Luettua: Kiven elämästä

Teemu Keskisarja 2018. Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus. Siltala. 272 s.

Laaja lähdeaineisto

Teemu Keskisarjan sujuvasti kirjoitettu ja vauhdikkaasti etenevä kertomus Aleksis Kiven elämästä perustuu laajaan lähdekirjallisuuteen ja monipuoliseen arkistoaineistoon. Arvostankin tekstin tarkkaa lähdeviitoitusta, joka on asetettu sivujen alareunaan, josta lukija vaivattomasti näkee, mihin lähteeseen mikäkin ajatus perustuu.

Pidän outona sitä tapaa, jolla tietokirjat halutaan siivota lähdeviitteistä perusteena se, että lukijat eivät niitä haluaisi nähdä, että ne tekevät tekstistä liian akateemista. Jos romaanienkin lopusta löytyy nykyään usein lähdeluettelo, miksi ne pitäisi tietokirjoista poistaa?

Historioitsija Keskisarja pysyy tiukasti lähteidensä varassa: mitä lähteistä tulee esiin, tulee esiin. Muu on spekulointia. Tekstissä myös erotetaan tarkasti tosiasiat ja valistuneet arvaukset. On suorastaan kadehdittavaa, että Keskisarjalla on ollut käytettävissään tutkimusavustajia, jotka ovat käyneet tarkasti lävitse monenlaisia asiakirjakokonaisuuksia etsien mahdollisia uusia lähteitä ja tietoja.

Uusia lähteitä ei löytynyt, mutta myös sillä on merkityksensä, että jostain asiasta ei ole merkintää. Esimerkiksi Helsingin yliopiston kurinpitopöytäkirjoista ei löytynyt Kiven nimeä, joten hän ei joutunut kurinpitotoimien kohteeksi. Myös lähteiden puuttuminen voi kertoa jostain. Esimerkiksi Kiven ja Nervanderin välistä kirjeenvaihtoa ei ole löytynyt, vaikka he todennäköisesti hyvinä ystävinä kirjoittivat toisilleen ja Nervander muutoin säilytti tarkkaan kaiken kirjeenvaihdon. Mitä voidaan päätellä siitä, että Kiven kirjeet on hävitetty? Kertooko se jotain heidän suhteestaan? Lähteiden puuttuessa Kiven mahdolliset romanttiset suhteet niin naisiin kuin miehiinkin jäävät siis spekuloinniksi.

Sujuvaa ja koukeroista kieltä

Saapasnahka-torni on helppolukuista tekstiä, joka taipuu kohti Kiven ja hänen aikalaistensa omaa kieltä. Ajoittain se alkaa muistuttaa Seitsemän veljeksen koukeroista ilmaisua. Siksi taajaan toistuva lainausmerkkien käyttö aineistoista nousevien sanojen ja ilmaisujen ympärillä tuntuu turhalta, käyttäähän kirjoittaja itsekin hyvin samantapaisia tai jopa samoja ilmaisuja. 

Sujuva ja maanläheinen kieli tekee historiantutkimusta suurelle yleisölle helposti lähestyttäväksi ja purtavaksi. Siksi siinä on ansionsa. Mutta jossain vaiheessa tuntuu siltä, että maanläheisyyttä ja kielellä leikittelyä on vähän liikaakin. Joskus se on suorastaan noloa.

”Juhanin tuhon jälkeen Aleksis ei tiennyt missä maleksis” (s. 79).

Joskus moderni puhekielisyys tai nykyajassa kiinni olevat käsitteet – jotka lienevät Keskisarjan yleisesti käyttämiä tyylikeinoja – vieraannuttavat lukijaa. Voi myös olettaa, että ne ehkä jäävät avautumatta (mahdollisille) tulevaisuuden lukijoille, ainakin jos metoo- tai aktiivimalli-tyyppiset käsitteet eivät jää pysyvästi osaksi suomen kieltä. Piikit queer- ja feministisen tutkimuksen suuntaan eivät nekään ole teokselle kunniaksi. Kielen osalta Keskisarjan olisi kannattanut pysyä lähempänä lähteittensä kieltä ja tyyliKä.

Myyttien purkua

Teemu Keskisarja pyrkii purkamaan monia Kiveen liittyviä epätarkkoja uskomuksia, kuten nälkätaiteilija-myyttiä. Hän osoittaakin Kiven ansainneen loppujen lopuksi aivan kohtuullisesti, varsinkin kun hän ei elämänsä aikana käynyt ollenkaan töissä, eikä hänellä ollut perhettä elätettävänään.

Kivi keskittyi kirjoittamiseen, kun muut kirjailijat tekivät myös muita töitä: he opettivat, käänsivät tai kirjoittivat sanomalehtiin. Kivi vain jääräpäisesti kirjoitti runojaan ja näytelmiään – sekä rahanlainauskirjeitä. Hänellä oli arvovaltaisia ja vakavaraisia suojelijoita ja hyväntekijöitä, jotka tukivat häntä. Kivi sai myös kohtuullisesti tekijänpalkkioita ja apurahoja.

Kiven rakkaussuhteista ei ole jäänyt varsinaisia dokumentteja, mutta sitäkin enemmän spekulaatioita yhden jos toisenkin naisen suuntaan. En tiedä, onko Keskisarjaa ennen vihjailtu miessuhteista. Jonkinlaisia naissuhteita – todennäköisesti prostituoituihin – Kivellä on kuitenkin ollut, mistä kertoo hänen syfilis- eli tippuritartuntansa.

Kansalliskirjailijan sukupuolitaudista on aiemmin puhuttu häveliäästi ja peitellen, enää sellaiseen ei ole tarvetta. Tartunnasta on kertonut Kiven luotettava asuinkumppani, jolta eivät pienessä asunnossa tapahtuneet hoitoyritykset ole mitenkään voineet jäädä salaan.

Kiven ja Charlotta Lönnqvistin suhteesta on paljon kohuttu. Itseäni ovat aina ärsyttäneet (mies)kirjoittajien vakaat pyrkimykset tukahduttaa lukijoiden mielestä pois ajatukset heidän mahdollisesta eroottisesta suhteestaan – perusteeksi on nostettu esimerkiksi se, että Lönnqvist oli jo niin iäkäs, että suhde ei olisi ollut mahdollinen. Siis 48-vuotias!

Keskisarjan Charlotta-kuva on monipuolisempi. Hän rakentaa Charlotasta vahvaa, itsellistä naista, joka oli niitä harvoja ihmisiä, jotka todella ymmärsivät Kiveä, ja jonka suojissa Kivi kirjoitti pääosan tuotannostaan. Heidän keskinäistä suhdettaan Keskisarja ei spekuloi, mutta huomauttaa, että mitään negatiivista sanottavaa lähteet eivät Charlotasta paljasta.

Keskisarja on kertonut toiveissaan olleen löytää jokin uusi Kiveen liittyvä lähde. Ilmeisesti joitain aiemmin käyttämättömiä lähteitä hän on hyödyntänyt, mutta mitään uutta Kiven kirjoittamaa tai hänestä kertovaa lähdettä ei kuitenkaan löytynyt. Siksi elämäkertakaan ei nyt tarjoa mitään uusia Kivi-paljastuksia. 

Kivi oli elämänsä viimeisissä vaiheissa hoidossa Lapinlahden mielisairaalassa.

Tuotanto sivuosassa

Aleksis Kiven kirjallinen tuotanto jää teoksessa sivuosaan. Hän kuvaa pikemmin sitä, miten ja miksi Kivi jäi pois näytelmänsä ensi-illasta. Tai sitä, miten kauan Kivi joutui odottelemaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran herrojen lausuntoja Seitsemän veljeksen käsikirjoituksesta (käsikirjoitusta oli vain yksi kappale, joka kiersi kiireiseltä herralta toiselle pitkin vuotta).

Keskisarja ei kirjoita ”elämä ja teokset” -tyyppistä kokonaisuutta, vaan elämänkertomusta. Saapasnahka-tornin alaotsikosta löytyvä ”elämänkertomus” onkin sama, jota Kivi itse kuljetti pitkään Seitsemän veljeksen alaotsikkona.

Elämänkertomus-käsite ei Keskisarjan mukaan Seitsemän veljeksen kohdalla ”sitonut käsiä silkkaan mielikuvitukseen eikä tositapauksiinkaan”. Miten on Keskisarjan Kivestä piirtämän elämänkertomuksen kanssa? Keskisarja tukeutuu ”tositapauksiin”, mutta ei aivan täysin karta mielikuvitustakaan.

Joissain kohdin Keskisarja suostuukin pohtimaan joitain asioita tai tapahtumia mahdollisiksi tai todennäköisiksi. Teoksen lopussa hän jopa intoutuu kuvittelemaan Kiven elämän toisin: minkälainen olisi ollut Aleksis Kiven pitkä ja hyvä elämä perheellisenä miehenä? Hyvä elämä ei olisi tehnyt Kivestä legendaa tai kansalliskirjailijaa. Keskisarja osoittaa, että vasta jälkipolvien muodostama kertomus kärsimyksen ja puutteen täyttämästä elämästä teki Kivestä legendan ja kansalliskirjailijan.

Kiven muistomerkki Tuusulan hautausmaalla

Kivi eli kaikki vuodenajat, oli ilon ja surun poika, lapsellinen, pitelemätön, väkivaltainen, kiltti, ihmisarka uhoilija, naiseton naistenmies, reipas, herkkä, vetelä ylisuorittaja, sivullinen kaikkien kaveri. Kiveen voi myötäihmisten saatto kokea yksyttä, vaikkei kirjallisuudesta pahemmin perustaisikaan. (s. 257)


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.