Akateemista häpeää

Olen aikaisemmin kirjoittanut akateemisesta lahjataloudesta eli siitä, miten paljon akateemisessa maailmassa tehdään työtä, josta ei saa juuri kiitosta tai palkkaa – esimerkiksi refereelausuntoja tai suosituksia kirjoittaessa sekä erilaisia tekstejä kommentoidessa. Mutta samalla voi myös odottaa saavansa lausuntoja, suosituksia ja kommentteja toisilta.

Olin toukokuun alussa puhumassa humanistisen tiedekunnan refereeklinikalla [TY:n sisäinen linkki], jossa pohdin refereelausuntojen kirjoittamista tästä lahjan näkökulmasta. Mutta puheessani ja klinikalla ylipäätään käsiteltiin myös tunteita, erityisesti sitä häpeää, kun lukee omasta artikkelista kirjoitettuja hylkääviä, kielteisiä, joskus jopa ilkeitä lausuntoja.

Toki hylkäävät ja kriittiset lausunnot voivat olla myös rakentavia ja tekstiä eteenpäin vieviä, kun niitä ensimmäisen tunnekuohun jälkeen lukee uudelleen.

Screen Shot 2018-06-05 at 16.06.39

Tänään on päivä, jolloin erityisesti tunnetaan akateemista häpeää suomalaisten ihmistieteilijöiden mielissä. Suomen Akatemia nimittäin julkisti juuri ne onnelliset, jotka saivat tutkimushankkeelleen rahoituksen. Lämpimästi onnea kaikille heille! Aivan vilpittömästi. Olen vakuuttunut, että ne kaikki hankkeet ansaitsivat rahoituksensa.

Mutta me, joiden hankkeet eivät saaneet rahoitusta (ja meitä on todella paljon enemmän kuin niitä, jotka saivat), tunnemme juuri nyt lamauttavaa pettymystä, epäonnistumisen, riittämättömyyden ja häpeän tunteita.

Itse en etukäteen jännittänyt akatemian tuloksia yhtään, olin niin varma siitä, että rahoitusta ei heltiä. Mutta silti kielteisen päätöksen ja ei-kovin-rohkaisevan lausunnon saatuani, huomaan sen lamaannuttaneen minut, saaneen aikaan yleisen epäonnistumisen tunteen, toivottomuutta ja häpeää.

Yhtä hanketta koskeva kielteinen päätös ja (sen todellista luonnetta ja erinomaisuutta) ymmärtämätön lausunto levittäytyvät kaiken sen päälle, mitä juuri olen tekemässä. Alustus, jota kirjoitan, näyttää yhtäkkiä täysin toivottomalta. Julkaistavaksi hyväksytty artikkeli, jota viimeistelen, ei tunnu enää julkaisemisen arvoiselta. Enkä ikinä koskaan hae Akatemialta mitään. (Näin olen kyllä päättänyt ennenkin.)

Toki tiedän, että hylätty hakemus vaikuttaa huomattavasti enemmän niihin, joille kyse on työstä ja palkasta tai niiden puuttumisesta seuraavina vuosina. Itselleni todennäköisesti palkka juoksee jatkossakin ja töitä riittää.

Siksi velvollisuuteni onkin koota itseni ja ryhtyä miettimään uutta hanketta, uudenlaista tutkimusta, joka olisi niin erinomainen ja rohkea, että se väkisinkin saisi rahoitusta ja tarjoaisi työtä lahjakkaille tutkijoille. Itse asiassa ensi viikolle on jo suunniteltukin tapaaminen sitä silmällä pitäen.

Vaikka nämä kielteisten päätösten päivät ovatkin raskaita, olen nauttinut valtavasti niistä hetkistä, kun olen yhdessä suunnitellut ja ideoinut tutkimusta, kun ajatukset ovat sinkoilleet, ideat pursuilleet ja yhdessätekeminen on ollut hauskaa ja voimauttavaa. Myös deadlinen lähestyessä kiihtynyt tekemisen meininki, intensiivinen keskittyminen ja kuumeinen kiire ovat olleet hyviä ja jaettuja kokemuksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkäpä ensi kerralla onnistumme.

Hanke, joka ei saanut rahoitusta, mutta josta olen ylpeä, joka on saanut aikaan aktiivisuutta, verkoston, alustuksia ja julkaisuja ja toimii edelleen, löytyy täältä: Yhdessä kuviteltu tieto. Erityisesti suosittelen lukemaan sen blogitekstejä, jotka pohtivat kuvittelun käsitettä eri suunnilta.


2 thoughts on “Akateemista häpeää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.