Naistenviikkohaaste 2018

#naistenviikkohaaste2018

Naistenviikolla kirjablogeissa luetaan naisten kirjoittamia kirjoja ja pohditaan naisnäkökulmia. Luin haasteen täältä Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogista ja ilmoittauduin mukaan. Lukuhaasteisiin on mukava osallistua, jotkut ovat pitkiä, esimerkiksi koko vuoden kestäviä, kuten Helmet-kirjastojen lukuhaaste, ja jotkut lyhyempiä, kuukauden tai viikonlopun lukumaratoneja. Luen koko ajan, joten on kiva välillä lukea näin yhdessä toisten kanssa. Viimeksi osallistuin naistenviikkohaasteeseen kesällä 2016, jolloin kirjoitin naiskirjailijoiden viihderomaaneista.

Kiinnitän huomiota kirjailijan sukupuoleen ja luen mielelläni nais(oletettujen)kirjailijoiden teoksia. Sukupuolella on väliä. Liian usein erilaisissa kirjalistoissa ja kirjakeskusteluissa nostetaan esiin mieskirjailijoiden teoksia ainoina merkittävinä – esimerkiksi viime syksynä kirjakauppojen elämäkertahyllyt täyttyivät miesten elämäkerroista ja kirjakauppiaat ja kustantajat olivat sitä mieltä, että merkittäviä naisia tai naiselämäkertoja ei vain ole – mikä ei tietenkään pidä paikkansa.

Ensimmäisenä vuoden 2018 naistenviikon kirjana luin loppuun jo aikaisemmin aloittamani, tanskalaisen toimittajan Charlotte Rørthin kirjoittaman omaelämäkerrallisen tietoteoksen Tapasin Jeesuksen. Kriittinen toimittaja selittämättömän äärellä. (Minerva, 2018.) Rørth kuvaa yllättävää kokemustaan espanjalaisen kirkon sakastissa ja ryhtyy selvittämään lukemalla ja haastattelemalla sitä, mistä mahtaa olla kyse. Hän itse on varma siitä, että on kohdannut Jeesuksen, mutta hän haluaa varmistua, että kyse ei ole vaikkapa sairaudesta, kuten epilepsiasta tai psykoosista.

Teos on sekä henkilökohtainen kuvaus heräämisestä tai valaistumisesta että tietoteos uskonnollisista ja henkisistä kokemuksista, niiden tulkinnoista ja tutkimuksesta. Loppua kohden kirjoittaja keskittyy enemmän henkisiin teoksiin ja etsii niistä samastumiskohteita. Hän ikään kuin antaa periksi ja antautuu uskonnolliselle kokemukselle ja sille, miten se vaikuttaa hänen elämäänsä. Tämän kirjan sain kustantajalta ja kirjoitin siitä laajemman arvion Agricolaverkkoon.

Koska heinäkuussa on aikaa lukea ja kuunnella kirjoja, aktivoin BookBeatin, josta löytyy luettavaa ja kuunneltavaa niin suomeksi, ruotsiksi kuin englanniksi. Kuuntelin loppuun aiemmin aloittamani Satu Vasantolan keväällä ilmestyneen esikoisromaanin En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi, 2018). Vaikka kerronta hyppeli ajassa eteen ja taakse, ja myös kuuntelin kirjaa pienissä paloissa kävelyretkillä, tiskatessa mökillä tai auringossa istuen, pysyin voimakkaassa ja tunteita herättävässä tarinassa hyvin kärryillä.

Romaanissa on vahvoja naishahmoja sekä monia näkökulmia, tasoja ja teemoja: pohjanmaalainen luonne, sukupuolten roolit ja niiden muutos, suuri rakennemuutos Ruotsiin muuttoineen, puolisoiden, lasten ja vanhempien sekä sisarusten väliset monimutkaiset ja usein kipeätkin suhteet, luokkaretki Pohjanmaalta helsinkiläiseksi asianajajaksi sekä turvapaikanhakijoiden pitkä matka Suomeen ja sopeutumisen hankaluudet sekä kohdattu rasismi. Aiheista olisi riittänyt kahteenkin kirjaan.

Lukijana oli Mervi Takatalo, jonka ääni vangitsi tarinan mainiosti. Loppupuolella kirjaa vanha puhelimeni teki tenän, joten kuuntelemisen sijaan luin kirjan viimeiset luvut. Kirjan tunnelma vaikuttaa hyvin erilaiselta luettuna kuin kuunneltuna. Loppuluku jätti vähän oudon tunteen. Oliko se tarpeellinen? Kertoiko se jotain, jota en nyt ymmärtänyt?

Luin loppuun myös pitkään kesken olleen Pauliina Rauhalan toisen romaanin, Synninkantajat. Pidin hänen esikoisestaan, Taivaslaulusta, valtavan paljon. Sen tarina oli koskettava ja kieli kaunista. Erilaiset tekstityypit keskustelivat keskenään mainiosti. Olen lukenut pätkän romaanista aina vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevän luentoni aluksi.

Mutta Synninkantajat ei koskettanut, ei vetänyt mukaansa, ei innostanut. Siinä oli useita eri kertojia, mutta tarina keriytyi auki hitaasti, jos ollenkaan. Romaanissa on paljon selittelyä, yksityiskohtaista asioiden ja tekemisien kuvausta. Henkilöhahmot jäävät vieraiksi.

Aloin lukea Jane Austenin romaania Neito vanhassa linnassa. Se ei kyllä ole Austenia parhaimmillaan, vaan melko kiusallista luettavaa metateksteineen (jos kyseessä olisi romaanin sankaritar, niin…) sekä yksiulotteisine, pinnallisine henkilöhahmoineen. Päähenkilö on kiinnostunut eräästä miehestä, mutta erilaisten pakottamisten, suostuttelujen ja suoranaisten valheiden johdattamana (ja kyvyttömänä sanomaan ei) hän ajautuu kerran toisensa jälkeen piinallisiin tapaamisiin itserakkaan ja jaarittelevan ystävänsä veljen kanssa. Teksti tuntui niin ahdistavalta, että olin vähällä jättää sen kesken.

Sen sijaan luin Emma Clinen kehutun esikoisromaanin Tytöt, jossa siinäkin pohditaan nuoren naisen epävarmuutta ja tahdottomuutta sekä halua miellyttää miehiä ja herättää heidän kiinnostuksensa. Uskontotieteilijänä kiinnostuin romaanin kuvaamasta kultista, joka muistutti kovin Charles Mansonin Perhettä. Romaanin päähenkilö oli nuorena tyttönä kuulunut hetken aikaa yhteisöön, muttei ollut osallistunut veritekoihin. Romaani kuvaakin 1960-luvun kukkaiskultin ja vapaan rakkauden kääntöpuolta. Kultin johtaja ja murhat jäävät kuitenkin sivuosaan, sillä pääosassa ovat nuoret tytöt, tyttöjen ja naisten keskinäiset suhteet sekä tyttöihin kohdistuva henkinen, fyysinen ja seksuaalinen väkivalta.

Ennen naistenviikkoa olin ehtinyt heinäkuussa – lomakuussa, lukukuussa – lukea useita  naisten kirjoittamia romaaneja: Sally Salmisen unohtumattoman Katrinan (uutena suomennoksena), Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen yllättävän fanifiktion Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu. Luin neljä dekkaria: Anna Ekbergin Salattu nainen, Ruth Waren Nainen hytissä 10, Viveca Stenin Totuuden nimessä (näitä olen ehkä jo lukenut liikaa, mutta Tukholman kesäsaaristo on koukuttava ympäristö) sekä Eva Frantzin Sininen huvila (tuore suomalainen dekkarikirjailija, josta varmasti vielä kuullaan). Laura Mannisen esikoisromaani Kaikki anteeksi kertoi omakohtaisesti koetusta parisuhdeväkivallasta. Kirjoitan lyhyet luonnehdinnat lukemistani kirjoista Goodreads-palveluun.

Ehkä ehdin vielä heinäkuussa lukea jonkun miehenkin kirjoittaman teoksen. Seuraavana on listalla Olli Jalosen Taivaanpallo.

Kahdesta heinäkuussa loppuun lukemasta teoksesta olen ehtinyt jo blogatakin: Patti Smithin esseekirjasta Omistautuminen ja Terhi Utriaisen tutkimuksesta Enkeleitä työpöydällä.


5 thoughts on “Naistenviikkohaaste 2018

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.