Luettua: Lauman musta lammas

Suvi Ratinen 2019. Matkaystävä. Helsinki: Otava

Viime vuosina on julkaistu runsaasti (esikois)romaaneja, joissa päähenkilö on konservatiivisen uskonnollisen yhteisön jäsen. Suurin osa käsittelee vanhoillislestadiolaisuutta. Tunnetuimmat ja palkituimmat ovat Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ja Synninkantajat. Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät kuvaa helluntaiyhteisöä, Ben Kallandin Vien sinut kotiin puolestaan Jehovan todistajat -yhteisöstä ja Jukka Behmin Eikä yksikään joka häneen uskoo taas herätyskristillisyydestä.

Tänä vuonna on ilmestynyt kaksikin lestadiolaisuutta tarkastelevaa romaania, jossa yhtenä teemana on liikkeestä irtautuminen. Katja Kärjen Jumalan huone on sukuromaani Pohjois-Karjalasta. Siinä tarina kehittyy usean lestadiolaisyhteisössä elävän ja sen rajoituksia vastaan kamppailevien tai niihin alistuvien naisen elämää ja kohtaloa eri aikoina, eri sukupolvissa. Romaanissa kronologia rikkoutuu, naiset ovat vuorollaan äänessä ja nykypäivän ongelmat saavat selityksensä menneisyyden salaisuuksista. Herkullisin on pienen tytön näkökulma yhteisöön ja seuroihin:

Toinen tuore lestadiolaisuustutkielma on Suvi Ratisen teos Matkaystävä, jonka kannessa on kiehtova kuva meikatusta mustasta lampaasta. Romaani kertoo vanhoillislestadiolaisen tytön tarinan: lapsuuden ja nuoruuden lestadiolaisperheessä, -suvussa ja -yhteisössä sekä yhteisöstä irtautumisen prosessin.

Kaksoiskieli

Koska vanhoillislestadiolaiset lapset ja nuoret käyvät koulua, jossa on myös ei-uskovaisia, heidän on opeteltava kaksoiskieli. Omien, meikäläisten, joukossa on tuttua ja turvallista, yhteinen kieli ja kokemukset. Yhteisössä on myös paljon sääntöjä – joista vanhoillislestadiolaisuus erityisesti tunnetaan –, mutta joista myös neuvotellaan ja joiden rajoja varovasti koetellaan. Ja on maailma, epäuskoiset, joille ei uskon ja uskomassa olevien asioista puhuta.

Nuoret eivät saa vapaasti seurustella, minkä vuoksi virallista seurustelun aloittamista lykätään. Seurustelu nimittäin johtaa aina avioliittoon. Välittämistä osoitetaan seurustelun sijaan vaikkapa hieromalla toistensa hartioita. Myös avioliiton solmimista yritetään lykätä, sillä avioliitto merkitsee syntyviä ja synnytettäviä lapsia.

Tiukkoja sääntöjä sovelletaan ja tulkitaan eri tavoin. Oikein ja väärin käyttäytymisen rajat kulkevat erilaisissa kohdissa. Alkoholi on kiellettyä, tupakointi ei. Meikkaaminen on kiellettyä, mutta hiusten laittaminen ei. Peitepuikko ja tuoksuvat deodorantit, hiusten kihartaminen ja lakkaaminen ovat sallittuja koristautumisen muotoja.

Mutta yhteisön sisällä kulkee myös hierarkioita: mitkä deodorantit ovat köyhien tuoksuja, minkälaisia häämarsseja kaupunkilaisten häissä soitetaan, mitkä sisustamisen tavat ovat auttamattomasti vanhanaikaisia.

Musiikki – muu kuin seuroissa lauletut virret – on lähtökohtaisesti maailmasta ja kartettavaa. Mutta tätä kierretään kuuntelemalla klassista musiikkia sekä, erikoista kyllä, isänmaallista marssimusiikkia. Kaikilla on täsmälleen samat laulut samassa järjestyksessä kaseteillaan. Myös Petri Laaksosen kappale ”Täällä Pohjantähden alla” muotoutuu kaikkien hyväksymäksi ja kuuntelemaksi kappaleeksi – kunnes leviää huhu laulajan homoseksuaalisuudesta, jolloin kaikki rikkovat ja hävittävät omistamansa kasetit. Jääkiekon MM-kulta keväällä 1995 yhdistää hetkeksi uskossa elävät ja maailmanlapset samaksi yhteisöksi, joka laulaa Maamme-laulua.

Televisioon lestadiolaisyhteisö suhtautuu kielteisesti. Televisiovastaanottimia käytetään (ja nimitetään) monitorina, jonka kautta katsotaan itse kuvattuja videoita. Häävideot ovat suosituimpia ja koska niitä on vähän, harvat videot katsotaan suorastaan puhki. Koulussa esitettävät videot ovat ongelmallisia ja osa koululaisista ei suostu niitä katsomaan, mutta opetusvideoksi tai isänmaalliseksi videoksi kelpuutettava aineisto voidaan hyväksyä katsottavaksi. Joskus ohjelmia kuunnellaan, ilman että kuvaa katsotaan – radio ja radio-ohjelmien kuunteluhan on sallittua. Myöhemmin lestadiolaisyhteisö tottuu käyttämään suvereenisti tietokonetta. Joka on ei-televisio.

Mutta lestadiolaisuus ei ole vain sääntöjä. Se on myös yhteisöllisyyttä, suuria sisarus- ja serkusparvia, ystäviä, yhdessäoloa ja luottamusta siihen, että elää juuri oikealla tavalla. Lestadiolaisuuden parhaimmat puolet tiivistyvät jokakesäisillä Suviseuroilla:

Eriseuraisuus ja väärä henki

Tämä elämä on vain välivaihe, matka kohti lopullista päämäärää. Niin seurustelusuhdetta toivovalle voi vastata, että haluaa olla tämän kanssa vain matkaystävä. Matkaystävä on romaanin päähenkilöllekin (jonka nimeä ei koskaan kerrota) vähän rahvaanomaisen, monilapsisen sikalanomistajaperheen poika Marko.

Romaanissa eletään kahdessa aikatasossa: lapsuuden ja nuoruuden lestadiolaisyhteisössä ja siitä poissiirtymisessä sekä nykypäivässä, maailmassa ja parisuhteessa, joka ei tiedä kertojan menneisyydestä. Markon salaperäinen katoaminen tuo lapsuuden ja nuoruuden lestadiolaisuuden keskelle uutta maailmallista elämää, poikaystävää, Bond-leffoja, boolimaljoja ja vuohenjuustosalaatteja. Salaisuus on vaarassa paljastua.

Romaani kuvaakin tarkoin niitä hiipiviä epäuskon hetkiä, joita yhteisössä eläminen tuottaa ja niitä kysymyksiä, joita päähenkilölle herää, mutta joita perhe, suku tai yhteisö ei haluta esitettävän. Poislähtö ei tapahdu nopeasti vaan kertoja siirtyy askel askeleelta, mielessään, kohti maailmaa ja hapuilee kohti ajatusmalleja, jotka vallitsevat maailmassa, mutta ei meikäläisten keskuudessa.

Yhteisöstä poissiirryttyään päähenkilö jatkaa maailmaan sopeutumista ja opettelemista, usein erehtyen. Hän salaa kaikilta taustansa, mistä nousee romaanin keskeinen jännite, kun lapsuuden ja nuoruuden matkaystävä Marko katoaa, ja sukulaiset, ystävät ja viranomaiset kyselevät häneltä näkemyksiä, mitä Markolle on voinut tapahtua ja miten etsinnät etenevät. Lopulta kuitenkin – ehkä vähän kömpelösti – asiat selviävät ja salaisuudet ratkeavat.

Konstailematon tarina

Matkaystävä on konstailemattomasti kirjoitettu tarina tytöstä, joka syntyy vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön ja joka aikuisuuden kynnyksellä irtautuu siitä ja opettelee elämään maailmassa, tavallisena suomalaisena. Se kuvaa kiinnostavin yksityiskohdin sitä neuvottelua, jota lapset, nuoret ja aikuiset käyvät uskomassa olemisen rajoista ja suhteesta maailmaan.

Yhteisön jättäneet, uskostaan luopuneet ovat perheen ja yhteisön mustia lampaita. Hyvällä tavalla romaani kuvaa myös niitä vaikeuksia, joita päähenkilö kohtaa opetellessaan elämään tavallisen suomalaisen tavoin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.