Päivä kuolemantutkimusta – teoriaa, historiaa ja arkeologiaa

Helsingin Hietaniemen hautausmaalla kuvattu hautamuistomerkki

Koska olen suunnittelemassa ja päivittämässä tutkimushankkeita sekä kirjoittamassa artikkelia, jotka liittyvät tavalla tai toisella kuolemaan, lähdin seuraamaan päivän seminaaria ”Death in Theory”. Tilaisuuden järjestäjänä oli keski- ja uuden ajan tutkimukseen keskittynyt yksikkö TUCEMEMS, joten painopiste oli kaukana menneisyydessä. Parisenkymmentä, eri alojen tutkijaa – arkeologian eri alueet, folkloristiikka, oikeustiede, sosiologia, sosiaalihistoria – kokoontui pitämään 20 minuutin alustuksia sekä keskustelemaan. Keskustelu oli vilkasta ja monipuolista.

Ensimmäisessä alustuksessa käsiteltiin minulle aiemmin tuntemattoman roomalaisen filosofi Lucretiuksen käsitystä kuolemanpelosta, jonka hän näki olevan haitallista ihmiselle. Lucretiuksen elämä on hämärän peitossa; ei tiedetä, kuka hän oli, koska hän syntyi ja miten hän kuoli. Mutta hänen teoksensa on yllättävää kyllä säilynyt kokonaisena. Visa Helenius on perehtynyt sekä roomalaiseen filologiaan että filosofiaan, tarkastelee tutkimuksessaan teoksen sitä osaa, jossa Lucretius esittää, että kuolemanpelko on turhaa ja pilaa ihmisen elämän. Kun kontekstista ja kirjoittajasta on vain vähän tai ei lainkaan tietoa, tärkeäksi menetelmäksi tulee lähiluku, joka on menetelmä jota paljon käytetään vaikkapa kirjallisuudentutkimuksessa, ja kirjallisuutta, runomuodossa olevaa tekstiä tässäkin tutkitaan.

Folkloristi Kaarina Koski pohti hengen ja ruumiin erillisyyttä, miten se ymmärretään yhtäältä länsimais-kristillisessä ajattelutavassa (eroaa pysyvästi kuolemassa) ja toisaalta kansanomaisessa uskonnollisuudessa (kytkös säilyy). Sielun ja ruumiin erillisyyden juuret ovat Platonin ajattelussa, säilyneet kristinuskossa ja välittyneet eteenpäin kartesiolaisuudessa. Nykytieteessä mieli ja ruumis nähdään toisiinsa limittyneinä; niitä on mahdotonta erottaa toisistaan.

Kognitiivinen tutkimus taas sanoo, että olemme intuitiivisia dualisteja. Tutkimuksissa on kysytty laajalta joukolta (pääosin länsimaisia) ihmisiä intuitiivisia oletuksia tuonpuoleisuudesta. Tulkinnat ovat riippuvaisia niin iästä, katsomuksellisestä kasvatuksesta kuin vakaumuksestakin. Aikuiset ihmiset olettavat pääosin, että vainajilla on henkisiä ominaisuuksia, mutta ei psyko-biologisia. Tämä tuo mieleeni Laura Lindstedtin Oneiron-romaanin, jonka kuvaamissa kuolemanjälkeisissä sekunneissa naisten kyky kokea fyysisiä asioita, kuten kipua tai nälkää, katoaa. Tutkimusten mukaan lapset taas olettavat myös ruumiillisten toimintojen jatkuvan kuoleman jälkeenkin. Näinhän kuvasi tuonpuoleisuutta myös Emanuel Swedenborg, jonka taivaskuvaukset ovat hyvin ruumiillisia ja aistimuksellisia. 

Miksi kuitenkin monenlaiset palaavat vainajat, kuten haamut, vampyyrit ja zombiet, ovat ruumiillisia? Ristiriidat eri näkemyksien välillä eivät johdu kokijoiden tai menneisyyden ihmisten yksinkertaisuudesta vaan erilaisesta maailmankuvasta. Tämän- ja tuonpuoleinen eivät välttämättä ole toisilleen vastakkaisia ja toisensa poissulkevia, vaan ne voidaan nähdä myös rinnakkaisina ja limittäisinä – niinhän Swedenborg’kin teki. Tuonpuoleinen tunkeutuu tämänpuoleiseen osittain, esimerkiksi tuntemuksena, hajuna, näkynä tai äänenä. Tiettyinä aikoina tai erityisessä tilanteessa raja tämän- ja tuonpuoleisen välillä muuttuu huokoiseksi, ja tuonpuoleinen ilmentyy tässä maailmassa myös aineellisena.

Seminaariselfie: Kaarina Koski ja minä

Sosiologi Terhi Rintamäki Lapin yliopistosta tutkii väkivaltaisesti kuolleen ruumiin matkaa rikospaikalta hautaan ja pohtii ruumiin/kuolleen merkityksellistymistä erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä. Hän kysyy väitöstutkimuksessaan, minkälaisia kertomuksia ruumiiseen tai kuolleeseen henkilöön kiinnitetään ja minkälaiset kertomukset eri tilanteissa mahdollistuvat. Rintamäki toi mukaan paljon keskustellut teoreetikot Michel Foucaultin ja Julia Kristevan sekä heidän biovallan ja abjektin käsitteensä. Erityisesti abjekti sopii luontevaksi näkökulmaksi siihen, miten kohdellaan, tarkastellaan ja merkityksellistetään väkivaltaisesti kuolleita vainajia.

Oikeustieteen professori Mia Korpiola toi keskusteluun mukaan historiallisen perspektiivin: laki määrää ja on aina määrännyt ihmisen elämästä kehdosta hautaan. Oikeus määrittelee, kuka on kuollut ja kuka ei – lääketieteen kehitys on asettanut tälle uusia haasteita. Laki määrää myös sen, että kuolinsyy on selvitettävä ja laki rakentaa kehykset niille olosuhteille, joissa henkilö (jonka kuollutta ruumista ei ole löydetty) voidaan julistaa kuolleeksi.

Death in Theory -seminaaripäivän iltapäivässä käsiteltiin pääosin arkeologisia aineistoja ja näkökulmia. Luututkija ja eläinarkeologi Auli Bläuer kertoi, miten nykytutkimuksella pystytään aikaisempaa tarkemmin erottamaan ihmisten ja eläinten luut toisistaan sekä ajoittamaan ne. Suomen maaperässä ainoastaan palaneet luut säilyvät, ja arkeologisissa kaivauksissa on usein vaikea erottaa, onko kyse hauta- vai asuinpaikasta. Vielä vaikeampi on arvioida, mistä syystä joissain paikoissa on sekä ihmisen että eläinten luita. Erikoisia vainajia tarkasteli myös Ulla Moilanen, jonka tutkimuskohteena ovat epätyypilliset, oudot ja poikkeavat rautakauden ruumishautaukset. Miksi vainaja on haudattu outoon paikkaan tai outoon asentoon? Miksi vainajan lähellä on vaikkapa teräviä esineitä tai miksi vainajan päällä on kivi? 

Arkeologit joutuvatkin pohtimaan erilaisia maailmankuvallisia ja -katsomuksellisia kysymyksiä, mahdollisia uskomusrakenteita, kultteja ja rituaaleja, jotka mahdollisesti ovat vaikuttaneet erityisten löytöjen taustalla. Arkeologia onkin jännittävästi yhtäältä erittäin luonnontieteellistä tukimusta, jossa laitteiden ja analyysien avulla saadaan tarkkaa tietoa. Toisaalta se on kuvittelun tiedettä, jossa tutkija pyrkii löydöksien ja tuloksien perustella kuvittelemaan niitä mahdollisia maailmoja, joita löytöjen takana on. Arkeologia ei ole vapaa myöskään eettisten kysymysten pohdinnasta. 

Oulun yliopiston akatemiatutkija Sanna Lipkin tutkii kirkkojen lattian alle haudattujen lasten hautoja ja hauta-asuja 1600–1900. Hän menee konkreettisesti kirkkojen lattian alle kuvaamaan muumioituneita lapsivainajia. Tilanne on raskas tutkijalle ja hän joutuu erityisen tarkkaan miettimään, minkälaisia kertomuksia hän aineistostaan kertoo, minkälaisia kuvia yleisöilleen näyttää. Hän käyttää myös historiallisia lähteitä selvittääkseen, millaisia menneisyyden kuolemakäsitykset olivat, minkälaisia tunteita lasten kuolemaan liitettiin, minkälaisia lapsia Suomessa eli, miten lapsuus ymmärrettiin ja minkälaisia materiaalisia valintoja tehtiin kun lapsia haudattiin. Tutkimuksen tarkoituksena on työssään esittää vainajat ja heidän läheisensä ihmisinä, löytää tarinat heidän takaansa ja kertoa ne nykypäivän kuulijoille. Vaikka siitä ei alustuksessa ollutkaan puhetta, oletan että tässä tarinanrakentamisessa luovan kirjoittamisen harjoitukset olisivat hyödyksi.

Lapsien hautoja Arlesheimin hautausmaalla Sveitsissä

Arkeologian jatko-opiskelija Ulnor Uotila pohti vainajauskon käsitettä, josta 1800–1900-lukujen taitteessa tuli kansallisten tieteiden vaeltava käsite. Hänellä on tieteen- ja tiedonhistoriallinen lähestymistapa ja hän käyttää erityisesti Mieke Balin intersubjektiivisuuden käsitettä. Tiede on intersubjektiivista ja se rakentuu käsitteiden avulla. Käsitteet puolestaan vaeltavat tieteenalojen ja yksittäisten tutkijoiden, ajanjaksojen ja maantieteellisten alueiden välillä, lävitse, monistuen ja muuntuen. Käsitteille tapahtuu tässä liikkeessä aina jotain, jota tutkija voi lähdeaineistoja tutkiessaan seurata. 

Sosiaalihistorioitsija Ilona Pajari pohdiskeli esseemäisessä alustuksessaan kuolemantutkimuksen suhdetta modernisaatioon, omia intressejään kuolemantutkimuksen kentällä sekä niihin kytkeytyen muutamaa keskeistä kuolemantutkimuksen teoreetikkoa: Michel Foucault, Philippe Ariès (joka pitäisi siirtää osin vanhentuneena oppihistoriaan) sekä Tony Walter. Nykypäivän kuolemantutkimusta ei voi irrottaa modernisaatiosta ja sen tarkastelusta, eikä kuolemaa voi tarkastella irrallaan vallasta – sama koskee uskonnontutkimusta. 

Yksi keskeisistä kuolemantutkijoista, on brittiläinen Tony Walter – jonka alustuksen olen itsekin kuullut Turussa Images of Afterlife -konferenssissa. Hänen klassikkoteoksensa The Revival of Death (1994) sisältää sosiologisia yleistyksiä, joita on paljon käytetty ja jotka kuvaavat erityisesti muutosta kuolemasuhteessa.

Tony Walters Turun yliopistossa lokakuussa 2014.

Kuoleman nähdään nykyään kohtavana jotakuta toista, jolloin keskeiseksi nousee pohdinta, miten selviää surusta, miten surun ja menetysten myötä oppii ymmärtämään elämää paremmin. 

Ilona Pajarin diat

Tämänkaltainen tunnustuskirjallisuus on huomattavasti lisääntynyt ja erityisesti sitä kohtaa sosiaalisessa mediassa. Oma suru ja siitä selviäminen halutaan tehdä näkyväksi. Ehkä surusta selviytyminen nähdään tärkeänä osana paremmaksi ihmiseksi kasvamista – Mira Karjalainen on tutkinut sitä, miten henkinen kehitys valjastetaan osaksi hyvän työntekijän repertuaaria, ehkä tämä liittyy myös siihen. 

Alustuksen jälkeisissä keskusteluissa pohdittiin muun muassa syömisen merkitystä. Eri aikoina, eri kulttuureissa ja eri yhteiskuntaluokissa on erilaiset tavat syödä ja tarjota ruokaa hautajaisissa. Tarjolla voi olla perinteinen satakuntalainen pitopöytä (kuten isotätini hautajaisissa maaseutukunnassa) tai kahvikupponen helsinkiläisessä kahvilassa. Useimmiten toki jotain siltä väliltä. Nykyään yhä useampi ihminen haluaa vaikuttaa myös omiin hautajaisiinsa ja kirjaa jo elinaikanaan tarkat ohjeet siitä, mitä tarjotaan ja mitä lauletaan. Hautajaiset ovatkin mahdollisesti ihmisen suurin juhla – näin varsinkin entisaikaan, jolloin hautajaisissa piti vähintään kantajille tarjota kahvit. Tässä kohtaa mieleeni nousi Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista-romaanin lopusta köyhän punaleski Tilta Gröönroosin hautajaiset, jossa laulettiin kuorossa työväenlauluja ja lausuttiin runoja, mutta ei tarjottu kahvia kenellekään. 

Tilta oli mustassa palttoossa nyt, pukkien päällä, ja kellojen ääni tuntui liian kovalta kuin korvat olisi kerta kaikkiaan haluttu lyödä lukkoon. Väkeä oli paljon ja lisää tuli kaiken aikaa, kukattomia, hymyttömiä, työvaatteissa olevia, aikaansa tappavia ihmisiä, miehiä enimmäkseen. Kappalainen ja lukkari olivat kuin toista lajia, veisasivat kahdestaan läksiäisvirren ensimmäisen ja viimeisen säkeistön ja sitten Tilta lähti viimeinkin huolettomana, kovajänteisten uskonveljiensä kantamana sisälle portista ja siitä aidanviertä pitkin hautausmaan uuteen osaan tyttärensä ja kauan sitten kuolleiden pienten lastensa viereen nukkumaan. (Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista 1974, 408–409.) 


One thought on “Päivä kuolemantutkimusta – teoriaa, historiaa ja arkeologiaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.