Luettua: Meri Genetz – etsijän elämäkerta

Sanna Ryynänen 2019. Meri Genetz. Levoton sielu. Avain. 367 s.


Helsingin Sanomien innostunut arvio jokin aika sitten toi minunkin tietoisuuteni tämän tuoreen, Sanna Ryynäsen kirjoittaman elämäkerran taiteilija Meri Genetzistä (1885–1943). En ole kuvataiteen tutkija tai tuntija, joten Genetz oli minulle ennestään aivan tuntematon henkilö. Mutta koska hän oli oman tutkimuskohteeni, Kersti Bergrothin aikalainen – vain vuotta vanhempi – ja kuului samaan sivistyneistön piiriin, halusin heti lukea teoksen. Erityisesti Genetz kiinnostaa minua, koska hänen elämäänsä kuuluivat ”salatieteet”, henkinen etsintä eli häntä voidaan pitää yhtenä viime vuosisadan vaihteen esoteriasta kiinnostuneista taiteilijiosta ja sivistyneistön edustajista, joista Uuden etsijät -hankekin – jossa olen mukana – on kiinnostunut.

Lapsuus, avioliitot ja lapset

Meri Genetz tutustui ilmeisesti jo lapsuudessaan henkisiin kysymyksiin, sillä hänen isoisänsä Gustaf Toppelius (Zachris Topeliuksen setä) oli kiinnostunut spiritualismista, teosofiasta ja muista 1800-luvun lopun uusista henkisistä virtauksista, ja jopa kirjoitti niitä pohdiskelevan teoksen. Elämäkerrasta paljastuu myös se, että äidiltään ja äidinäidiltään Meri oli saanut mallin vahvasta, yhteiskunnallisesti aktiivisesta naisesta. Nämä olivat molemmat aktiivisia naisyhdistyksissä ja hyväntekeväisyydessä, säätyläisnaiselle sopivien rajojen sisällä. Meri itse rikkoi elämässään monia säätyläisnaiselle ja naiselle ylipäätään tuohon aikaan asetettuja rajoja.

Meri Genetz nuorena taideopiskelijana. Kirjan kuvitusta.

Meri kävi joitain vuosia koulua ja ryhtyi sen jälkeen opiskelemaan ja tekemään taidetta. Hän kävi Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa, opiskeli yksityisesti muun muassa Eero Järnefeltin alaisuudessa sekä Euroopassa. Vaikka Meri oli ollut itsepäinen ja itsenäinen nuori nainen, hän kuitenkin avioitui vuonna 1907 säätynsä mukaisesti ja säädyllisesti Georg Ignatiuksen (1879–1953) kanssa. Perhe muutti Tverin alueelle, jossa Georg toimi tehtaanjohtajana. Siellä syntyivät perheen lapset Virma (1910–1966) ja Urma (1912–1940) – häntä kutsuttiin koko ikänsä nimellä Ponu. Kesät vietettiin Merin vanhempien luona Impilahdella Laatokan rannalla. Vaikka 1900-luvun alussa oli tyypillistä, että aviovaimot eivät tehneet työtä, Meri jatkoi, ainakin jossain määrin, taiteellista työskentelyään ja muun muassa kuvitti kirjallisuuslehteä.

Georgin työn vuoksi he muuttivat Pietariin, jossa he kokivat ensimmäisen maailmansodan sekä lokakuun vallankumouksen. Lapset oli lähetetty jo aikaisemmin isovanhempien hoitoon. Meri ja Georg pääsivät pakenemaan viime tipassa ja asettuivat Helsinkiin. He joutuivat jättämään jälkeensä omaisuutensa, muun muassa laajan taidekokoelman. Pian oli edessä seuraava vallankumous, Suomen sisällissota.

Merin ja Georgin avioliitto alkoi kuitenkin olla lopussa. Meri jätti lapsensa omien vanhempiensa hoitoon ja lähti Pariisiin maalaamaan heti ensimmäisen maailmansodan päätyttyä. Pariisissa oli vuosisadan alussa syntynyt taidesuunta toisensa jälkeen ja kaikki itseään kunnioittavat taiteilijat tai sellaiseksi haluavat kokoontuivat sinne. Avioerot olivat tuohon aikaan harvinaisia, mutta mahdollisia. Helpoiten sen sai siten, että puolisoista toinen muutti ulkomaille vuodeksi, minkä jälkeen avioeron saattoi myöntää hylkäämisen perusteella. Meri nautti elämästään taiteilijana ja vapaudestaan Pariisissa, ja avioero tuli aikanaan voimaan. Lapset olivat Merin vanhemmilla hoidossa. Myöhemmin Georg otti lapset omaan kotiinsa.

Meri avioitui pian uudelleen, taiteilija Carl (Calle) Nymanin (1895–1937, myöh. Carl Wargh) kanssa. Heillä oli ateljeeasunto Helsingissä mutta he matkustelivat paljon. Pariisissa he kävivät vähän väliä ja viettivät pitkiä aikoja Etelä-Ranskassa – mikä näkyykin vahvasti Merin maalauksissa. Yhteydet Merin lapsiin olivat vähäiset. He eivät koskaan enää asuneet varsinaisesti äitinsä luona, vierailivat vain siellä. Lapset kuitenkin kärsivät äidittömyydestään vaikka siteet säilyivätkin loppuun asti.

Merin tytär, Virma, eli ensin villiä nuoruutta juhlien, juoden ja solmien miessuhteita eri puolilla Eurooppaa. Hän kuitenkin avioitui aatelisen Henrik Ramsayn (1904–1977) kanssa, ja avioliiton sekä lasten syntymän vuoksi jätti kielten opiskelun Helsingin yliopistossa kesken. Ponu sen sijaan ei oikein löytänyt paikkaansa elämässä kuin hetkittäin. Hänellä oli suuria vaikeuksia selviytyä koulunkäynnistä (mahdollisesti jokin laaja-alainen lukihäiriö tai vastaava, jota ei siihen aikaan tunnistettu), hänellä oli mahdollisesti taiteellisia taipumuksia, mutta niitä ei rohkaistu. Asuessaan sukulaistensa luona Mikkelissä koulunkäynti alkoi sujua, mutta jäi kuitenkin kesken. Häntä pidettiin saamattomana; hän olisi vain maannut päivät pitkät, eikä jaksanut huolehtia itsestään. Armeijassa hän pärjäsi, ja myöhemmin ajoittain työskennellessään kangasteollisuudessa. Mutta välillä hän taas palasi lojumaan Merin ja Carlin asuntoon. Talvisodan syttyessä Ponu kutsuttiin armeijaan, jossa hän taas oli mies paikallaan – lopulta hän menetti henkensä taistelussa.

Taide ja henkisyys

Taide oli Meri Genetzille lapsuudesta asti tärkeä itseilmaisun muoto. Taiteen tekemistä hän jatkoi kuolemaansa asti. Hän opiskeli ajoittain eri taiteilijoiden johdolla tai taidekouluissa, ja sai vahvoja vaikutteita erityisesti 1900-luvun alun ranskalaistaiteilijoilta. Isänsä perinnön turvaamana Meri Genetzin ei tarvinnut huolehtia elannostaan tai taulujensa myymisestä, ja hän pystyi elättämään myös taiteilijapuolisonsa – joka tosin tunsi ajoittain alemmuutta siitä, että eli vaimonsa siivellä.

Meri Genetzin palkittu maalaus 1930-luvun puolivälistä. Kirjan kuvitusta.

Sanna Ryynänen ei ole taidehistorioitsija, joten hän ei ryhdy tulkitsemaan tai analysoimaan teoksia ja etsimään niistä merkityksiä tai viittauksia. Teoksen kuvituksena on lukuisia Genetzin maalauksia, joten lukija voi halutessaan tulkita niitä itse. Teoksessa annetaan suuri paino Merin okkultistisille pyrinnöille, mutta niiden ja hänen taiteensa välille ei rakenneta kytköstä.

Meri oli jo lapsuudenperheessään ja erityisesti isoisältään saanut vaikutteita spiritualismista. Mutta varsinaisesti hän ryhtyi etsijäksi 1920-luvun puolivälissä. Hän alkoi systemaattisesti lukea mystiikkaa ja henkisyyttä käsittelevää kirjallisuutta ja teki lukemastaan huolellisia muistiinpanoja. Hän luki Gustav Meyrinkiä, jolta hän omaksui ajatuksen heräämisestä ja valveillaolosta. Hän luki gnostilaisia tekstejä sekä Raamattua niiden lävitse. Hän perehtyi Jakob Böhmen teksteihin, erityisesti hänen tulkintoihinsa magiasta: on oikein jos ihminen menestyy toimimalla Jeesuksen hengen mukaisesti, mutta saamaansa varallisuutta ja valtaa tulee käyttää muiden auttamiseen. Meri tutustui myös Emanuel Swedenborgin raamatuntulkintoihin ja hänen käyttämäänsä vastaavuusoppiin.

Emanuel Swedenborgin reliefi koristaa hänen arkkuaan Uppsalan tuomiokirkossa

Meri kiinnostui mystiikasta ja hiljaisuudesta, mutta se oli seuraa rakastavalle ja yksinäisyyttä kammoavalle taiteilijalle liikaa. Teosofi Mabel Collinsin teoksesta Kun aurinko kiertää pohjoiseenpäin hän löysi konkreettisia ohjeita heräämiseen ja siirtymiseen korkeammalle tasolle henkisyyden tiellä. Mutta syystä tai toisesta, hän ei koskaan kokenut tunnetta, että olisi noussut henkisesti korkeammalle tasolle. Siksi hänen etsijäntiensä alkoi näyttää – ainakin elämäkerran kirjoittajan näkökulmasta – harhailulta.

Meri Genetz tutustui Aleksanteri Huttuseen, jolta hän oppi tarotkorttien tulkintaa. Hän perehtyi kabbalaan, josta löytyi Swedenborgin teksteistä tuttu vastaavuusoppi. Vastaavuuksia löytyi myös varhaisrenessanssin aikaiselta lääketieteen uudistaja Paracelsukselta. Meri kulki todella syvälle omalla etsijäntiellään ja tutustui miltei kaikkiin keskeisiin länsimaisen esoterian teksteihin, kuten Zohariin sekä Christian Rosenkreutzin kemiallisiin häihin. Paracelsukselta Meri omaksui epäluulon lääkäreitä kohtaan ja luottamuksen luonnonlääkintään.

Ruton hoito-ohjeet Paracelsuksen mukaan. Teos on kuvattu Paracelsuksen museossa Sveitsin Baselissa.

Viisauskirjallisuuden lukemisen lisäksi Meri ryhtyi toteuttamaan monenlaisia keinoja ja hoitoja edistääkseen henkistä kasvuaan. Tärkeimmäksi muodostui paasto. Hän saattoi puolisonsa kanssa paastota kymmeniä päiviä, niin että he olivat molemmat erittäin heikossa kunnossa. Meri myös osallistui spiritualistisiin istuntoihin ja etsi meditoimalla ja automaattikirjoituksilla hengiltä vastauksia itseään vaivaaviin kysymyksiin.

Meri oli lapsena kokenut kohdanneensa henkisen opettajan, jonka hän myöhemmin tulkitsi oman itsensä toiseksi puoleksi. Hän etsi koko loppuelämänsä tätä toista puoliskoaan, henkiopasta, jonka myötä hänestä tulisi kokonainen. Osa kokeiluista oli hengenvaarallisia. Hän söi kärpässientä osana koetta, jossa hänen tuli ”mennä haudan läpi toiselle puolelle ja palata sieltä takaisin”. Kärpässienikokeesta hän selvisi hengissä. Kun Meri Genetz löydettiin keväällä 1943 asunnostaan tiedottomana kaasumyrkytyksestä, jäi epäselväksi, oliko hän yrittänyt itsemurhaa vai mennä toiselle puolelle ja palata takaisin. Joka tapauksessa hän kuoli myrkytyksen seurauksiin.

Sanna Ryynänen jättää jännittävällä tavalla teoksen lopussa oven auki sille mahdollisuudelle, että Meri Genetz jollain tavoin on antanut kuulua itsestään haudan takaakin. Ainakin Genetz uskoi vakaasti siihen, että kuolleiden ja elävien on mahdollista olla toisiinsa yhteydessä.

Lopuksi

Meri Genetziä voisi nimittää oman aikansa henkiseksi etsijäksi, joka ei koskaan aivan löytänyt sitä mitä haki. Siitäkin näkökulmasta elämäkerran otsikko, Levoton sielu, tuntuu osuvalta. Genetz eli turvattua elämää, hänen ei koskaan tarvinnut ansaita elantoaan. Hän asetti taiteentekemisen avioliiton ja lasten edelle ja löysi uuden elämänkumppanin toisesta taiteilijasta, Carl Nymanista, joka myös – useiden muiden aikakauden taiteilijoiden ja kirjailijoiden tavoin – jakoi puolisonsa kiinnostuksen henkisiin kysymyksiin.

Sanna Ryynänen rakentaa sujuvasti ja elävästi kirjoitetussa elämäkerrassaan hyvällä tavalla kontekstia Meri Genetzin elämälle –erityisesti liittyen naisen asemaan yhteiskunnassa, perheessä ja suvussa. Ryynänen on perehtynyt suureen määrään kirjallisuutta ja muita lähteitä ja avaa lukijalle 1800-luvun lopun suomalaisen sivistyneistön elämää osana Venäjän suurruhtinaskuntaa, Venäjän vallankumousta sekä Suomen sisällissotaa, pariisilaisia 1900-luvun alun taidesuuntauksia, talvisodan ja jatkosodan vaikutuksia arkeen sekä lukuisia muita teemoja, jotka auttavat lukijaa hahmottamaan niitä olosuhteita, joissa Meri Genetz eli. Ajoittain, varsinkin teoksen alkupuolella, laajaa sukua käsittelevässä osiossa, lukukokemusta hiukan häiritsivät aikahypyt, jolloin ei aina heti ollut selvää, kenestä kulloinkin puhuttiin. Kirjoittaja on myös mieltynyt ennakointiin, jolloin lukija saa jo etukäteen tietää monia asioita, jotka tapahtuvat vasta kirjan tulevilla sivuilla.

Teos on kauttaaltaan tarkasti ja huolellisesti lähdeviitoitettu, jolloin lukija voi luottaa kirjoitettuun ja halutessaan myös perehtyä käsiteltyihin teemoihin tarkemmin. Kirjoittajan käytössä ovat olleet myös laajat arkistoaineistot sekä suvun nykyisten jäsenien – Merin lastenlasten – hallussa olevat perhealbumit ja muistot. Suurin osa kuvista on mustavalkoisia – kuten valokuvat ylipäätään Merin elinaikana –, mutta teoksen keskellä olevasta väriliitteestä voimme nähdä, minkälaista on paljon puhuttu ja arvostettu Meri Genetzin värimaailma.

Meri Genetz maalasi huomattavan paljon ranskalaisia aiheita ja ranskalaisella tyylillä. 1930-luvun Suomessa sitä ei juurikaan arvostettu. Kirjan kuvitusta.

Ostin kirjan Pienestä Kirjapuodista.

Mainokset

2 thoughts on “Luettua: Meri Genetz – etsijän elämäkerta

  1. Kattavasti kuvaat elämäkerran kohdetta! Juttusi antaa hienon pohjan kirjasta kiinnostuvalle.

    Ja olipa elämäntarina. Aika villi ja poikkeuksellinen nainen, sanoisin. Henkimaailman asiat jopa hätkähdyttivät, vaikka tiedänkin 1900-luvun alkupuolen kulttuuriväen innostuksen teosofiaan ja muuhun henkiseen.

    On hienoa, että unohtuneita taiteilijoita nostetaan esille. Meri Genetzin uustuleminen innostaa minua samoin kuin Mäntän Scherlachius-museoissa nyt esittelyssä oleva Ehrströmin pariskunta, etenkin Olli-rouvan taide. Kulttuuritekoja.

    Kiinnostavassa hankkeessa olet tutkijana mukana. Antoisa aihe ja aikakausi. (Olin mukana Turun yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden Modernismi-hankkeessa 1980-90-luvun taitteessa, aikoja sitten. Sittemmin yliopistomaailma jäi.)

    Tykkää

    1. Kiitos! Genetz oli minulle aivan tuntematon nimi aikaisemmin – mutta hänen sukulaisensa Arvid Jännes nousi esiin, kun aloin lukea Saima Harmajan elämäkertaa. Meri ja Saima olivat siis sukua! Pieniä nämä piirit. Ehrströmitkin ovat vielä tuntemattomia, pitääpä tutustua.
      Modernismi-hanke on ollut valtavan tärkeä. Itsekin olen sen tuottamia tekstejä lukenut. On niin paljon kiehtovia kirjailijoita ja taiteilijoita, joihin perehtyä!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.