Totuutta etsivät Gallénin veljekset

Viljami Puustinen 2020. Veljekset Gallén. Like-kustannus.

Viljami Puustinen (s. 1969) on aikaisemmin kunnostautunut muun muassa Rumban päätoimittajana ja erinomaisilla musiikki-aiheisilla teoksillaan Petri Wallista ja Kingston Wallista sekä 22-Pistepirkosta. Käsillä olevassa teoksessa hän on syventynyt oman sukunsa historiaan, sillä hänen isoäitinsä oli Uno Gallénin ainoa lapsi May ”Lullan” Gallén (1897–1970, myöhemmin Puustinen).

Akseli Gallen-Kallela (1865–1931) on kaikille suomalaisille tuttu kansallistaiteilija ja suurmies, josta on kirjoitettu paljon niin elämäkerrallisia teoksia kuin tutkimuksia. Hän jätti jälkeensä paljon arkistoaineistoa, kuten kirjeitä, päiväkirjoja ja luonnoksia. Hänen ateljeensa Ruovedellä ja Tarvaspäässä on museoitu ja hänen muistoaan ylläpidetään ja mainettaan rakennetaan edelleen monin eri tavoin.

Akselin isoveli Uno Gallén (1863–1919) sen sijaan on monille tuntematon. Hän elikin tavallaan veljensä varjossa ja vastakuvana: hän ei onnistunut rakentamaan viulistin uraa, hänen yrityksensä teki konkurssin, hän sai potkut työpaikastaan ja muutti New Yorkiin, eikä koskaan enää palannut Suomeen, eikä tavannut sukulaisiaan tai tytärtään. Avioliitto oli riitaisa ja päättyi eroon Unon New Yorkin vuosina.

Kirjanjulkistamistilaisuus Tarvaspäässä, Gallen-Kallela-museon pihalla. Kuvakaappaus Like-kustannuksen Instagram-tililtä. Koronavirusepidemian vuoksi julkistamistilaisuus järjestettiin virtuaalisena.

Unon ja Akselin lapsuudenperheessä oli suuri joukko muitakin sisaruksia ja sisaruspuolia, joista lähinnä maailmalla matkusteleva Filip (1869–1930) ja huolia aiheuttava Viola (1873–1908) mainitaan teoksessa. Unon ja Akselin puolisot saavat vähän enemmän huomiota. Unon vaimo Ellen (s. 1867, os. Thörnberg) kuvataan epäluotettavana ja riitaisana (joskin Puustinen loppusanoissaan toteaa Ellenin jääneen hänelle lähteiden puuttuessa melko vieraaksi). Ellen ottaa Unosta eron ja avioituu pitkäaikaisen ihailijansa, Lohjan kirkkoherraksi nimitetyn Adolf Neoviuksen kanssa – 1900-luvun alussa säätyläisnaisella oli vähän mahdollisuuksia elättää itsensä ja lapsensa. Akselin liitto Maryn (1868–1947, os. Slöör) kanssa sen sijaan kestää loppuun saakka, ilmeisesti vaimon loputtoman kärsivällisyyden ja anteeksiannon ansiosta.

Vaikka ulkopuolisen silmin Uno on epäonnistuja ja Akseli menestyvä taiteilija, kärsii myös Akseli monenlaisista ahdistuksista, epävarmuuksista ja vastoinkäymisistä. Hänen Marjatta-tyttärensä kuolee, hänen töitään ei ymmärretä, Juseliuksen kappelin hienot freskot murenevat talven kylmyyden ja kosteuden myötä näkymättömiin, ulkomaanmatkoilla alkoholi näyttelee suurinta roolia (sekä eräs Viivi Palander) ja Akseli tarvitsee Maryn apua selvitäkseen tukalasta tilanteesta.

Juseliuksen mausoleumi Porin Käppärän hautausmaalla. Sen sisältä löytyvät Akselin pojan, Jorma Gallen-Kallelan 1930-luvulla entisöimät freskot.

Uno taas löytää New Yorkissa elämälleen ryhtiä, kun hänet hyväksytään vapaamuurari-järjestön jäseneksi. Teoksessa kuvataan yksityiskohtaisesti rituaalia, jonka myötä kokelaasta tulee muurarioppilas (Puustinen kertoo koostaneensa rituaalin eri lähteistä ja myös omaa mielikuvitustaan käyttäen). Tilaisuus on salaperäinen ja mystinen. Kokelasta on ennakolta ohjeistettu vastaamaan oikein. Lopulta ilta päättyy yhteiseen veljesateriaan. Muurarius velvoittaa monenlaiseen käyttäytymiseen toisten vapaamuurarien edessä: kättely on tietynlainen, jalkojen asennosta näkee keskustelijoiden keskinäisen suhteen. Mutta järjestöön kuuluminen auttaa myös liiketoimissa ja uralla etenemisessä. Unon kohdalla työskentely vapaamuurarijärjestössä antaa elämälle korkeampaa merkitystä ja suunnan.

Uno eteni vapaamuurareissa korkeimmalle tasolle: hänet vihittiin 32. asteeseen vuonna 1912. Vapaamuurariyhteisö tarjosi hänelle mahdollisuuden opiskella ja edetä, mutta myös pitää hauskaa, matkustella ja soittaa. Musiikki, viulunsoitto ja laulaminen sekä soitinten rakentaminen ja korjaaminen olivat hänelle rakkaita harrastuksia.

Tampereen vapaamuurariloosin sisustusta. Tilan keskellä on liiton arkkua muistuttava pöytä, jonka päällä on Raamattu.

50-vuotispäivänsä kunniaksi vuonna 1913 Uno Gallén hankki Yhdysvaltain kansalaisuuden ja suunnitteli matkaa Suomeen osana Suomalais-Amerikkalaisen Valiokuoron Pohjois-Euroopan kiertuetta. Matka kuitenkin peruuntui kuoron rahoitusvaikeuksiin, eikä Uno Yhdysvaltoihin lähdettyään enää koskaan käynyt kotimaassaan, eikä tavannut sukulaisiaan. Hän kuoli yksin asunnossaan tammikuussa 1922. Tarkka kuolinpäivä ei ole tiedossa, sillä hänet löydettiin paljon myöhemmin.

Akseli jatkoi elämäänsä, liittyipä hänkin vapaamuurarijärjestöön, vaikkei siinä liittymistilaisuutta enempää toiminutkaan. Ja vasta veljensä jo kuoltua, hän matkusti myös Yhdysvaltoihin joulukuussa 1923. Hän osallistui Chicagossa taidenäyttelyyn, mutta kävi myös spiritistisessä istunnossa ja ”psykomagian” luennolla, jossa manattiin esiin egyptiläinen Thoth-jumala. Egyptistä oli tullut kovin suosittu edellisenä vuonna tapahtuneen Tutankhamonin hautalöydön vuoksi.

Gallenin työt saavuttivat Yhdysvalloissa mainetta ja hän pyysi myös vaimoaan ja tytärtään matkustamaan Atlantin yli ja saapumaan hänen jäljessään New Mexicoon. Akseli paitsi maalasi myös perehtyi paikallisten pueblo-intiaanien mytologiaan, mikä näkyy hänen Suur-Kalevalaa varten hahmottelemissaan kuvioissa ja väreissä. Kirsti-tyttärestä oli kasvanut lahjakas laulaja ja sellisti, ja hänellä riitti esiintymisiä erityisesti Yhdysvaltojen suomalaissiirtokunnissa.

Missään vaiheessa Akseli ei ehtinyt etsiä New Yorkista Uno-veljensä hautaa, eikä täyttää tämän Lullan-tyttären harrasta toivetta saada valokuva, ruohonkorsi tai kivenmurikka isänsä haudalta. Viljami Puustinen sen sijaan matkusti kirjaa tehdessään New Yorkiin ja etsi Unon vaatimattoman hautapaikan, jossa ei ole sen enempää ristiä kuin kiveä. Hyvin toisenlainen hautapaikka kuin Akseli-veljen suuri mausoleumi Helsingin Hietaniemen hautausmaalla.

Akseli Gallen-Kallelan ja hänen Mary-puolisonsa hautamuistomerkki Hietaniemen hautausmaan taiteilijakukkulalla.

Veljeselämäkerta keskittyy pääosin veljesten aikuisuuteen ja kulkee veljeksestä toiseen lukujen sisällä, joissain kohti pysähdytään lähellä olevien, kuten äidin ja puolisoiden, elämään. Teoksen lopussa Puustinen kauniisti vetää yhteen sen, mikä ulkoapäin katsottuna hyvin erilaisia polkuja kulkeneita Gallénin veljeksiä yhdisti: kulkeminen teosofiasta ja spiritualismista sekä Emanuel Swedenborgista kiinnostuneen Matilda-äidin viitoittamaa etsijäntietä. Yhdistäviä tekijöitä oli toki muitakin, mutta tämä oli teokseen valittu näkökulma.

Kuten äitinsä, veljekset lukivat ja pohtivat suuria. He janosivat viisautta ja sielun voimaa, joita kumpikaan ei täysin löytänyt kristinuskosta. Kumpikaan ei kyennyt kumartamaan guruja eikä saarnaajia.

Totuudenetsijän tie on vaikeuksien tie. Se on valmistautumista suurimpaan mysteereistä, ja ainoa keino siihen valmistautumiseen on oppia elämään. Elämään oppiminen on kuolemaan oppimista.

Viljami Puustinen 2020. Veljekset Gallén. Loppunäytös.

Tiedot Uno Gallénin elämänvaiheista ovat pitkälti peräisin aiemmin tutkimattomasta kirjeenvaihdosta, hänen kirjeistään puolisolleen Ellenille, tyttärelleen Lullanille ja muille sukulaisille. Puustisella on käytössään myös Lullanin puolison, hänen oman isoisänsä, Kauko Puustisen julkaisemattomat muistelmat. Puustisen oma isä puolestaan on toiminut tärkeänä informanttina.

On ollut varmasti tyydyttävää ja motivoivaa uppoutua oman sukunsa vaiheisiin, joista osa on suomalaista kulttuuriperintöä ja kaikkien yhteistä omaisuutta, mutta osa taas on jäänyt salaan kaikkein läheisimmiltäkin. Puustinen on perehtynyt huomattavaan määrään tutkimus- ja muuta kirjallisuutta sekä arkistoaineistoa, hän on haastatellut lukuisia ihmisiä, etsinyt tietoa internetin kätköistä ja matkustanut esi-isiensä jalanjäljillä niin Suomessa, Euroopassa kuin Yhdysvalloissa.

Viljami Puustinen kirjoittaa hyvää kieltä, jota on miellyttävä lukea. Hän kuljettaa tarinaa pääosin kiinnostavasti ja elävästi, joten kirja on hyvällä tavalla helppolukuinen. Lukevaa tutkijaa häiritsee jossain määrin se, että kirjasta puuttuvat tyystin lähdeviitteet. Tällöin toisten tutkijoiden tekemä työ ikään kuin sulautuu osaksi teoksen narratiivia, eivätkä Puustisen omat tulkinnat erotu tutkijoiden tulkinnoista. Toki teoksen lopusta löytyy luku Jälkisanat, jossa Puustinen kertoo, mistä lähteistä, teoksista, arkistoista tai henkilöiltä hän sai tietoa mistäkin aiheista. Tämä luku auttaa tiedonjanoisia alkuperäislähteiden äärelle. Lisäksi teoksessa on yksityiskohtainen aineisto- ja lähdeluettelo.

Teoksen lopusta löytyy hieno motto: ”Muistamalla menneet muistamme itsemme. Muistamme arvomme. Paikkamme ihmiskunnan jatkumossa. Että emme ole syntyneet ja kuolleet syyttä.”


3 thoughts on “Totuutta etsivät Gallénin veljekset

  1. ”Puustisella on käytössään myös Lullanin puolison, hänen oman isoisänsä, Kauko Puustisen julkaisemattomat muistelmat. Puustisen oma isä puolestaan on toiminut tärkeänä informanttina.”

    Kirjan mukaan Lullanin puoliso oli Viljo Puustinen (jonka muistelmiin viitataan) ja Kauko Puustinen taas heidän poikansa ja kirjailijan isä 🙂

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.