Muistamme Kleon

Minä en ole kissaihminen. Olen lapsesta asti ollut kissoille allerginen ja sen vuoksi etäännyttänyt itseni noista karvaisista olioista, jotka saavat silmäni punoittamaan ja nenäni tukkoon. En ole koskaan halunnut omakseni kissaa.

Mutta sitten tapasin miehen, joka oli juuri hankkimassa pojalleen pientä kissaa, niin raitaista että sen nimeksi pohdittiin Raitaa, mutta kuitenkin niin kaunista, että sen nimeksi tuli Kleo. Kleopatran mukaan.

Miehen mukana sain siis myös kissan. Pikkuisen karvakerän, joka istui lattialla tarkkailemassa kuin antropologi, kun sen isäntä luki aamulehteä ja joi kahviaan.

Minä yritin edelleen pitää siihen etäisyyttä allergiani vuoksi, mutta hellyin kun se pikku tassullaan tökkäsi poispäin kääntyneinä oleviin kasvoihini kuin ihmetellen, miten voin katsoa toiseen suuntaan, kun nähtävänä olisi näin kaunis kissa. Mutta aina jos silitin tai rapsutin sitä, minun piti pestä kädet.

Vaikka Kleo oli selvästi ihmisiin kiintyvä ja ihmisistä kiinnostunut kissa, se tutki myös uuden kotinsa joka kolkkaa se tutki tunkeutuen kirjojen ja kukkien taakse kirjahyllyyn tai gobeliinin ja seinän väliin. Sillä oli paljon opittavaa. Pian eivät sisätilat riittäneetkään, vaan se lähti tutustumaan pihapiiriin ja naapureihin.

Joskus se saattoi palata retkiltään kotiin vatsa täynnä ja parfyymiltä tuoksuen. Sen kaulapannan säiliössä oleva paperilappu, josta löytyi kissan nimi ja omistajan yhteystiedot, oli aivan kulunut ja rutussa monista avaamisista. Pian sen korkki oli jäänyt joltain auki ja yhteystiedotkin katosivat.

Se oli osoittautua kohtalokkaaksi, sillä eräänä talvisena iltana, iltapalan jälkeen, Kleo karkasi pihalle, eikä sitä sen jälkeen näkynyt. Kuukauden päivät sitä surtiin ja etsittiin, kunnes neuvokas naapuri löysi eläinsuojeluyhdistyksen ilmoituksen kissasta, jonka kuvaus ja löytötapa vastasi meidän tuntemaamme Kleoa.

Kissan kerrottiin illan pimeydessä pyrkineen kylmissään ja nälissään jonkun kotiinpalaavan asukkaan mukana sisälle. Nälissään se ei kyllä ollut, sehän oli juuri syönyt. Se vain halusi kylään ja tutustua uusiin ihmisiin. Joka tapauksessa Kleo oli otettu huostaan, siitä oli pidetty huolta mutta se oli myös leikattu.

Kun Kleo viimein saatiin takaisin kotiin, hän istui surumielisenä ikkunasta ulos katsellen pitkät tovit, ennen kuin muisti, että hän saa myös mennä ulos.

Se oppi pian käyttämään sisävessaa, mutta kesti jonkin aikaa ennen kuin se tajusi, että tarpeet voi tehdä myös ulos. Niin se aina hädän tullen halusi sisään asioilleen. Vasta mökin hiekkarannassa se tajusi, miten kätevää on, kun voi vain kaivaa kuopan maahan ja hoitaa asiat juuri siellä missä on.

Mökillä se kiipesi saunan katolle, mutta ei päässyt alas. Se kiipesi mielellään puihin, mutta alastulo tapahtui takamus edellä valuen. Mutta se oppi pian kiipeämään sekä ylös että alas. Nopeasti.

Aluksi asuimme eri asunnoissa, Kleo oli mieluinen viikonloppuvieras minun ja lasten luona. Ja Kleo viihtyi meillä. Erityisesti se piti kaloista, joita se olisi tarkastellut tuntikausia häntä heiluen.

Uloskin se uskaltautui, mutta naapurin kissa ajoi sen pian sisään, ja naapuri, jonka luokse se halusi kyläilemään, ajoi kissan harjanvarrella ulos. Ei ollut helppoa kissalla.

Mutta sitten muutimme kaikki samaan taloon, jossa riitti huoneita ja kerroksia, pihaa ja naapureita. Kleo tutustui kaikkiin naapureihin ja löysi heidän pihoiltaan parhaat nukkumapaikat. Erään naapurin pihalla asusti vanha huuhkaja. Kun Kleo huomasi suuren linnun seisovan pihamaalla, se jähmettyi paikalleen ja peruutti hitaasti pois pihalta.

Kotipihalla Kleo ei suvainnut vieraita. Aluksi se joutui tappelemalla taistelemaan itselleen reviirinsä. Aluksi se myös taisi hävitä tappelunsa, hiipi ontuen sisälle nuolemaan haavojaan ja hiipi häpeissään sängyn alle. Silloin se saattoi myös pissata kukkaruukkuun, vaikka muuten tekikin asiansa aina siististi sinne minne pitikin.

Kleo oli edelleen ihmisrakas. Viihtyi omien ja vieraampienkin ihmisten sylissä ja kerjäsi silityksiä ja rapsutuksia. Se piti myös kovasti gerbiileistä, jotka olivat muuttaneet kaloilta vapautuneeseen astiaan. Astia peitettiin tarkoin, etteivät gerbiilit karkaisi sieltä ulos tai kissa sinne sisään. Jostain syystä gerbiilit eivät pelänneet heitä lasin takaa tuijottavaa kissaa.

Ulkona asustavien pienten eläinten sen sijaan oli syytä pelätä kissaa, joka näppärästi saalisti hiiret ja myyrät ja joitain pikkulintuja ja ainakin yhden jäniksenpoikasen, joka uskaltautui pihalle. Harakoille se ei voinut mitään, ne kiusasivat tahallaan kissaa. Eikä se oraviakaan tainnut saada kiinni, vaikka kovasti yritti. Ketun kanssa ne elivät rauhanomaista rinnakkaiseloa.

Tärkeimpiä olivat kuitenkin ihmiset. Se meni sujuvasti vieraiden syliin, halusivat nämä sitä tai ei. Aivan pienistä lapsista se ei pitänyt, ne kun olivat niin arvaamattomia.

Varsinkin nuorempana Kleo leikki mielellään. Lempileluina oli Pingviini, Mato ja Kissa. Sekä kaikki pikkuesineet pöydillä ja lattioilla, pallot, kynät ja lankakerät. Parhaita esineitä olivat kuitenkin laatikot. Niihin saattoi mennä sisään asumaan. Niitä saattoi repiä palasiksi. Ne olivat hyvin viihdyttäviä. Vaikka pahvilaatikko olohuoneen lattialla ei ehkä ollut kaikkein esteettisin sisustuselementti.

Noin 10-vuotiaana Kleo ensimmäistä kertaa sairastui. Hän sai virtsatietulehduksen. Ensin hän yritti peitellä ongelmaansa istumalla kylpyhuoneen lattiakaivon päällä, mutta sitten häneltä tirahti vahinko lattialle ja huomasimme, että jokin oli vinossa.

Ryhdyin välittömästi etsimään lääkäriaikaa, mutta se ei käynytkään helposti: samaan aikaan vietettiin eläinlääkäripäiviä. Onneksi yhdeltä eläinlääkäriasemalta löytyi vapaa aika. Siellä Kleo rauhoitettiin ja jäi hoidettavaksi: munuaiset huuhdeltiin, hän sai kipulääkettä ja pikku tassuun kiinnitettiin tippaletku. Kun haimme kissan illalla kotiin, saimme muhkean laskun ja monenlaisia lääkkeitä: antibioottia, vatsalääkettä sekä kipulääkettä. Kleo ei pitänyt niistä yhdestäkään. Tarvittiin kaksi ihmistä antamaan kolmekiloiselle kissalle lääkityksen.

Saimme myös tiedon, että Kleoa vaivaisi yleinen kissojen sairaus: munuaisten vajaatoiminta. Sairauteen ei ollut lääkitystä, mutta sen etenemistä saattoi hidastaa siirtymällä erityiseen munuaisystävälliseen – ja Kleon mielestä pahanmakuiseen – ravintoon, jota sai ostaa kalliiseen hintaan eläinlääkäriasemilta.

Lisäksi piti huolehtia erityisen tarkkaan siitä, että hänellä oli aina raikasta vettä. Siksi vesikuppeja alettiinkin lisätä eri puolille taloa ja uloskin, vaikka ulkona Kleo joi mielummin vesilätäköistä, joissa vesi oli kraanavettä maukkaampaa.

Pikku hiljaa Kleo alkoi rauhoittua. Se ei enää jäänyt yöksi ulos kylminä ja sateisina öinä – tuulesta se ei oikeastaan koskaan pitänyt, viikset ja turkki menivät sekaisin. Talvisin Kleo saattoi jäädä koko päiväksi sisään, jos oli kova pakkanen. Kesät se oli edelleen ulkona yötä päivää, mutta ei lähtenyt useita päiviä kestäneille kesäretkille kuten nuorempana.

Se alkoi viihtyä paremmin sisällä ja etsi vaihtelua nukkumapaikkoihin – kuten se oli aina tehnyt. Välillä se nukkui yhdessä nojatuolissa, välillä toisessa. Ja vaikka kuinka yritin estää, aina se löytyi nukkumasta meidän sängyltämme. Yhden talven se nukkui pienessä korissa.

Kaikkein mielummin se nukkui isäntänsä sylissä.

Kaikkein viimeisin kuva Kleosta, kaikkein parhaimmassa paikassa.

Sitten tuli se viikonloppu, kun Kleo ei mennyt ollenkaan ulos. Hän ei juurikaan syönyt, eikä juonut. Hän oli heikko ja voimaton. Hän nukkui suurimman osan aikaa. Jälleen ryhdyin varaamaan hänelle lääkärinaikaa. Kun kerroin oireista, minua kehotettiin tulemaan heti.

Lääkärin sanoma oli selvä: munuaiset olivat lakanneet toimimasta, eikä juuri mitään ollut tehtävissä. Hoitoyritykset olisivat todennäköisesti olleet turhia ja joka tapauksessa kissan kannalta ikäviä. Päätös kissaystävästä luopumisesta oli tehtävä siinä samassa.

Soitin töissä olevalle miehelleni, jotta päätös ja vastuu päätöksestä olisi yhteinen. Sitten vain silitin Kleoa, joka makasi rauhallisena ja voimattomana hoitopöydällä, eikä juurikaan jaksanut reagoida toimenpiteisiin. Hän sai rauhoittavan piikin ja tassuunsa tipan, joka pysäytti sydämen. Minun sydämeni oli särkyä.

Palasin tyhjän kuljetushäkin kanssa tyhjään kotiin. Kissattomaan kotiin. Pieni karvainen otus oli ollut osa perhettämme, kotimme asukas. Se oli ollut aina läsnä, sisällä tai ulkona. Sen karvoja oli ollut joka paikassa. Ja aina huoneeseen tullessaan mietti, missähän Kleo on.

Vieläkin välillä kuulen, kun se syö narskuttaen kuivamuonaansa. Vieläkin joskus silmäkulmassa vilahtaa raidallinen pieni hahmo. Ja perheemme tarinoissa se on aina läsnä. Emme unohda sitä.

Kleo 15.1.2005–4.12.2018

One thought on “Muistamme Kleon

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.