Kiitos kaloista!

En ole kovin kiinnostunut kaloista. En ongi enkä kalasta. Jonkin verran syön kalaa ja teen silloin tällöin kalaruokaa. Ankeriasta en ole koskaan syönyt, enkä muutoinkaan tiedä ankeriaasta muuta kuin sen, että se liittyy jotenkin Sargassomereen. Mikä tai missä Sargassomeri on, en ole ottanut selvää. Ankeriaat eivät ylipäätään ole koskaan kiinnostaneet minua tuon taivaallista.

Narratiivinen tietokirja

Narratiiviset tietokirjat sen sijaan kiinnostavat minua. Olen nauttinut Mia Kankimäen teoksista Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sekä Naiset joita ajattelen öisin, Laurent Binetin Heydrich Heinesta kertova HHhH-elämäkerta-romaani oli riemastuttava ja opin Helen Mcdonaldin H niin kuin haukka -teoksesta hurjan paljon haukanmetsästyksestä, haukoista mutta myös suremisesta. Bea Uusman Naparetki oli niin ihana, että mieleni teki heti lähteä etsimään Pohjoisnapaa. Olen myös toimittanut tietokirjan Kurinalaisuutta ja kuvittelua luovasta (tai narratiivisesta) tietokirjoittamsesta.

Siksi, luettuani Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogista arvion Patrik Svenssonin teoksesta Ankeriaan testamentti. Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta. (2020, Tammi, alkuteos Ålevangeliet), etsin teoksen heti käsiini (tai korviini oikeastaan) ja ryhdyin lukemaan/kuuntelemaan. Ja jos jostain kirjasta voi sanoa, että se koukuttaa, niin tästä.

Toimittaja Patrik Svensson (s. 1972) sai marraskuussa tästä teoksesta Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, tietokirjallisuuden August-palkinnon. Myös Lontoon kirjamessuilla kohuttiin teoksesta. Nyt on suomalaisten vuoro ihastua siihen. Alkukielellä ja myös englanninkielisessä käännöksessä (The Gospel of Eels) puhutaan evankeliumista, ilosanomasta, mutta suomenkielinen versio ei olekaan Ankeriaan evankeliumi tai Evankeliumi ankeriaan mukaan, vaan pessimistisempi Ankeriaan testamentti – se vihjaa tilanteeseen, jossa ankeriasta ei kenties enää ole.

Narratiivinen tietokirja kertoo tarinaa, tässä tapauksessa kertojan suhdetta ankeriaisiin, mutta ehkä kuitenkin myös ja erityisesti hänen suhdetta isäänsä, jonka kanssa ankeriaita pyydystettiin, perattiin ja syötiin, sekä hänen suhdetta omaan isäpuoleensa, joka ei tuhlannut aikaansa kalastamisen kaltaiseen turhuuteen sekä sanoittamatta jääneeseen ja toteutumattomaan suhteeseen oman biologisen isänsä kanssa. Kertooko teos siis pohjimmiltaan isäsuhteista?

Ankeriaskysymys

Teoksesta opin, miten jo Aristoteles aikanaan perehtyi ankeriaaseen, joka jäi hänelle mysteeriksi – hän uskoi ankeriaan syntyvän itsestään mutaisessa joessa tai järvessä. Mysteeri se oli myös muille keski- ja uuden ajan tutkijoille, jotka pohtivat, onko se yksi- vai kaksineuvoinen ja ehdottivat, että se lisääntyy hinkkaamalla itseään kiviin, syntyy tyhjästä auringon lämmittäessä vettä tai veteen pudonneista hevosen jouhista. Ankerias (ja erityisesti sen seksuaalisuus) jäi mysteeriksi myös nuorelle Sigmund Freudille, joka silpoi satoja ankeriaita etsien ankeriaan kiveksiä. Hänelle ankerias jäi samanlaiseksi ratkaisemattomaksi salaisuudeksi kuin nainen.

Ankerias säilyi vuosituhansia mysteerinä ja vaikka 1900-luvulla vihdoin löydettiin sen lisääntymiselimet ja kutemispaikka, yhä edelleen on asioita, joita emme siitä tiedä. Miten se syntyy? Miten se elää? Miten se löytää takaisin Sargassomerelle? Miksi ja miten se lisäännyttyään kuolee? Miksi se käy lävitse useita eri kehitysvaiheita? Miten se säilyy hengissä, sillä samalla kun se kasvattaa lisääntymiselimet, se luopuu ruuansulatuselimistöstään ja lopettaa syömisen.

On myös todistettu, että ankerias, joka on vangittu – kuten yksi ankerias, pimeään kaivoon yli vuosisadan ajaksi – ja jolta on estetty mahdollisuus lähteä Sargassomerelle lisääntymään, jää keskenkasvuiseksi mutta voi elää huomattavan pitkäikäiseksi.

Ankeriastutkimuksen historian lomassa Svensson kuljettaa omaa ja isänsä historiaa (sekä ankeriaan kalastuksen historiaa Ruotsissa). Saamme tietää, miten ankerias pyydystetään ja miten sitä valmistetaan ruuaksi.

Ankeriasta on vaikea tappaa. Kirjoittaja kuvaa sen nylkemistä ja suolistamista sekä sitä, miten ankeriaan palanen vielä tulikuumalle pannulle laitettaessa liikkuu ja nytkähtelee – ehkä hän ei sen vuoksi itse niin ankeriasta välitä syödäkään. Ankeriaan ruumis toimii ilmeisesti samalla tavalla kuin mustekalan lonkerot, jotka päästä irroitettuna vielä hamuavat ruokaa. (Ei, en syö sen enempää mustekalaa kuin ankeriastakaan.)

Tuoreet mustekalat kuivumassa narulla ravintolan edessä – liikkumatta

Ankerias maailmanhistoriassa ja kirjallisuudessa

Ankeriaalla osoittautuu olevan tärkeä, mutta usein unohdettu vai väheksytty rooli maailmanhistoriassa. Esimerkiksi Mayflowerilla uuteen maailmaan saapuneet nälkiintyneet ja kuolemaisillaan olleet uudisasukkaat pelasti alkuperäiskansan jäsen, joka toi heille ankeriaita syötäväksi – mutta siitä huolimatta kiitospäivän aterialla ei syödä ankeriaita, vaan kalkkunaa.

Myös kirjallisuudesta löytyy ankeriaita. Erityisesti Günter Grassin Peltirummussa ankeriailla on merkittävä, joskin niljakas ja groteski rooli – siinä ankeriaita pyydystetään, kuten nahkiaisia: hevosenpään avulla. Ankerias löytyy myös vanhasta suosikistani: Boris Vianin ihmeellisestä romaanista Päivien kuohu, jossa ankerias ilmestyy päivittäin kurkistamaan vesihanasta.

Svensson kuvittaa ankeriassuhdetta Sigmund Freudin unheimlich-käsitteellä. Sen sisällä on sana heimlich, joka viittaa sekä kotoiseen että salaiseen. Unheimlich taas kuvaa tilannetta, jossa jokin kotoinen ja tuttu, muuttuu joksikin vieraaksi ja samalla pelottavaksi – kauhukirjallisuuden ja -elokuvien paljon käyttämä efekti. Svensson uskoo Freudin kuvaavan käsitettä tarkastelevassa esseessään nimenomaan omaa aikaansa ja omia kokemuksiaan nuorena miehenä Triestessä, jossa hän teki omaa, pettymykseen johtanutta, ankeriastutkimustaan. Ja ehkä myös ankerias on kalana ja arkiruokana jotain tuttua ja turvallista, mutta samalla epäkalamaisena – käärmettä tai matoa muistuttavana – myös karmiva ja pelottava.

Teoksen mukaan ankeriasta ei hyväksytä juutalaiseen kosher-ruokavalioon, sillä toisen Mooseksen kirjan puhtaussäädöksien tulkinnan mukaan se on iljetys. Raamatussa kielletään koskemasta sellaisiin mereneläviin, joilla ei ole eviä eikä suomuja – ankeriaan evät ja suomut ovat niin pienet ja liman peitossa, että niitä on vaikea havaita, minkä vuoksi se on joutunut tähän kiellettyjen eläinten listaan.

Miesten ankerias

Kirjoittaja tekee suuria päätelmiä ankeriaan vaikutuksesta maailman tapahtumiin ja myös ankeriaita tutkineiden perimmäisistä vaikutteista ja heitä ajavista tarpeista ja periaatteista. Hän kirjoittaa ihmisistä, mutta käytännössä hän kirjoittaa miehistä: pojista onkimassa isiensä kanssa, miehistä kaipaamassa menetettyjä isiään, miehiä penkomassa ankeriaan sisuskaluja ja tarkkailemassa mikroskoopilla sen piilossa olevia lisääntymiselimiä, miehiä purjehtimassa maailman meriä ankeriaan kutu- ja syntypaikkaa etsien. Mitä nämä ihmiset/miehet (Aristoteles, Francesco Redi, Carl von Linné, Carlo Mondini, Giovanni Battista Grassi, Sigmund Freud, Johannes Schmidt) lopultakin etsivät? Mihin he yrittävät tunkeutua? Mitä he pakenevat? Mitä kirjoittaja itse etsii katsoessaan ankeriasta silmiin?

Mukaan on mahtunut yksi, huomattavan merkittävä nainen: meribiologi Rachel Carson, jonka sadunkaltainen, mutta tieteellisissä tosiasioissa pysyttäytyvä kertomus Under the Sea-Wind ilmestyi ensimmäistä kertaa vuonna 1941. Sen viimeinen osa seuraa ankeriaan elämää ja matkaa pienestä lammesta aina Sargassomerelle asti. Carson teki teoksellaan ankeriaan käyttäytymisen lukijalle ymmärrettävä(mmä)ksi: ”voidakseen todella ymmärtää toista elävää olentoa oli voitava nähdä siinä palanen itseään”.

Vaikka emme koskaan voi täysin tietää, miltä tuntuu olla ankerias, Carson pääsi – mielikuvitustaan käyttäen – sitä hyvin lähelle. Carsonin asenne ankeriaaseen oli toisenlainen kuin miespuolisten tutkijoiden ja kirjailijoiden. Hän ei turhautunut miestutkijoiden tavoin ratkaisemattomasta arvoituksesta, vaan näki kauneuden nimenomaan salaisessa ja kätketyssä (tämä on siis teoksen miespuolisen kirjoittajan tulkinta).

Pakeneva ankerias

Koska ankeriaasta edelleenkin tiedetään varsin vähän, on se hyvä esimerkki tiedon ja tietämisen rajoituksista. Se, että ankeriaat lisääntyvät vain Sargassomerellä ja että ne kuolevat siellä lisääntymisensä jälkeen, ei ole varmaa tietoa siinä mielessä kuin luonnontieteellinen tieto yleensä on: kenelläkään ei ole asiasta empiiristä havaintoa. Kukaan ei ole nähnyt kahta ankeriasta lisääntymässä, eikä kukaan ole nähnyt täysikasvuista ankeriasta Sargassomerellä.

Se, mikä tällä hetkellä tiedetään, on, että ankerias on huolestuttavalla nopeudella häviämässä.

Erilaiset virustaudit (joiden leviäminen alueelta toiseen on ihmisen syytä) heikentävät sitä, vesistöjen patoaminen pysäyttää sen tien kohti Sargassomerta ja ilmastonmuutoksen aiheuttamat muutokset merivirroissa hankaloittavat sen kulkua Sargassomerelle ja sieltä pois.

Uutisista on myös selvinnyt, että Sargassomeren keskellä on massiivinen muoviroskien pyörre, joka ei varmaankaan paranna kutemismahdollisuuksia, vaikka siitä ei teoksessa puhutakaan. Jotain olisi siis tehtävä juuri nyt, ettei ankeriaasta tule paitsi salaperäistä ja mysteeristä myös kadonnutta ja hävinnyttä eläintä.

Ankeriaan merkitys ja vaikutus on tässä teoksessa aina jotain muuta kuin ”vain” ankerias. Ja näin pitääkin olla, jotta ankerias lajina säilyisi edelleen ja jatkossakin. Tämä teos sai minut valtoihinsa, ”koukutti” ja nielaisin sen syötin, ahmin kirjaa ensin kuunnellen, sitten kärsimättömänä lukien, ja jaoin jatkuvasti lisääntyvää ankeriastietouttani lähiympäristööni.

Kirjoittaja kuvaa Rachel Carsonin Hiljainen kevät -teoksen ensimmäistä kertaa pysäyttäneet ihmiset pohtimaan eläinten sukupuuttoa ja luonnon tuhoutumista, ja myös ryhtymään tekoihin. Ehkä tämä Svenssonin teos saa aikaan sen, että ryhdytään tekoihin myös ankeriaan pelastamiseksi.


5 thoughts on “Kiitos kaloista!

  1. Kiitos paljon Tiina taas kivasta bloggauksesta! Minä törmäsin Sargassomereen ensimmäisen kerran Aku Ankassa. Se onkin aika myyttinen paikka. Ankeriaat kuuluvat minusta luokkaan ”aika ältsit”, jossa majailevat myös käärmeet, nahkiaiset ja jostain syystä (haju?) myös kuoreet. Sen sijaan täysin käsittämättömästä ja epäloogisesta syystä mureenat ovat ihastuttaneet minua aina. Laitesukeltaessani ne ovat olleet suosikkejani (joskin isot yksilöt äärimmäisen pelottavia!) ja ihan vaikkapa Kreikan vesillä snorklatessa olen seurustellut pikkuisten mureenoiden kanssa.

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos! Aku Ankasta Sargassomeri taitaa itsellenikin olla tuttu. Ankeriaat ovat aika monien mielestä aika ältsejä. Tai sitten arkipäiväistä työväestön ruokaa, kuten Briteissä. Minä en ole ikinä uskaltautunut sukeltamaan maailman merillä. Uin mielelläni, mutta en halua tietää, keitä muita siellä on…

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.