Surusta, kuolemasta ja sukupuolesta

Krista Launonen 2018. Ofelian suru. Avain.

Jo vuoden 2018 kirjamessuilla hypistelin tätä kaunista kirjaa, ja syksyn 2019 Helsingin kirjamessuilla viimein ostin sen – tietämättä oikeastaan, minkälaisesta kirjasta on kyse. Lukemisen aloittaminenkin vei aikansa, mutta nyt – sairaslomalla ja koronaeristyksissä – viimein tartuin kirjaan ja luin sen kokonaan.

Osa Helsingin kirjamessujen kirjaostoksistani

Teos on sukellus tietokirjailija, taideterapeutti ja kuvataiteilija Krista Launosen omaan suruun, jota hän kokee ja analysoi sisarensa Valon kuoleman jälkeen. Kirja on siis hyvin omakohtainen; kirjoittaja etsii tapoja sanoittaa ja ymmärtää omaa suruaan, suhdettaan edesmenneeseen sisareensa sekä kuolemaan, suremiseen ja tuonpuoleiseen ylipäätään.

Samalla teos on narratiivinen, tarinaa kertova tietokirja John Everett Millais’n maalauksesta Ophelia (1851–1852, Tate-museo, Lontoo), tuosta kirjan kannessa olevasta kauniista maalauksesta, joka houkutti minutkin tekemään ostopäätöksen. Ja kirjaa lukiessani aloin haaveilla matkasta Lontooseen näkemään alkuperäisen teoksen – sitten taas parempina aikoina, jotka toivottavasti koittavat.

Ofelian suru -teoksen kansi

Launonen kerii auki Ofelian tarinaa William Shakespearen Hamlet-näytelmässä. Mitä Shakespeare ja tekstistä tehdyt suomenkieliset käännökset kertovat Ofeliasta ja hänen kohtalostaan. Miten tutkijat tulkitsevat Ofeliaa ja tämän ratkaisuja?

Näytelmässä Ofelia on Hamletin rakastettu. Mutta monimutkaisten kuvioiden jälkeen Hamlet hylkää Ofelian ja tappaa vahingossa tämän isän. Ofelia on kaikkien hylkäämä ja aivan yksin. Hänen mahdollisuutensa toimia tai päättää asioistaan ovat minimaaliset. Hän voi vain menettää mielenterveytensä ja tehdä itsemurhan. Tuota Ofelian veteen hukkumista tai hukuttautumista – kukkia poimiessaan Ofelia putoaa jokeen ja hänen raskas pukunsa vetää hänet veden alle – teoksen käsittelemä maalaus kuvaa. Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että Ofelian mielenterveys on järkkynyt, eikä hän yritä pelastautua hukkumasta. Mutta kukaan heistä ei osaa varmuudella sanoa, halusiko ja aikoiko Ofelia kuolla.

Hamletista on tehty lukemattomia näyttämö- ja elokuvaversioita, joissa Ofeliaa ja hänen kuolemaansa on tulkittu monin eri tavoin. Launonen katsoo eri tulkintoja nimenomaan surun lävitse; näytelmän eri päähenkilöt surevat kaikki jotain tai jotakuta.

Shakespearen Ofelian jälkeen Launonen siirtyy Millais’n maalaukseen ja sen tekijään. John Everett Millais (1829–1896) kuului prerafaeliiteiksi kutsuttuun taiteilijaryhmään, jotka hakivat innoitusta ja inspiraatiota Italian 1400-luvun Rafaelia (1483–1520) edeltävästä taiteesta.

Ruusu Rafaelin hautamonumentilla Rooman Pantheonissa

Prerafaeliitit halusivat irrottautua kaavamaisuudesta ja pyrkiä ilmaisemaan jotain uutta. Romantiikan seurauksena he olivat kiinnostuneita luonnosta ja sen tarkkailusta, ja pyrkivät tuottamaan mahdollisimman perinpohjaisia ja tarkkoja maalauksia ja veistoksia. Prerafaeliitit vaikuttivat myös 1800–1900-lukujen taitteen symbolisteihin, jotka olivat kiinnostuneeta esoteerisuudesta ja okkultismista. Suomalaisista taiteilijoista esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela, Magnus Enckell, Ellen Thesleff ja Beda Stjernschantz kuuluivat tällaisiin taiteilijoihin.

Akseli Gallen-Kallelan töitä Sielun silmä -näyttelyssä Gallen-Kallela-museossa keväällä 2019.

Millais’kin toteutti Ofeliansa huolellisesti, pikkutarkasti ja yksityiskohtaisesti istuen päivästä ja viikosta toiseen, tuntikausia, joen rannalla maalaten tauluaan kohta kohdalta, kukka kukalta ja lehti lehdeltä. Millais oli oman aikakautensa supertähti, arvostettu ja varakas taiteilija. Aivan samaa ei voida sanoa hänen mallistaan Elisabeth ”Lizzie” Siddalista (1829–1862), joka toimi Millais’n ja monen muun aikakauden taiteilijan mallina, mutta joka oli taiteilija ja runoilija itsekin.

Elisabeth Siddal. Kirjan kuvitusta.

Lizzie solmi suhteen tunnetun taitelija Dante Gabriel Rossettin (1828–1882) kanssa, mutta suhde oli myrskyisä ja usein katkolla. Rossettilla oli arvatenkin myös muita muusia ja malleja, eikä hän avioitunut Lizzien kanssa kuin juuri ennen tämän kuolemaa.

Lizzie sai taiteilijana arvostusta vasta yli sata vuotta kuolemansa jälkeen, ja hänen töitään sekä töitä, joissa hän on toiminut mallina, on tällä hetkellä maailman kaikissa suurimmissa ja arvostetuimmissa kokoelmissa.

Lizzien runo Krista Launosen teoksesta

Lizzie kärsi monenlaisista terveysongelmista koko aikuiselämänsä, mutta hänen kuolemaansa johtaneen sairauden katsotaan liittyneen nimenomaan Millais’n maalaukseen. Maalauksen Ofelian asento on hyvin poikkeava kaikista muista tulkinnoista.

Kerrotaan Millais’n maalanneen Lizzien makaamassa kylpyammeessa, jotta vaikutelmasta tulisi oikeanlainen. Kylpyvettä pidettiin lämpimänä, mutta kerran lämmitys katkesi ja Lizzie värjötteli pitkään jääkylmässä vedessä ja vilustui pahasti. Vilustumista hoidettiin laudanumilla, joka oli siihen aikaan yleisesti käytetty lääke, mutta Lizzie ajautui riippuvuuteen aineesta, mistä aiheutui hänelle monenlaisia ongelmia ja mikä johti lopulta hänen menehtymiseensä. Oliko kyseessä itsemurha vai vahinko – sama kysymys, joka askarruttaa Ofelian kohtalossa – jää myös Lizzien tapauksessa ratkaisematta.

Krista Launonen ryhtyy selvittämään, mistä Lizzie/Ofelian erikoinen asento on peräisin. Mistä se kertoo? Mitkä ovat sen esikuvat? Hän päättelee, että kyseessä on niin kutsuttu orans-asento, joka on tyypillinen kristillisessä kuvastossa rukouksen, korkeammalle antautumisen, ylistyksen mutta myös mystisen kokemuksen yhteydessä. Yleensä orans-asennossa ollaan seisaaltaan, mutta Lizzie/Ofelia antautuu kohtalolleen vedessä kelluen ja upoten.

Jeesus-vauva makaavassa orans-asennossa tavallisesta poikkeavassa seimiasetelmassa roomalaisessa kirkossa joulunaikaan 2016

Perehtyessään niin Shakespearen Ofeliaan, Millais’n elämään sekä erityisesti hänen mallinsa Elizabeth Siddalin surulliseen elämään, prerafaeliitteihin ja muihin Ofelia-tulkintoihin Launonen rakentaa elävää kuvaa 1500- ja 1800-lukujen historiallisesta kontekstista. Hän keskustelee tutkimuskirjallisuuden sekä tutkijoiden kanssa etsien vastauksia kysymyksiinsä mutta myös vahvistuksia omille tulkinnoilleen. Sukupuolen ja naisen aseman pohdinta sekä naiselle asetetut positiot eri aikoina ja eri paikoissa kulkee vahvana läpi teoksen.

Surua ja vainajia kuvitetaan usein enkelien avulla. Tämä enkeli löytyi Raision hautausmaalta.

Samanaikaisesti teos on matka suruun, jota kirjoittaja käy läpi sisarensa kuoleman jälkeen, se on sukellus suruun, surun kokemisen aukikirjoittamista ja sanoittamista. Launonen perehtyy myös erilaisiin suruteorioihin ja surun aiheuttamaan masennukseen, mutta myös käsityksiin kuolemanjälkeisyydestä. Tekstissä kulkevat lomittain kirjoittajan omat näkemykset ja kokemukset yhdessä tutkijahaastattelujen ja tutkimuskirjallisuuden kanssa rauhallisella, pohdiskelevalla tavalla.


3 thoughts on “Surusta, kuolemasta ja sukupuolesta

  1. Kerrassaan mielenkiintoinen koonti kirjasta ja siihen kytkeytyvistä asioista! Olen hypistellyt kirjaa monesti, mutta nappaaminen on jostain syystä jäänyt. Odotan siis postauksesi innoittamana aikaa, jolloin kirjastot taas avautuvat.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.