Vaellus vuorelle

Vietämme tammikuuta Kreetalla ja vaikka pääosin teemme töitä ja tutustumme lähiseutuihin kävelemällä, halusin myös päästä vaeltamaan. Niin varasin meille paikat Hanian vuorikiipeilykerhon uudenvuoden retkeltä, joka erikoista kyllä, järjestettiin tänään, 12.1.

Kyse on vuosittaisesta kerholaisten kokoontumisesta, joka järjestetään aina eri kylässä – seura järjestää kyllä vaihtuvia kävelyjä joka sunnuntai. Tänä vuonna lähtöpaikaksi oli valikoitunut Asi Gonian kylä, josta lähdettiin kiipeämään Omanite-vuoren huipun lähettyville. Huomasin vasta edeltävänä iltana tarkistaa, minkälaisesta reitistä on kyse ja huolestuin ankarasti.

Kuljimme tuota Asi Goniasta lähtevää katkoviivaa ylös asti. Korkeuskäyrät kulkevat tiheästi ja metrimäärä nousee yli kilometrin.

Matkaan lähdettiin siis sunnuntai-aamuna, vain 20 minuuttia etukäteen ilmoitetusta kello kahdeksan lähtöajasta myöhästyneenä. Mukana oli kolme bussilastillista kovaäänistä kreikkaa puhuvia, poskisuudelmia suikkaavia ja kali mera -toivotuksia jakavia eri-ikäisiä ihmisiä. Ja me.

Suurin osa lähtijöistä oli hyvinvarustautuneita kokoontaitettuine vaelluskeppeineen, vaelluskenkineen ja ulkoiluasuineen. Osalla oli tavanomaisemmat liikuntavarusteet. Me olimme varustautuneet erinomaisesti pohjoismaisilla vaelluskengillä ja tuulta pitävällä takilla ja housuilla. Ja koska meitä oli usealta taholta varoitettu kylmyydestä ja lumesta ja kehotettu ottamaan mukaan pipon ja lapaset, meillä oli lämmintä yllä ja lisälämmikettä repussa.

Kiipeilykerholaiset ovat kuin yhtä suurta perhettä, ja erittäin ystävällisiä ja vieraanvaraisia

Olimme ilmoittautuneet vuoristoiselle kävelylle, joka oli sopiva niin vasta-alkajille kuin lapsille. Nousua olisi maksimissaan puoli kilometriä ja kävely kestäisi nelisen tuntia. Ajattelin, että jos lapset jaksavat niin jaksan minäkin (tosin suurin osa lapsista tuotiin autolla vuorelta alas).

Edellisenä iltana en kuitenkaan meinannut saada unta silmiin, kun ihmettelin, mikä kumma oli saanut minut, korkeanpaikan kammosta kärsivän, korkeita torneja ja pitkiä rullaportaita välttelevän ihmisen, ilmoittautumaan kävelyyn vuoristossa.

Jännitin koko bussimatkan, miten minun käy. Meille jaettiin leimatut pahvikortit, jossa oli järjestysnumero. Koska emme ymmärtäneet kuulutuksista mitään, arvelimme, että bussiin palatessa ne kerätään, jotta järjestäjät näkevät, ovatko kaikki palanneet vaellukselta vai onko joku eksynyt vuoristoon tai pudonnut rotkoon (myöhemmin selvisi, että ne olivat arpalippuja).

Esimerkki rotkosta, jonne olisi voinut pudota

Bussi kulki ensin valtatietä meren rantaa pitkin ja kääntyi sen jälkeen mutkittelevalle vuoristotielle. Muistelin joogahengitystä ja yritin tyynnyttää itseäni samalla kun katselin huikeaa näköalaa ensin tyynelle Egeianmerelle sitten auringossa välkehtiville valkoisille Lefka Ori -vuorille. Edessä oli neljän tunnin kävely.

Kuljimme ensin asfaltoitua tietä Asi Gonian kylän halki. Suurin osa kyläläisistä saa elantonsa eläintenpidosta, ja kylän ääni- ja tuoksumaisema vahvisti saman: lampaiden hyvin ihmismäistä määkinää, vuohien kellojen kalkatusta, kukon kieuntaa ja kanojen rauhallisempaa potpotusta. Joku ankkakin näkyi.

Lammaslauma tuli ihmettelemään meitä

Tie nousi loivasti ylämäkeen, mutta oli leveä ja hyvä kävellä. Rentouduin hiukan ja katselin taloja, eläimiä ja ylös nousevia vuorenseinämiä.

Pian jo pysähdyttiin ensimmäisen kerran juomaan vettä ja vähentämään vaatetusta. Hanskat ja pipo jäivät reppuun, kuten myös kaulahuivi. Pian riisuin myös takin ja villapaidan. Silti oli kuuma.

Tien päällyste loppui, mutta se oli edelleen niin leveä, että kolme–neljä ihmistä mahtui kävelemään rinnakkain. Reitti alkoi muuttua jyrkemmäksi. Näin kaukana ylhäällä, miten edellä kulkijat olivat edenneet, ja miten pitkälle tie näytti jatkuvan. Askel hidastui ja sydämen syke kasvoi. Piti taas pysähtyä, istua hetkeksi ja juoda lisää. Mitähän tästä tulisi.

Edellä kävelijät näkyivät pieninä pisteinä kaukana korkeuksissa

Eteenpäin ja ylöspäin piti vain jatkaa, lyhenevin askelin yhä jyrkemmäksi muuttuvalla tiellä. Onneksi vähän matkan päästä ylempänä näytti siltä, että saattaisimme olla perillä. Ehkä jaksan sinne asti.

Korkeanpaikan kammo ei antanut itsestään merkkejä, mutta en ruokkinutkaan sitä. Kuljin polulla aivan vuoren seinämää pitkin ja vältin visusti katsomasta reunan yli alaspäin. Katsoin vain tiehen, askelen parin päähän.

Ystävälliset kanssakävelijät näkivät ahdinkoni. Eräs rouva tarjosi minulle pientä, valkoista, kovaa, karamellin tapaista, kehotti imeskelemään sitä ja ottamaan lisää vettä. Siinä oli ilmeisesti puhdasta glukoosia, joka imeytyi suoraan verenkiertoon ja oloni koheni huomattavasti.

Toinen rouva antoi minulle ylimääräisen kävelysauvansa, ruuvasi sen oikean mittaiseksi ja neuvoi oikeanlaiset askeleen. He myös kysyivät, haluaisinko mennä huipulle auton kyydissä. En halunnut, oloni oli jo paljon parempi.

Määränpäätä ei vielä näkynyt, vaan aina mutkan takana avautui uusi, ylöspäin siksakkina nouseva polku, mutta vuoren seinämä alkoi suojata auringolta, eikä ollut enää niin kuuma kävellä. Ehkä selviäisin.

Matkan huippukohta, pieni kirkko vuoren huipulla

Ja selvisin. Loppumattoman pitkältä tuntuneen nousun jälkeen pääsimme pienen vuoren huipulla olevan pikkuruisen kirkon eteen. Siellä joimme, söimme evästä ja kaikki osallistujat saivat palasen uuden vuoden kakkua sekä sormustimellisen rakia. Oli voittajan olo: pääsin kuin pääsinkin huipulle.

Uudenvuoden kakkua riitti kaikille

Maisemat olivat huikaisevat. Meren ja taivaan välinen horisontti hiipui siniseen. Valkoiset, kirjavat ja tummat vuorenhuiput nousivat jylhinä joka puolella ja kaukana alhaalla näkyivät kylät pieninä valkoisina rykelminä.

Takaisin tulo olikin paljon helpompaa, koska suurin osa matkasta oli alamäkeä. Mutta jyrkkä alamäkikin vaatii aika paljon niin polvilta kuin sääriltä, tuntuu kuin jarruttaisi koko ajan. Takaisin tullessa korkeanpaikan kammo ei enää vaivannut ja saatoin vapautuneesti ihailla maisemia. Matka taittui nopeasti ja saavuimme takaisin kylään.

Maisema oli kivikkoista ja tie mutkitteli

Sinne järjestettiin ruokatarjoilu. Grilli sauhusi ja hetken päästä kävelijät hakivat kukkuraiset lautaselliset pastaa ja kypsät palaset lammasta sekä lasi kylässä tehtyä viiniä. Itse tyydyin omiin eväisiin ja leipään.

Lammasateria

Kävely vuorta ylös oli paljon raskaampi kuin olin kuvitellut. Vuoristossa oli paljon kuumempaa kuin olin kuvitellut. Mutta olen ylpeä siitä, että suoriuduin matkasta. Olen kiivennyt vuoren huipulle.

Selfie vuorella – hyvän matkan päästä reunasta

Vinkkejä vuoristovaellukselle: Ota hyvät ja mukavat vaelluskengät, jotka ovat jo muotoutuneet jalallesi sopiviksi. Pukeudu kerrosmaisesti, jolloin voit viileällä lisätä kerroksia ja auringossa taas vähentää niitä. Ota paljon juotavaa mukaan, juo säännöllisesti, vaikka et tuntisi janoa. Syö myös jotain, jotta energiatasot säilyvät. Pyydä apua, jos tarvitset sitä.


One thought on “Vaellus vuorelle

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.