Kenen elämästä ja miten?

Luovan kirjoittamisen kannatusyhdistys – jonka ylpeä hallituksen jäsen itsekin olen – järjesti seminaaripäivän elämäkertakirjoittamisesta. Päivän otsikko – Toisten elämät – tulee kulttuurihistorioitsija Maarit Leskelä-Kärjen pari vuotta sitten ilmestyneen elämäkertakirjoittamista käsitelleen teoksen (josta itsekin kirjoitin) otsikosta.

Iltapäivän aikana neljä puhujaa kertoi elämäkertakirjoittamisesta, sekä tietokirjan että romaanin näkökulmista. Koska itse olen kirjoittanut kaksi elämäkertaa, tekeillä on yksi autofiktio ja toiveissa löytää kiinnostava kohdehenkilö uuteen elämäkertaprojektiin, päivän teema oli erittäin kiinnostava.

Paikalle oli saapunut vähän yli 30 henkilöä. Muutama nuori, suurin osa jo elämää kauemmin nähneitä, enemmistö naisia. Kaikkien osallistujien edessä oli muistikirja tai -vihko, joka täyttyi ajatuksista ja huomioista. Tässä oli koolla kirjoittavia ihmisiä. Kaikilla oli myös todennäköisesti suunnitteilla kirjoittaa jonkun elämästä – tai ehkä omasta elämästään.

Maarit Leskelä-Kärki etsi alustuksessaan vastausta kysymykseen: Miksi ja miten kerromme toisten elämistä? Hänen, kuten myös seuraavien puhujien kohdalla tuli esiin se, että kirjoittaessamme jonkun toisen elämästä, kirjoitamme samalla itsestämme, teemme matkan myös omaan elämäämme.

Maarit Leskelä-Kärki

Leskelä-Kärki kertoi alustuksessaan elämäkertakirjoittamisen pitkästä historiasta sekä modernin elämäkerran lyhyemmästä, kansalliseen perinteeseen kietoutuneesta historiasta – suurmiesten elämäkerroilla kerrotaan kansa ja sen historia tietynlaiseksi.

Hän nosti esiin kaksi tämän syksyn elämäkertaa: Riitta Konttisen Aino Sibelius sekä Jari Tervon Loiri. Niiden avulla hän tarkasteli elämäkertakirjoittamisen keskeisiä jännitteitä ja trendejä: Miten yhä edelleen miehet nähdään naisia useammin elämäkerran arvoisina. Miten elämäkertakirjoittamisessa yhä edelleen vallitsee miehinen ja maskuliininen perinne. Mutta myös, miten elämäkerta kirjallisuuden lajina on hybridisoitumassa. Miten niissä nostetaan esiin myös naiset suurmiesten varjoista. Miten niissä nyt lähestytään kohdehenkilöitä kokonaisina ihmisinä ei vain idealisoituina hahmoina. Miten elämäkerran kirjoittajat palaavat aineistoihin ja purkavat aiempia, mahdollisesti virheellisiä tai ainakin vajaita tulkintoja.

Leskelä-Kärki muistutti siitä, että elämäkerta on aina tulkinnallinen ja rajoitettu muoto – teksti on aina kirjoittajansa tulkinta ja koskaan ei voi kertoa kaikkea toisen elämästä – mikä tulisi myös sanoa ääneen tai kirjoittaa näkyviin, jotta kirjoittajan tulkintaa ja rajauksia ohjaavat periaatteet olisivat myös lukijoiden tiedossa.

Eettisiä kysymyksiä

Elämäkerran kohdehenkilöt voivat olla nykyään eläviä ihmisiä: urheilijoita, näyttelijöitä, muusikoita, poliitikkoja, taiteilijoita tai jonkin erityisen kokemuksen läpikäyneitä ihmisiä, jotka pysähtyvät muistelemaan jo tapahtunutta joko itse tai kertovat elämästään jollekulle toiselle, joka varsinaisesti tekee kirjoitustyön. Tällöin kohdehenkilö itse asettaa ne rajat, joita hän ei halua ylittää, esimerkiksi sen suhteen, mitä hän kertoo yksityiselämästään tai läheisistään.

Usein elämäkerrat kertovat jostakusta jo edesmenneestä. Tällöin eletty elämä saattaa olla tapahtunut viime vuosikymmenten tai viime vuosisadan aikana tai satoja vuosia sitten. Eettiset kysymykset asettuvat tällöin eri kohtiin. Säilyneet tai olemassaolevat aineistot asettavat rajoja siihen, mitä voimme tietää aiemmin eläneistä, ne asettavat myös monenlaisia vaatimuksia tutkijalleen: vanhoja arkistoaineistoja tutkivan on ymmärrettävä menneisyyden olosuhteet, tapakulttuuri, kielet, käsialat, lainsäädäntö. On osattava asettaa oikeita kysymyksiä aineistolle ja on oltava tietoinen siitä, missä kulkevat aineiston rajat. Mitä voimme niiden avulla päätellä ja mitä aineistoja on mahdollisesti hävinnyt tai hävitetty?

Jos kohdehenkilö on elänyt lähimenneisyydessä, voimme haastatella hänet tunteneita, hänen perheenjäseniään ja ystäviään. He asettavat kertomukselleen rajat, mitä he kertovat ja mitä eivät. Joskus he voivat kertoa asioita haastattelun päättymisen jälkeen sillä ehdolla, että kerrottu ei päädy itse elämäkertaan.

Vaikka kuolleilla ei olekaan yksityisyydensuojaa, suojelee lainsäädäntö kohdehenkilön vielä elossaolevia läheisiä, joiden yksityisyyttä tulee suojata. Tutkijaa ohjaa myös tutkimusetiikka ja kaikkia kirjoittajia heidän omat eettiset periaatteensa. Tämän päivän puhujat kertoivat hienotunteisuudesta ja myötätunnosta kohdehenkilöitään kohtaan – tällöin jotkin asiat vain jätetään käsittelemättä. Elämäkerrassakaan ei tarvitse kertoa aivan kaikesta.

Aineistoista

Kirjoitti sitten romaania tai tietokirjaa nyt elävästä tai joskus eläneestä henkilöstä, on tehtävä taustatutkimusta. Tämä koskee itse asiassa myös omaelämäkerrallista kirjoittamista, sillä välillä on tarkistettava faktoja, koska omaan muistiin ei voi luottaa.

Karo Hämäläinen

Karo Hämäläisen yhdessä Alexander Stubbin kanssa kirjoittama teos Alex on muistelmateos, jota varten Hämäläinen keskusteli kymmeniä tunteja Stubbin kanssa, pääsi sisään tämän elämään: työpaikalle, kotiin, perheeseen ja etenkin liikuntaharrastuksiin, joka oli heidän molempien intohimo. Sen lisäksi Hämäläinen luki kaiken, mitä Stubb oli julkaissut: tutkimuskirjallisuutta, poliittisia tekstejä, kolumneja, blogitekstejä, kirjeitä. Niiden avulla hän paneutui paitsi Alexander Stubbin elämään myös hänen tapaansa puhua, kirjoittaa ja ajatella.

Karo Hämäläisen aikaisempi teos Yksin on puolestaan romaani Paavo Nurmesta. Sen taustatöihin kuului kaikkien Paavo Nurmen kirjoittamien tekstien lukeminen ja perehtyminen mahdollisimman suureen määrään hänestä kirjoitettua, valokuvien ja filmien katsominen sekä haastattelun kuunteleminen. Oli tärkeää myös perehtyä urheiluelämästä kirjoitettuun, jotta Hämäläinen pääsi sisään siihen kontekstiin, jossa Nurmi eli, harjoitteli ja kilpaili.

Mitä kauemmas historiaan kohdehenkilö sijoittuu, sitä vähäisemmiksi aineistot käyvät. Ja jos kyse on naisista, kuten Kristiina Vuoren historiallisissa viihderomaaneissa, arkistoaineistoja on tuskin lainkaan – tällöin on aloitettava perehtyminen naista lähellä olleista miehistä. Vuori toikin esiin sen laajan ja monisyisen taustatyön, jota hän romaanejaan kirjoittaessaan tekee. Hän tutustuu mahdolliseen arkistoaineistoon (kirjeet, testamentit, pöytäkirjat), aihetta käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen, haastattelee ja konsultoi asiantuntijoita, on yhteydessä historiallisiin harrastusryhmiin ja osallistuu erilaisiin tapahtumiin tai kursseille, matkustaa tapahtumapaikoille, kuvaa siellä ja nauhoittaa omia kokemuksiaan ja vaikutelmiaan. Tärkeä on eläytymisen menetelmä, josta olen itsekin kirjoittanut: miltä asiat näyttävät, kuulostavat, tuoksuvat, maistuvat, tuntuvat.

Kristiina Vuori

Käytettävissä oleva aineisto vaikuttaa siihen, miten lähelle kirjoittaja pääsee kohdehenkilöään ja miten paljon hänen täytyy tai hän saa kuvitella. Mutta kirjoittajan kuvittelua kahlitsevat – Päivi Kososen sanoin – kuvittelun horisontit: mitä voidaan milloinkin kuvitella, mikä on (ollut) missäkin ajassa ja paikassa ylipäätään mahdollista.

Kertojan ääni ja persoona

Päivän puhujat pohtivat paljon oikeanlaisen äänen löytymistä. Minäkertoja ei ole suoraan se, jonka ääni kuuluu haastattelunauhalta tai vanhasta radio-ohjelmasta tai jonka kynänjälki löytyy arkistossa olevista kirjeistä tai julkaistuista teksteistä. Vaikka teksti olisi omaelämäkerrallinen, on silti etsittävä, kokeiltava ja löydettävä minäkertojalle juuri oikeanlainen sävy ja tyyli.

Oikean äänen löytäminen on pitkällinen prosessi. On ensin tunnettava perusteellisesti kohdehenkilö ja hänen tapansa käyttää kirjoitettua ja puhuttua kieltä. On luettava kaikki tekstit, jotka löytää ja on kuunneltava kaikki puhe, joka on löydettävissä. On myös perehdyttävä monenlaiseen kohdehenkilöä ympäröivään tekstiaineistoon, kontekstiin.

Hämäläinen rakensi minäkertojan äänen yhdessä Stubbin kanssa pohjaten niin Stubbin kirjoittamiin teksteihin kuin hänen puheeseensa. Paavo Nurmen kirjoittava ääni sen sijaan sai sävynsä erään haastattelun aikana tapahtuneesta äänen särkymisestä, mutta on pääosin kirjailijan itsensä rakentama.

Aineistoon perehdyttyään on vain kirjoitettava ja testattava, kunnes löytää oikeanlaisen sävyn, tyylin ja rytmin. Karo Hämäläinen kehotti lukemaan ääneen omaa tekstiä rytmin löytämiseksi, mutta myös turhien tai väärien sanojen ja lauseiden poistamiseksi.

Oli kyseessä sitten fakta tai fiktio, tietokirja tai romaani, kertova minä on kirjailijan tulkinta. Ei myöskään ole yhtä tapaa löytää oikea ääni, jokaisen kirjoittajan on jokaisen teoksen kohdalla etsittävä ja kokeiltava sitä erikseen. Jokaisella minäkertojalla on omanlaisensa ääni.

Johanna Venhon Ensimmäinen nainen -romaanissa Sylvi Kekkosesta kerrotaan hän-muodossa, mutta jossain vaiheessa kerronta liukuu minä-muotoon ja kertojaksi asettuu Sylvi itse – sellaisena kuin kirjailija Venho Sylvin äänen ja ajatukset kuvittelee. Mutta koska minäkertojan näkymä on melko kapea – vain se, mitä tämä nimenomainen henkilö näkee ja tietää –, nostaa Venho romaanissaan esiin myös toisen äänen: Sylvi Kekkosen hyvän ystävän, kuvanveistäjä Essi Renvallin, joka romaanissa – sen kirjoittajan lailla – pyrkii rakentamaan Sylvistä muotokuvaa.

Essi Renvallin hiilipiirros Sylvi Kekkosesta. Johanna Venhon romaanin kuvitusta.

Biofiktio – elämä romaanissa

Niin Karo Hämäläisen Yksin kuin Johanna Venhon Ensimmäinen nainen ja osa Kristiina Vuoren historiallisista romaaneista ovat nykyään yhä yleisemmiksi käyneitä biofiktioita: romaaneja, joissa kohdehenkilö tai henkilöhahmot ovat ”oikeita” ihmisiä. Johanna Venho kuvasi esityksessään sitä, miten Sylvi Kekkosesta muotoutui romaanihenkilö. Miten hän löysi aiheensa, miten hän perehtyi aineistoihin ja miten hän ryhtyi kirjoittamaan ja pitkän prosessin myötä löysi oikeanlaisen tavan, äänen, rakenteen ja muodon.

Johanna Venho

Romaanikirjailijalla on suurempi vapaus kuvitella kuin tietokirjamuodossa kirjoittavalla – joskin esimerkiksi Sylvi Kekkosesta perinteisemmän elämäkerran kirjoittanut Anne Mattson myös joissain paikoin – lähteiden puuttuessa – kuvittelee, mitä olisi voinut tapahtua. Mutta romaanissa kirjoittajalla on lupa kuvitella. Hän tekee kirjoittamalla näkymätöntä näkyväksi, kuten Venho kauniisti ilmaisi.

Koska Sylvi Kekkosen ja erityisesti hänen puolisonsa Urho Kekkosen elämä on aiheena valtavan suuri, oli Venhon rajattava romaaninsa aihe tarkasti: hän halusi keskittyä mahdollisimman pieneen, muutamaan hetkeen Sylvi Kekkosen elämässä, jolloin hän vetäytyi perheen mökille kirjoittamaan.

”Pelkkä” kuvittelu ei kuitenkaan romaanikirjailijallekaan riitä, vaan on perehdyttävä laajaan lähdeaineistoon ja pyrittävä rakentamaan romaanin henkilöhahmot, tapahtumat ja ympäristö niin uskottaviksi kuin mahdollista – suomalainen lukija odottaa faktojen olevan kohdallaan romaanissakin.

Mitä opin ja miten voin soveltaa oppimaani?

Nämähän ovat niitä kysymyksiä, joihin oppimispäiväkirjaa kirjoittavien halutaan vastaavan. Yllä olen kuvannut asioita, joita päivän aikana mietin ja kirjoitin ylös – suuri osa niistä oli jo tuttua, mutta ne saivat syvyyttä ja uusia sävyjä.

Se, mitä haluaisin nyt tarkemmin oppia ja ryhtyä harjoittelemaan, on tuo minäkertojan rakentaminen, oikeanlaisen äänen etsiminen erilaisilla kirjoitusharjoituksilla ja -kokeiluilla.

Tärkeitä ajatuksia tuli myös Maarit Leskelä-Kärjen loppupuheenvuorossa, jossa hän pohti elämäkertakirjoittamisen prosessia: samastuminen, eläytyminen, etääntyminen sekä sitä dialogia, jota kirjoittaja kohteensa kanssa käy. Hän myös muistutti elämäkertakirjoittajan vastuusta sekä siitä, että elämäkertojen kirjoittaminen on emansipatorinen teko: elämäkerroissa on aina kyse myös vallasta. Kirjoittajalla on valta raottaa historian verhoja, valaista pimentoja ja varjopaikkoja; kirjoittajalla on valtaa nostaa esiin varjossa olleita, antaa heille ääni ja piirtää heistä kansakunnan tai ainakin lukijoiden muistiin jäävä muotokuva, tehdä heidät näkyviksi.


2 thoughts on “Kenen elämästä ja miten?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.