Luettua: Naisnäkökulma punkkiin

Viv Albertine 2014. Clothes, Clothes, Clothes. Music, Music, Music. Boys, Boys, Boys. Faber & Faber, 432 s.

IMG_1063

Brittiläisen 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa vaikuttaneen Slits-yhtyeen kitaristin Viv Albertinen muistelmien ensimmäisen osan nimi – Clothes, Clothes, Clothes. Music, Music, Music. Boys, Boys, Boys – ei ole taatusti kustantajan keksimä, niin hankalan pitkä se on. Kirjoittaja itse kertoo sen olevan äitinsä puuskahdus siitä, mitä hänen nuoren tyttärensä päässä ja puheissa pyörii. Aika paljon teos kyllä pyöriikin musiikin, poikien ja vaatteiden ympärillä, mutta pinnalliseksi sitä ei voi sanoa.

Kirja on elävästi ja yksityiskohtaisesti kirjoitettu. Se koukuttaa lukemaan, eikä sitä malta jättää kesken. Teoksessa on feministinen näkökulma ja ote. Albertine pohtii tytön ja naisen asemaa niin yhteiskunnassa, kulttuurissa, taiteessa, parisuhteessa kuin punk-liikkeessä. Erityisen huomion saa itseilmaisun, taiteilijuuden vaikea suhde naiseuteen, vanhemmuuteen ja parisuhteessa elämiseen. Hän tuo naisen ruumiin, ruumiillisuuden ja ruumiinnesteet kuvauksen osaksi sellaisella tavalla jota en ole ennen nähnyt. Hän ei pyri sokeeraamaan vaan kuvaa asiat niin kun ne tapahtuvat. Hän kuvaa myös ruumiillisen häpeän ja nöyryytyksen tunteita niin ihmissuhteissa kuin muistelmien jälkimmäisessä osassa terveydenhuollon asiakkaana.

Teos sisältää myös tarkkoja huomioita ja muistikuvia kirjoittajan omista ja hänen kohtaamiensa ihmisten asukokonaisuuksista. Punk oli myös esteettinen ilmiö.

Koska itse soitin tyttöbändi Lasten ristiretkessä 1980-luvun alun Porissa, luin teosta myös siitä näkökulmasta. Onhan kyse vähän vanhemmasta kollegasta, esikuvasta oikeastaan, sillä hankin Slitsin ja muiden harvojen tyttöbändien levyjä omiin kokoelmiini. Vaikka 1980-luvun Pori poikkesi monin tavoin 1970-luvun Lontoosta, yhtymäkohtiakin oli. Osa yhtymäkohdista on todella herkullisia.

Koska pidän Viv Albertinen muistelmista niin monin tavoin, sitä koskeva arvioni on pitkä (samalla tulee referoitua kirjan keskeinen sisältö eli spoiler alert) ja sisältää paljon lainauksia hänen tekstistään.

Työväenluokan tyttö

Teos etenee kronologisesti lyhyestä luvusta toiseen. Jokainen luku avaa ikkunan Vivin elämän johonkin puoleen tai tapahtumaan. Kuvaavaa tekstin avoimuudelle ja sille, että mikään ei ole liian hävettävää kerrottavaksi, on se, että ensimmäisen luvun otsikko on ”Masturbation”.  Oman lukunsa saavat myös esimerkiksi ”Shit and blood”, ”Abortion” ja ”Blow job”.

Muistelmien alku kertoo työväenluokkaisesta ja melko ankeasta lapsuudesta, jossa taloudellinen tilanne on katastrofaalisen heikko varsinkin sen jälkeen, kun isä äkillisesti hylkää perheensä. Mutta jo varhain Viv löytää musiikin ja hän kuuntelee taukoamatta levyjä aina kun se on mahdollista. Yksityiskohtainen kuvaus siitä, kun hän ensimmäisen kerran kuuntelee levyä, The Beatlesin ”Can’t buy me love”, kertoo siitä, miten vahva vaikutus musiikilla on häneen:

I don’t move a muscle whilst the song plays. I don’t want to miss one second of it. I listen with every fibre of my being. The voices are so alive. I love that they don’t finish the word love – they give up on it halfway through and turn it into a grunt. The song careens along, only stopping once for scream. I know what that scream means: Wake up! We’ve arrived! We’re changing the world!  I feel as if I’ve jammed my finger into an electricity socket, every part of me is fizzling.

Viv alkaa myös käydä keikoilla tai ainakin pyöriä keikkapaikkojen ulkopuolella, jos hänellä ei ole varaa lippuihin. Keikkoja lontoolaistytöllä riittää. Hän käy katsomassa niin Marc Bolanin kuin David Bowien ja lukemattomien muiden bändien keikkoja: Rolling Stones, King Crimson, Fleetwood Mac, Hawkwind. Hän myös kuuntelee taukoamatta levyjä, etsii uutta musiikkia ja kehittää omaa musiikki- ja tyylimakuaan siitä, mikä kuulostaa ja näyttää hyvältä.

Hän kirjoittaa kasvaessaan kuunnelleensa musiikkia, joka oli vallankumouksellista ja joka pyrki muuttamaan maailmaa. Siksi hänelle ei myöhemminkään kelpaa vähempi.

Vaikka koulunkäynti on Viville hankalaa, hän aloittaa vuonna 1972 taidekoulun, jossa tutustuu oikeanlaisiin ihmisiin, vaikka ei varsinaisesti etene opinnoissaan. Hän työskentelee baarissa ansaitakseen elantonsa ja asuu vallatuissa taloissa. On/off-poikaystäväksi löytyy Mick Jones -niminen kaveri, joka pian perustaa ystäviensä kanssa Vivin keittiössä bändin nimeltä The Clash. Myös Sid Vicious -nimellä itsensä esittelevästä muusikosta tulee Viville läheinen ystävä. Hänelle ei edelleenkään tule mieleen itse ryhtyä tekemään musiikkia. Mutta Patti Smithin Horses-levyn kuuntelu muuttaa hänen ajatuksensa paitsi musiikista myös naiseudesta:

She’s a private person who dares to let go in front of everyone, puts herself out there and risks falling flat on her face. Up until now girls have been so controlled and restrained. Patti Smith is abandoned. Her record translates into sound, parts of myself that I could not access, could not verbalise, could not visualise, until this moment.

Levyn kuunteleminen avaa lukkoja, vapauttaa ja voimaannuttaa olemaan välittämättä muista ja uskomaan siihen, että  ”sittenkin voin tehdä jotain omalle elämälleni”.

fullsizeoutput_275f
Tämän levyn kuunteleminen voimaannutti minua aikanaan

Punk

Kun Viv sitten löytää itsensä yhdeltä ensimmäisistä Sex Pistolsin keikoista, hän sisäistää välittömästi punkin ideologian ja estetiikan. Ensin hän kuitenkin järkyttyy siitä, miten hänen oma asukokonaisuutensa, joka kaikkialla muualla on toimiva ja cool, ei olekaan sitä Sex Pistolsin keikalla. Hänellä on aivan vääränlaiset vaatteet päällään. Hän katsoo ympärilleen nähdäkseen, mitä muut ihmiset ovat pukeneet päälleen: mustaa.

Viv tunnistaa välittömästi Johnny Rottenin erityisyyden, hän on aivan tavallinen kaveri, joka on onnistunut tekemään hyveitä kaikista asioista, joista Viv itse on itsessään hävennyt:

He’s unapologetic about who he is and where he comes from. Proud of even. He’s not taking the world’s lack of interest as confirmation that he’s wrong and worthless. I look up at him twisting and yowling and realise it’s everyone else who’s wrong, not him. How did he make that mental leap from musically untrained, state-school-educated, council-estate boy, to standing on stage in front of the band? I think he’s brave. A revolutionary. He’s sending a very powerful message, the most powerful message anyone can ever transmit. Be yourself.

Viviane oli siihen asti ajatellut, että hänen omat ominaisuutensa – köyhä, pohjoislontoolainen, peruskoulun käynyt, kaupungin asunnossa asuva, tyttö – ovat esteitä eteenpäinmenolle ja menestykselle. Mutta Sex Pistols näyttää, että niin ei tarvitse olla. Hän tajuaa ensimmäistä kertaa, että itsekin voisi soittaa bändissä. Hän on aina halunnut kuulua musiikin maailmaan ja nyt hän on löytänyt sinne sillan.

Tunnistan Vivin ajatuksissa monia samoja mietteitä, joita itsekin tunsin 1980-luvun taitteen Porissa, kun halusin osaksi tyttöbändiä. Tytöille – tai Viv oli jo nuori nainen tuohon aikaan 1970-luvun lopulla – on useimmiten varattu paikka lavan edessä tai takana, bändissä soittavan tyttöystävänä tai ihailijana. Hän halusi kuitenkin olla jotain muuta kuin vain jonkun tyttöystävä. Hän halusi tulla nähdyksi itsenäisenä olentona. Hän halusi oppia soittamaan kitaraa.

fullsizeoutput_2770
Viv keittää teetä – kirjan kuvitusta.

Muistelmissa on mainio kohtaus, jossa Viv ja Mick Jones ostavat Viville kitaraa. Kauppias ei tahdo ymmärtää, että kitara tulee naiselle, joka ei osaa nuottiakaan, joka ei ole koskaan pitänyt kitaraa kädessään. Sopivan hintainen, painoinen ja kokoinen kitara kuitenkin löytyy ja Viv kuljettaa sen ylpeänä bussilla kotiinsa ajatellen:

Nobody knows I can’t play it. At this moment in time, I look like a guitarist. I head down Davis Road to the squat, changing hands every few steps to give my arms a rest. For the first time in my life, I feel like myself.

Paul Simonon oli juuri pestattu the Clashiin basistiksi sen vuoksi, että hän on hyvän näköinen. Hän ryhtyi vasta sen jälkeen opettelemaan bassonsoittoa. Yksi osa punkin eetosta olikin, että kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa, vaikka käytännössä bändeissä soittavat pojat olivat hinkanneet vuosikausia instrumenttiaan. Viv ei halua samalle viivalle näiden poikien kanssa, joten hän opettele sointuja, otteita tai skaaloja. Hän haluaa löytää oman tavan soittaa.

When I’m alone with the guitar, I experiment and try to recreate the sounds of animals and other noises. This is how I build my guitar style from scratch, from a starting point of no chords, no twelve-bar blues chord progressions, and no scales.

Mutta on vaikea löytää oma tapansa ilman esikuvia. Miehistä hän ei halua esikuvia, eikä kitaraa soittavia naisia ole kovin montaa – ja hekin kuulostavat miehiltä. Hän haluaa löytää kitarasaundin, joka kuulostaa häneltä. Mutta ensin pitää perustaa bändi. Äiti ei oikein ilahdu, kun hänen tyttärensä ilmoittaa lopettavansa koulunkäynnin ja ryhtyvänsä soittamaan bändissä.

Ensimmäinen kokoonpano, joka ei ymmärtääkseni koskaan pääse edes keikalle asti (ja josta Sid erottaa jäsenen toisensa jälkeen, kunnes ketään muuta ei ole enää jäljellä), on yhdessä Sid Viciousin kanssa perustettu Flowers of Romance. Keskeisenä ajatuksena on shokeerata:

The good thing about shocking is that it clears the brain of preconceptions for a moment and in that moment the work has a chance to cut through all the habits and learnt behaviour of the viewer and make a fresh impact, before all the conditioning crowds in again.

Tämä idea on näkyvissä myös vaatetuksessa. Sid ja Viv olivat tämän muistelman mukaan edelläkävijöitä punk-estetiikan luomisessa. Toki Vivienne Westwoodin tunnetulla Sex-kaupalla on tärkeä rooli siinä, miten punkit pukeutuivat.

I walk around in little girls’ party dresses, hems slashed and ragged, armholes torn open to make them bigger, the waistline up under my chest. My bleached blonde hair is not seductive and smooth, but matted and wild, my eyes smudged with black eyeliner. I finish it all off with fishnet tights and schocking pink patent boots from the shop Sex.

IMG_1088
Sid Vicious ja Viv Albertine pubissa – kirjan kuvitusta

Vaikka punkin estetiikka näyttää sattumanvaraiselta, sitä se ei kuitenkaan ole. Albertine kirjoittaa, miten tuomitsevia ihmiset olivat toisiaan kohtaan, jos nämä eivät pukeutuneet oikealla tavalla, käyttäytyneet oikealla tavalla, edustaneet oikeanlaista asennetta. Oikeanlainen pukeutumistyyli on kaiken ytimessä. Oli äärimmäisen tärkeää, miltä näytti. Pienet vivahteet kertoivat paljon ja niillä viestittiin toisille paljon. Sääntö numero yksi: Ruskeaa ei voi käyttää, eikä beigeä. Hyväksyttäviä värejä mustan lisäksi olivat valkoinen, punainen, shokeeraava pinkki sekä neonkeltainen ja -vihreä.

It’s OK not to be perfect, to show the workings of your life and your mind in your songs and your clothes. And everything you do in life is meaningful on a political level. That’s why we’re all so merciless about each other’s failings and why sloppiness is derided.

Slits

Viv ei ensin pidä hyvänä ajatusta kokonaan naisista koostuvasta bändistä, mutta kun hän vuonna 1977 kohtaa Slitsin, hänen näkökulmansa muuttuu (ja Chrissie Hynde rohkaisee häntä). Tärkeintä on oikeanlainen asenne ja oikeanlaiset ihmiset: Vasta 14-vuotias Ari Up (joka inspiroi Viviä samalla tavalla kuin Johnny Rotten, jonka kanssa Arin äiti myöhemmin avioituu), Tessa ja Palmolive. Heistä tulee the Slits ja he ryhtyvät harjoittelemaan – tosin harjoitteleminenkin pitää ensin opetella, jos sitä ei ole ennen tehnyt. Mutta Arin ja Palmoliven kanssa on turvallista harjoitella, he tekevät yhtä usein virheitä kuin Viv. He opettelevat myös tekemään biisejä ja tulemaan bändiksi:

I know that being able to write comfortably with someone is rare and precious thing. The song comes together: it sounds good. Just how I’d imagined it, but better.


We’re all excited and start to do each other’s hair. I back-comb all of them to look more like mine, I don’t mean to, it just happens. We gather round a cracked old mirror and stare our reflection. And that’s it. We look like a band.

Harjoituksista sopiminen oli hyvin haasteellista. Yhdenkään bändin jäsenen asunnossa ei ollut puhelinta ja kaikki asuivat eri puolilla Lontoota. Siksi Viv halutessaan sopia treeneistä, kulkee bussilla ympäri kaupunkia etsien bändin jäsenet vuorollaan käsiinsä, ja niin treenit saatiin sovittua. Toinen kysymys oli, tulivatko kaikki paikalle.

fullsizeoutput_2762

Treenejä saatiin kuitenkin järjestymään niin usein, että ryhmä muokkaantui bändiksi ja sai aikaan keikkasetin.  He ryhtyivät levyttämään, antamaan haastatteluja ja käymään keikoilla, ensin Clashin ja muiden punk-bändien lämmittelijänä ja sitten yksinkin, Eurooppaa ja Yhdysvaltoja myöten. Vaikkei Albertine sitä mainitsekaan, tiedän Slitsin soittaneen myös Suomessa, Helsingin juhlaviikoilla 1980-luvun alussa. Valitettavasti en itse ollut paikalla.

Keikkailu vaatii myös opettelua. Mick Jones kertoi Viville kiertueella, että kun biisi lasketaan alkuun – 1-2-3-4 – on laskettava samassa tempossa kuin missä biisi tulee kulkemaan. Viv ei ollut tällaisesta tiennyt. Hän oletti, että pitää laskea mahdollisimman nopeasti ja lujaa, kuten Ramones levyllään. (Itse asiassa meidänkään bändimme ei tiennyt tästä käytännöstä, ennen kuin joku ystävällinen henkilö kertoi siitä.)

Ei ollut myöskään helppoa soittaa samassa tahdissa, ja pitää sama tempo koko biisin ajan. Slits (kuten myös Lasten ristiretki Porissa joitain vuosia myöhemmin) suhtautui asiaan kuitenkin rennosti. Ei ollut niin suuri ongelma, että bändin jäsenet saivat kappaleen loppuun eri aikaan, joku soitti väärin tai jonkun soitin oli epävireessä.

”One two three four!” On to ”Shoplifting”. If my guitar’s out of tune, I can’t tell – sometimes Ari tells me it is, but what can I do about it? No way I can tune it myself. I keep playing. We’re only on for fifteen minutes anyway.

Ylipäätään Slits (kuten myös Lasten ristiretki) oli sitä mieltä, että kitaroiden ja bassojen virittämisiin kiinnitettiin aivan liikaa huomiota. Myös Vivin (kuten minun sitten kun ryhdyin soittamaan bassoa) piti katsoa soittaessa käsiinsä, ettei kadottanut oikeaa paikkaa. Myös heidän bändissään pohdittiin sitä, pitäisikö rumpalin käyttää rintaliivejä. Ilman rintaliivejä soittaminen on totta kai feministisempää, mutta onko hyvä sekään, jos yleisö kiinnittää liikaa huomiota rumpalin vapaasti liikkuviin ryntäisiin?

fullsizeoutput_276e

Albertine kirjoittaa paljon ja yksityiskohtaisesti bändin levytyksistä, keikoista ja kiertueista, bändeistä joita he näkivät, ihmisistä joihin he tutustuivat. Hän kuvaa yhtyeen musiikillista kehittymistä, inspiraatioita ja esikuvia. Yksi sellainen oli Sun Ra, joka käytti musiikkinsa pohjana lapsuudenaikaisia lauluja. Niin teki myös Slits.

Lots of girls’ history of music is playground songs; chants, folk songs and nursery rhymes, passed down through mothers, aunts, older sisters and friends. I want to incorporate these rhymes into our songs they are all I have in terms of a musical background and I intend to use them, however small and insignificant they are to other people. This is one of the ways we can build an identity for ourselves – we’re starting from zero, no rules, no role models.

(Myös Lasten ristiretki soitti lastenlauluja – Kanoottilaulu, Maani on majavan – ja käytti alkuaikoinaan lasten soittimia – nokkahuilua, ksylofonia, marakasseja, triangelia, melodicaa.)

Bändin keulahahmo, Ari Up, on vasta 14-vuotias, tasapainoton luonnonlapsi, joka aiheuttaa kypsymättömyydellään paljon hankaluuksia, mutta joka on musikaalisesti bändin lahjakkain ja karismaattisin jäsen. Ja vaikka hän antaa kummallisia vastauksia haastattelijoille tai herättää närkästystä hotellien henkilökunnassa, Viv huomaa kuitenkin myös oppivansa häneltä: luonnollisempaa ja rennompaa suhtautumista omaan ruumiiseen ja sen toimintoihin.

Mutta bändin elinkaari on rajallinen, tyttöbändin varsinkin. Kuka on raskaana, kuka alkaa seurustella vakavasti, kuka muuttaa muualle (samalla tavoin hajosi myös Lasten ristiretki). He eivät saaneet ympäristöstään tukea. Heillä oli monenlaisia erimielisyyksiä. Ja koko musiikillinen ilmapiiri oli muuttumassa ammattimaisemmaksi ja jäykemmäksi 1980-luvulle tultaessa.

Ja Slits hajosi. He soittivat viimeisen keikkansa joulukuussa 1981 (kutakuinkin samaan aikaan kun Lasten ristiretki soitti ensimmäisensä). Viville se merkitsi maailmanloppua. Hän menetti työnsä, poikaystävänsä, asuntonsa ja identiteettinsäkin. Hän muutti äitinsä luo asumaan ja nuolemaan haavojaan.

The pain I feel from the Slits ending is worse than splitting up with a boyfriend, my parents divorcing or being chucked out of the Flowers of Romance: this feel like the death of a huge part of myself, two whole thirds gone. … I’ve got nowhere to go, nothing to do; I’m a cast back into the world like a sycamore seed spinning into the wind. I’m burnt out and my heart is broken. I can’t bear to listen to music. Every time I hear a song I feel physical pain, just to hear instruments is unbearable, it reminds me of what I’ve lost.

Viv Albertine ei soittanut kahteenkymmeneen viiteen vuoteen.

Elämä Slitsin jälkeen

Muistelmien toinen osa kuvaa Viviane Albertinen elämää bändin ja punk-kauden jälkeen. Hän asuu ensin vuosia äitinsä luona, näennäisesti mitään tekemättä. Jonkin ajan päästä hän ryhtyi käymään aerobic-tunneilla (joka oli aivan uusi asia 1980-luvun alussa) ja alkoi itsekin ohjata. Jonkin ajan päästä löytyy mielekäs päämäärä: hän alkaa  opiskella elokuvantekoa.

Hyvin tiiviisti Albertine kuvaa opintojaan, valmistumistaan, työskentelyään elokuvamaailmassa sekä seurusteluaan ja avioitumistaan miehen kanssa, jonka nimi jää lukijoilta salaan. Biker-poikaystävästä tulee Husband-aviomies, Hubby. Elämä 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa on hyvää ja merkityksellistä.

Hyvä avioliitto sisältää suuren tragedian, joka varjostaa 1990-luvun loppupuolta: Viv ei tule raskaaksi. Hänelle on nuorena tehty abortti, mitä hän suuresti jälkeenpäin katuu, vaikka se tekoaikana olikin ainoa oikea ratkaisu. Avioliiton alussa hän on raskaana, mutta menettää vauvan.

Alkaa vuosikausien kierre, kun silloin erittäin uutta ja kehitysvaiheessa olevaa hedelmöityshoitoteknologiaa ryhdytään kokeilemaan niin briteissä kuin Sveitsissä. Hoitojen kuvaus on yksityiskohtaista ja raadollista. Halu saada lapsi on kuin pakkomielle, jolle koko muu elämä on alisteinen.

I inject a solution into my stomach for a month to suppress my natural hormones, making me menopausal. Next I inject pregnant cow’s urine into my stomach for a month to stimulate my ovaries so they produce lots of eggs, then I’m ready for the eggs to be harvested. I make about twenty. I’ve swollen up, I look six months gone, it’s called ovarian hyperstimulation syndrome, looks like elephantiasis. My legs, feet and waist are huge as barrels. It’s a compilation, quite dangerous; I overreacted to the drugs, now I can barely walk and am constantly nauseous. My eggs are mixed with Hubby’s sperm in vitro, and the most viable three are placed back inside my womb. We wait four weeks then do a pregnancy test. I’m pregnant again.

Mutta ilo ei kestä kauaa, sillä raskaus päättyy nopeasti keskenmenoon. Ja näin elämä jatkuu kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Albertine kirjoittaa koskettavasti ja konkreettisesti kokemuksiaan: ”I am not a person, I’m a shadow, creeping along walls, quivering along pavements, my body itching, my mind wild, my patience stretched tight, ready to snap at the slightest provocation.” Hän ei kestä nähdä maailman raskaana olevia naisia, eikä pieniä vauvoja. Hän ei pysty enää edes työskentelemään. Maatessaan lääkärin vastaanotolla hoidoissa ja tutkittavana kerran toisensa jälkeen, hän oppii etäännyttämään itsensä, kuin se ei olisikaan se, johon työnnetään esineitä ja jota tutkitaan ja kaivellaan.

Lopulta, kaiken toivon jo mentyä, raskaus alkaa ja vuonna 1999 syntyy Viv Albertinen tytär. Kaiken pitäisi nyt olla hyvin, mutta ei olekaan, sillä Viv sairastuu vakavasti kohdunkaulasyöpään. Seuraa lisää kamppailua ja hoitoja. Hänen äitinsä ja ystävänsä ovat tukena hoidoissa sairaalassa sekä lapsen ja kodinhoidossa. Elämä kutistuu pieneen.

Hospital, doctor. Doors opening. Doors closing. Fourth floor. Lift going up. MRI. Endocrinology. Oncology. Train. Home. Baby, cuddle, sleep.

Lift going down. This may sting a little. Did you take a number? You need a ticket. Blood levels. Drip, chemotherapy. Vomit. A little tattoo. Lie very still. Think of the machine as helping you get well.  Radiotherapy. Vomit. Bleed. Taxi. Home. Baby, cuddle, sleep.

Kyvyllä etäännyttää itsensä rankasta tilanteesta on taas käyttöä. Hän alkaa uskoa, ettei selviä ja kirjoittaa lapselleen kirjeen. Yöt ovat raskaimpia: ”When you’re facing death, you have to walk that walk alone.” Kun sairaus hiljalleen voitetaan, jää jäljelle heikkous ja masennus. Halu hoitaa itse lasta saa aikaan sen, että Viv ryhtyy pikku hiljaa tekemään asioita ja tulemaan omaksi itsekseen.

Perhe muuttaa meren rannalle Hastingsiin. Viv alkaa kuntouttaa itseään niin fyysisesti kuin henkisesti ja ryhtyy käymään kuntosalilla ja keramiikkakurssilla. Muutoin hän huolehtii kodista, puolisostaan ja lapsestaan. Hänestä tulee pikkukaupungin kotirouva. Mutta se ei enää riitäkään.

Aviomies on tähän asti ollut Vivin tukena, mutta hänen toipuessaan henkisesti ja fyysisesti ja ryhtyessään rakentamaan itselleen aviovaimosta ja äidistä irrallista identiteettiä, palatessaan jälleen omaksi itsekseen, se ei enää tunnu aviomiehelle sopivan.

Viv ei anna periksi. Hän löytää myös musiikin ja opettelee soittamaan kitaraa, lopulta myös uskaltautuu laulamaan. Hän harjoittelee kaikissa mahdollisissa väleissä lapsen- ja kodinhoidon ohessa, ja uskaltautuu käymään pubeissa open mic -illoissa esiintymässä, keräämässä rohkeutta ja totuttautuessa yleisöön. Lopulta hän on valmis.

Viv tekee pari keikkaa vuonna 2005 perustetun The New Slitsin kanssa, mutta huomaa haluavansa esittää nimenomaan omia kappaleitaan, joissa asenne on edelleen punk, mutta näkemys ja aiheet elämää nähneen ja kokeneen naisen. Vivistä tulee feministinen muusikko. Mutta hänestä tulee myös eronnut nainen.

Tuskin maltan odottaa, että alan lukea hänen muistelmiensa jatko-osaa, keväällä 2018 ilmestynyttä teosta Throw away unopened.


One thought on “Luettua: Naisnäkökulma punkkiin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.