Luettua: Yliluonnollisesta arkisesti ja asiallisesti

img_0474

Yliluonnollisesta puhuminen on kuulemma tabu. Näin sanoo puhuja radiossa, vaikka hän on juuri puhumassa Suomen Yleisradiossa yliluonnollisesta. Vaikka syksyllä 2017 ilmestyi ainakin kolme tutkimusta yliluonnollisesta ja vaikka yliluonnollisesta keskustellaan kirjakaupoissa, kirjastoissa, radiossa ja televisiossa, turuilla ja toreilla sekä yliopistoissa.

En tietenkään epäile sitä, etteivätkö henkilöt, jotka ovat kokeneet jotain yliluonnolliseksi tulkittavaa, pitäisi ongelmallisena, vaikeana tai stigmatisoivana kertoa ystävilleen, sukulaisilleen tai työkavereilleen kokemuksestaan. Siinä mielessä yliluonnollisilla kokemuksilla on varmaankin tabuluonne. Ne ovat kielletty ja oudoksuttu puheenaihe.

Mutta samankaltainen tabuluonne lienee myös uskonnollisiksi määrittyvillä kokemuksilla. Hyvin harva kertoo lounaspöydässä, työpaikan kahvihuoneessa tai illanistujaisissa uskonnollisesta vakaumuksestaan. Suomalainen uskonnollisuus on määritelty melko laimeaksi, mauttomaksi ja hajuttomaksi. Kaikenlainen ylitsepursuava tai liiallinen uskonnollisuus nähdään outona, vieraana ja ehkä vähän hävettävänäkin.

Uskontotieteilijän näkökulmasta ”yliluonnolliset” ja ”uskonnolliset” kokemukset eivät ole laadullisesti erilaisia, vaan kuuluvat samalle jatkumolle.

Sosiaalipsykologian yliluonnollinen

Keskustelen tässä tekstissä Jeena Ranckenin sosiaalipsykologian väitöskirjan Yliluonnollinen kokemus. Tulkinta, merkitys ja vaikutus (Vastapaino, 2017) kanssa ja vierellä. Kaksi muuta aihepiiriin liittyvää tuoretta tutkimusta ovat Marja-Liisa Honkasalon ja Kaarina Kosken toimittama Mielen rajoilla sekä Terhi Utriaisen Enkeleitä työpöydällä. Niitä en kuitenkaan tässä tekstissä käsittele. Mutta kaikki kolme teosta ja niiden kirjoittajat ovat saaneet runsaasti (ansaittua) huomiota suomalaisessa julkisuudessa. Yliluonnollisesta siis puhutaan, siitä luetaan ja sitä tutkitaan. Hyvä niin.

Jeena Ranckenin tutkimusaineistona on 84 kertomusta kertojan itsensä yliluonnolliseksi tulkitsemasta kokemuksesta. Tutkija ei itse ota luonnollisestikaan kantaa siihen, onko kenties tapahtunut jotakin arkiymmärryksen vastaista vai ei, vaan keskittyy tulkitsemaan sitä, mitä ja miten yliluonnollisesta kokemuksesta kerrotaan ja miten koetun kerrotaan vaikuttaneen kertojan elämään.

Väitöskirjan tai ylipäätään tutkimuksen perinteisestä rakenteesta poiketen Rancken aloittaa teoksensa kuvaamalla tiiviisti kaikki 84 kertomusta. Tästä johtuen on koko kirjan  eteneminen totutusta poikkeava. Kokemusten esittelyn jälkeen Rancken pohtii yliluonnollisen käsitettä ja esittelee yliluonnollisen kokemuksen tutkimusperinnettä. Hän siis kysyy, mitä tutkitaan kun tutkitaan yliluonnollista ja miten yliluonnollista on tutkittu. Näiden lukujen jälkeen Rancken siirtyy rakentamaan oman tutkimuksensa teoreettista viitekehystä ja vasta kuudennessa luvussa esittelee tutkimusaineistonsa ja tutkimuksensa toteutuksen. Loput neljä lukua ovatkin sitten aineiston analysointia valituin menetelmin sekä tulosten pohdintaa.

Tutkijan koostamat yliluonnollisen kokemuksen tiivistelmät vastaavat kysymykseen: mitä yliluonnollisisistä kokemuksista kerrotaan. Kokemukset liittyvät esimerkiksi enteisiin, ruumiistapoistumisiin, ufokokemuksiin, kummituksiin, enkeleihin, pyhään henkeen ja ainakin itselleni melko uuteen ja tuntemattomaan ilmiöön, tarrahenkiin (jotka tosin paljastuivatkin riivaajien nyky- ja kevytversioksi).

p8071193

Yleinen vai marginaalinen ilmiö?

Rancken kokoaa yhteen tutkimustuloksia, joiden mukaan melko suurella osalla ihmisistä on joko kokemuksia yliluonnollisesta tai usko johonkin yliluonnolliseen – ja kun ymmärretään, että myös jumalausko on uskoa yliluonnolliseen, huomataan, että kyse ei olekaan marginaalista ilmiöstä vaan enemmistön uskosta tai kokemuksesta. Tässä tutkimuksessa ei olla niinkään kiinnostuneita uskosta – mikä on hyvä valinta ja tietysti sosiaalipsykologille luonteva – vaan kokemuksista sekä niiden vaikutuksesta kokijan elämään.

Yliluonnollisen käsite – ja sille läheiset käsitteet – osoittautuu yhtä liukkaaksi ja notkeaksi kuin uskonnonkin käsite. Mutta tässä työssä päädytään käytännön syistä kokijan itsensä tekemään määritelmään: yliluonnollista on se, minkä ihminen itse määrittelee yliluonnolliseksi. Rancken myös pysyy hyvin tässä valinnassaan läpi tutkimuksen. Hän antaa kokijoiden kuvata, eikä spekuloi sillä, mitä ”oikeasti” tapahtui. Kertomus on kokijalleen tosi ja sellaisena sitä käsitellään. Tulkittavana ja analysoitavana ovat kertomukset.

Vaikka jotkut yliluonnolliset kokemukset, kuten ruumiittomat henget, ovat universaaleja eli niitä koetaan kaikkialla, ovat niiden ilmenemismuodot, ilmiasut ja niille annetut tulkinnat aina kulttuurisia eli sidoksissa aikaan ja paikkaan. Tämän vuoksi tämän tutkimuksen tarkastelemat kertomukset sijottuvat nimenomaan 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun Suomeen.

img_0898-2

Yliluonnollisen teoriat ja aineistot

Sosiaalipsykologina Jeena Rancken näkee yliluonnolliset kokemukset sekä yksilöllisinä että sosiaalisina ja kulttuurisina. Teoreettista viitekehystä rakentaessaan hän käy läpi erilaisia teoreettisia malleja, joita yliluonnollisen tutkimisessa on käytetty, ja kuvaa yliluonnollisen asemaan ja sen muutosta tukeutuen paitsi psykologian erityisesti uskontotieteen ja folkloristiikan tutkimuksiin. Teorialuvun lopussa hän summaa työnsä tarkoituksen:

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella, millaisia kertomuksia ihmiset kertovat yliluonnollisiksi tulkituista kokemuksista ja niiden vaikutuksesta elämässään. Olen kiinnostunut niin ikään siitä, miten tulkintoja ja kertomuksia yliluonnollisista kokemuksista voidaan omassa elämässä soveltaa merkityksellisen toiminnan tai toimimattomuden viitepisteenä ja millaisiin laajempiin kulttuurisiin tarinamalleihin ihmisten erilaiset yliluonnolliset kokemuskertomukset liittyvät. (S. 150)

Teos on jo puolivälissä, kun kirjoittaja siirtyy kuvaamaan tutkimuksensa aineistoja ja toteutusta. Se, että alussa tiiviisti kuvattiin aineiston kokemukset, alkaa näyttää toimitukselliselta ratkaisulta, jota ilman satunnainen lukija ei ehkä olisi jaksanut näin pitkälle. Mutta, koska kyse on väitöskirjasta, on toki aiemman tutkimuksen ja teoreettisen viitekehyksen huolellinen esittely paikallaan.

Tutkimusaineisto on kerätty pidemmän ajan kuluessa, ensimmäiset haastattelut tehtiin kandityöhön, osa tehtiin gradua varten ja loput tähän väitöskirjaan. Osa on nauhoitettuja haastatteluja, osa puhelinkeskusteluista tehtyjä muistiinpanoja, osa sähköpostikeskusteluja. Aineiston laatu siis vaihtelee, mutta kaikissa haastatteluissa on kerrottu itselle tapahtuneista yliluonnollisista kokemuksista. Kirjoittaja ei kerro, mihin hän on aineiston arkistoinut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yksilöllinen ja yhteisöllinen yliluonnollinen

Haastatteluista valitut keskeiset ja vaikuttavimmat yliluonnolliset kokemukset Rancken jaottelee kokemustyyppeihin: enteet, ruumiista irtautumiset, ufot ja humanoidit sekä henget ja voimat, joka puolestaan jakautuu alaosioihin: henkimaailman kosketus, kummittelu sekä kiroukset ja riivaajat. Hän perustelee jaottelunsa ja esittelee kutakin kokemustyyppiä haastattelulainauksin. Kirjoittaja myös kuljettaa hyvällä tavalla tutkimuskirjallisuutta tulkintansa tukena ja vertailukohtana.

Itse tarinat tai tarinoiden juonen, sen miten ja mistä näkökulmasta kokemusta kerronnassa tulkitaan, Rancken jakaa tarinatyyppeihin: silminnäkijä, etsijä, oppilas, pelastettu ja kamppailija.

Yliluonnollisen kokemukset ja seuraukset osoittautuvat moninaisiksi. Miltei puolet kokemuksista on sellaisia, etteivät ne ole kovin vahvasti vaikuttaneet kokijansa elämään. Tällaisia saattavat olla vaikkapa enneunet, joita voidaan jälkeenpäin ihmetellä, mutta joille ei etsitä suurempaa merkitystä. Mutta yli puolet kertojista kuvaa kokemuksen vaikuttaneen heidän elämäänsä tavalla tai toisella. He ovat esimerkiksi ryhtyneet etsimään selitystä kokemalleen lukemalla aiheesta tehtyä kirjallisuutta, etsimällä internetistä tietoa ja keskusteluryhmiä ja hakeutumalla tilaisuuksiin tai tapahtumiin, joissa yliluonnollisesta keskustellaan.

Jotkut ovat kokeneet jonkinlaisen herätyksen tai löytäneet kokemuksensa myötä itselleen henkisen tai uskonnollisen vakaumuksen, osa on saattanut esimerkiksi kehittää omia yliluonnollisuuteen liittyviä kykyjä ja kouluttautua vaikkapa energiahoitajaksi. Yliluonnollisesta saattaa näin muodostua kokonainen identiteetti tai ammatti.

Pieni osa kertojista kuvaa kokemuksen vaikuttaneen heihin negatiivisesti. Riivaajat tai tarrahenget, kummitukset, kiroukset tai humanoidit saattavat ahdistella heitä vuosikausia. He ehkä tottuvat niihin tai sitten löytävät keinon, jolla vapautuvat tilanteesta. He voivat muuttaa pois, pyytää jotakuta asiantuntijaa puhdistamaan asunnon tai hankkiutua itse puhdistettavaksi.

Kyse on lopultakin tulkinnasta

Jeena Rancken osoittaa, että yliluonnolliseksi koetun kokemuksen saama merkitys on vahvasti riippuvainen siitä, miten ja minkälaiseksi sekä millaisessa yhteisössä kokemusta tulkitaan. Sosiaalipsykologian näkökulmasta yliluonnollinen(kin) kokemus on todellinen siinä mielessä, että se saa aikaan muutoksia. Ja poikkeuksellinen kokemus saa vahvemmin aikaan muutoksia ihmisellä, joka (yhteisönsä tuella) tulkitsee sen vahvaksi ja elämänmuutoksia aikaan saavaksi. Jos ihminen vaikkapa kokee Jumalan tai Pyhän Hengen puuttuneen hänen elämäänsä tarkoituksenaan johdattaa hänet oikealle tielle, on todennäköisempää, että hän myös muuttaa maailmankatsomustaan tai elämänsä suuntaa. Jos oudon tapahtuman taas tulkitsee sattumaksi tai omasta mielestä johtuvaksi tai jättää tulkinnan kokonaan avoimeksi, on todennäköisempää, ettei kokemus myöskään aiheuta muutoksia ihmisen elämässä.

Jos yliluonnolliseksi koettu kokemus on aiheuttanut vahvan muutoksen kokijan elämässä, ei kokemusta enää välttämättä tulkitakaan yliluonnolliseksi, vaan kyse on todellisuudesta, totuudesta, joka ei vain muille ole vielä auennut.

Kuten Ranckenkin toteaa, olisi tärkeää tehdä laajempi, väestötasoinen tutkimus siitä, miten yleisiä erilaiset yliluonnolliseksi tulkitut kokemukset ovat. Se myös auttaisi purkamaan yliluonnollisten kokemusten tabuluonnetta, jos tosiasiassa selviäisi, että hyvin suurella osalla suomalaisista on ollut yliluonnolliseksi koettuja kokemuksia.

Rancken nostaa työnsä lopussa myös tärkeän eettisen asenteen, joka uskontotieteessä toivoakseni on jo pääosin omaksuttu:

Tieteellisessä tutkimuksessa ei yleensä katsota eettiseksi, että tutkija käyttää asiantuntijavaltaansa arvottamaan haastateltavan subjektiivisia elämänkokemuksia. Miksi yliluonnolliseksi nimetty kokemus olisi tästä poikkeus?

Toki tutkijan täytyy pitää huolta myös siitä, ettei oman henkilökohtaisen uskonsa tai vakaumuksensa vuoksi tulkitse kokemuksia vinoutuneesti. Sekä uskonnollinen kunnioitus että skeptinen vihamielisyys ovat yhtä tuomittavia tieteellisessä tutkimuksessa.

Rancken tukeutuu Antti Eskolan ehdotukseen, että ”yliuonnollisten kokemusten luonteen voisi nähdä eräänlaisina vaihduntakuvioina, joita katseen tarkentamista vaihtamalla on mahdollista katsoa eri näkökulmista.” Tämä mahdollistaa niiden monimerkityksellisyyden huomioon ottamisen. Terhi Utriaisella on samankaltainen lähestymistapa enkeleihin: ne näyttävät erilaisilta eri näkökulmista katsottuna.

Tiede jää useimmiten vaille selitystä kohdatessaan yliluonnollisia kokemuksia. Ehkä pitäisi kuunnella kertojaa ja kokijaa, kertojan ja kokijan omia tulkintoja sekä niitä kertomuksia, joiden mukaan yliluonnollinen ”voi olla kertojalleen […] luovuuteen, mielikuvitukseen ja inspiraatioon vetoava henkilökohtaisen merkityksen lähde”.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s