Isältä pojalle ja pojalta isälle – kaksi kirjailijaa

Isä on tunnustettu kirjailija, kirjallisuudesta puhuja ja kirjoittamisen opettaja. Poika on muuttanut toiselle paikkakunnalle opiskelemaan kirjallisuutta. Hän on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa käsikirjoituksen ensimmäisen version. He kirjoittavat toisilleen lyhyitä sähköpostikirjeitä.

Poika lähettää tekstiään isänsä luettavaksi, vaikkakin vähän arkaillen. Hän epäilee omaa tekstiään ja kirjoittamistaan, jättää käsikirjoituksensa vuoksi väliin luentoja, kursseja ja opiskelijoiden illanviettoja.

Pojan romaani kuvaa omakohtaista kokemusta koulukiusatuksi tulemisesta. Se julkaistaan nimellä Jalat ilmassa (2019) ja se saa julkisuudessa paljon positiivista huomiota.

Romaanin otsikko viittaa juoksemiseen, joka eroaa kävelystä siinä, että ponnistuksen jälkeen molemmat jalat ovat ilmassa.

Isä lähettää isällisiä, kokeneen kirjoittajan ja kirjoittamisen opettajan rohkaisevia ohjeita käsikirjoituksen hiomiseen, ja kehuu pojan kirjeisiin sisältyviä tarinoita hienosti kirjoitetuiksi (monet niistä tarinoista löytyvät myös romaanin sivuilta). Isä ei puhu romaanin aiheesta, se on liian vaikeaa – poika on salannut vanhemmiltaan kiusatuksi tulemisen kokemukset.

Jossain vaiheessa kirjeenvaihtoaan isä avautuu omasta masennuksestaan, oman isänsä kuolemaa seuranneesta lamaantumisesta ja kirjoittamisen mahdottomuudesta (tätä hän käsittelee omassa romaanissaan Musta vyö). Tällöin pojalta alkaa tulla lohduttavia neuvoja: Älä anna periksi. Lue välillä jokin hyvä kirja.

Petri Tamminen kuvaa Petri-nimisen kirjailijan masennusta isänsä kuoleman jälkeen, pohdintoja mieheydestä ja sen vaatimuksista sekä kuolemasta ja sen pelosta.

Kirjeitä toisilleen vai lukijoille?

Luin äskettäin toisen, kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta keskustelevan, kahden kirjoittajan kirjeenvaihdon, Juha Itkosen ja Kjell Westön 7 + 7 (tähän tulee linkki arviooni, kunhan se julkaistaan Agricolan arvostelupalvelussa) . Nyt käsillä olevasta teoksesta puuttuu miltei kokonaan Itkosen ja Westön selittely, omien tekojen ja elämänvalintojen puolustelu, jonkinlainen poseeraaminen.

Petri Tamminen ja Antti Rönkä kirjoittavat suoremmin, peittelemättömämmin, nimenomaan toisilleen, ei kustantajalle tai lukijoille. Toki Tammisen kirjeet vaikuttavat välillä kirjoitusoppailta, mutta vanhemman on varmaan vaikeaa välttää ajoittaista ohjaavaa ja opettavaa sävyä jälkikasvua neuvoessaan.

Mietinkin lukiessani, missä vaiheessa kirjeenvaihto on päätetty toimittaa ja julkaista. Lukijoihin päin otetaan kirjan edetessä pieniä sivuaskelia, esimerkiksi kun Rönkä pohtii, miten kirjeissä pelätään ja valitetaan paljon ja kysyy: ”pitäisikö välillä puhua jostain muusta?”

Ylipäätään loppua kohden kirjeet muuttuvat itsestään tietoisemmiksi, tavoittelevat yleispätevyyttä (muutoinkin kuin kirjoitusohjeiden osalta) ja ovat ehkä enemmän lukijoille suunnattua tekstiä kuin isän ja pojan välistä puhetta.

Kirjan julkaisun yhteydessä Helsingin Sanomissa ilmestyi haastattelu, josta käy ilmi, että kirjeenvaihdon julkaisu oli mielessä heti alusta asti, ja romaanin julkaiseminen oli ikään kuin sivutuote, kun kustannustoimittaja kiinnostui Röngän tekstistä. Röngän ja Tammisen suunnitelmissa oli kirjeenvaihdon muodossa toteutettu opas kirjoittajalle – mutta elämä ja tapahtumien kulku tulivat väliin.

Kahden käsikirjoituksen vuoropuhelua

Rönkä kirjoitti koulukiusaamista käsittelevää käsikirjoitustaan, kärsi masennuksesta ja ahdistuksesta, sai rauhoittavia lääkkeitä. Ne tuottivat hyvää oloa ja auttoivat jaksamaan. Mutta Rönkä otti yliannostuksen lääkkeitä alkoholin kanssa ja joutui sairaalaan. Tämä tapahtumaketju, hiukan eri tavoin ja eri painotuksin, kerrotaan sekä kirjeessä että Röngän

Kirjeessä kerrotun mukaan kustantamon viesti käsikirjoituksen hyväksymisestä tulee Röngälle juuri tässä vaiheessa. Petri Tamminen taas kuvaa traumaattista tapahtumaa omasta näkökulmastaan. Ja tähän vanhemman hätään, syyllisyyteen ja avuttomuuteen lapsensa hädän edessä voin hyvin samastua.

Antti päättää, että pahin on nyt ohi, hän päättää toipua, hakeutuu terapiaan ja ryhtyy työstämään käsikirjoitusta julkaisukuntoon. Hän on ajoittain onnellinen. Epävarmuus omista kyvyistä ja käsikirjoituksen laadusta vaanivat edelleen, mutta niihin isä osaa omien, vuosikymmeniä jatkuneen kokemuksensa tukemana ottaa kantaa ja antaa neuvoja – vaikka muutoin kantaakin musertavaa syyllisyyttä siitä, että on tartuttanut lapseensa omat pelkonsa ja epävarmuutensa.

Kirjeenvaihto muuttuu paikoin hektiseksi whatsapp-viestittelyksi.

Romaanin julkaisun yhteydessä kirjeenvaihto rauhoittuu kahden eri sukupolvea edustavan kirjailijan pohdinnoiksi vaikkapa suhteesta julkisuuteen, sosiaaliseen mediaan ja kirjallisuuskritiikkiin – joka on aina ravisuttava teema ja josta Itkonen ja Westökin kirjoittavat.

Henkilökohtaisten ja yksityisten pelkojen lomaan ja sijaan sekä abstraktin maailmanloppukuvitelman paikalle tulee konkreettinen ahdistus ilmastonmuutoksesta. Rönkä alkaa suhtautua kriittisesti omaan lentämiseensä ja kertoo ryhtyvänsä kasvissyöjäksi – tästä teemasta Itkonen ja Westö kirjoittivat paljon ja ahdistuneina, mutta eivät ryhtyneet kovin radikaaleihin muutoksiin.

Kirjeenvaihto vain alkaa ja loppuu. Sitä ei kehystetä, pohjusteta tai selitetä mitenkään.

Sopimus lukijan kanssa?

Kun olen nyt lukenut kaikki kolme kirjaa, kirjeenvaihtoromaanin, Mustan vyön ja Jalat ilmassa (joka ei lopultakaan tuntunut niin ahdistavalta kuin etukäteen pelkäsin, olivathan monet asiat ja tekstit jo tuttuja kirjeenvaihdosta), käsillä on kiinnostava kokonaisuus. Kaikki kertovat suunnilleen samasta ajankohdasta, vähintään kolmesta eri näkökulmasta. Vaikka Musta vyö ja Jalat ilmassa antavat vaikutelman omakohtaisuudesta, ovat ne silti romaaneja ja sellaisina luettavia.

Mutta kirjeenvaihdon muodossa oleva julkaisu houkuttaa lukijaa ottamaan tekstit autenttisina, aitoina kuvauksina kerrotusta ajanjaksosta. Mutta ajoittain – esimerkiksi kun Rönkä saa kustantamon hyväksymisviestin psykiatriseen sairaalaan – tuntuu siltä, että lukijan kanssa leikitellään. Tuodaan tarjolle ikään kuin -kirjeenvaihtoa ja samalla ikään kuin mainostetaan romaania, jonka kirjoittamisesta kirjeenvaihdossa pitkälti on kyse (ja luinhan minäkin sen romaanin).

Lukijana jäin joka tapauksessa hämmentyneeksi. Onko rikottu jotain sopimusta, jonka luulin solmineeni avatessani isän ja pojan kirjeenvaihdosta koostuvan teoksen? Mihin katosi autenttisuus vai voiko sitä edes vaatia? Vai vihjaavatko teoksen lukuisat Karl Ove Knausgård -viittaukset siihen, että kyse onkin autofiktiosta? Kaksi romaanihenkilöä käy kirjeenvaihtoa keskenään keskustellen pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.