) ja ulkoisen (asut, eleet ja ilmeet) ristiriidasta. Vaikka välillä mietin, mitä Bergroth olisi esityksestä ajatellut, nautin näytelmästä täysin siemauksin ja suorastaan puhdistuin kaikesta hyväntahtoisesta naurusta kaksituntisen esityksen aikana.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s