Tähyilyä taivaalle ja vähän muuallekin

Jaakko Närvä & Jussi Sohlberg (toim.) 2020. Arvoituksia avaruudesta. Näkökulmia ufouskomuksiin. Gaudeamus.

On 1970-luvun alku. Kävelen pimeänä talvi-iltana kylätietä, joka sekin on pimeä. Katuvalot eivät valaise kulkuani, ainoat valonlähteet tulevat läheisistä taloista, kirpeässä pakkassäässä hohtavasta hangesta sekä kirkkaana loistavasta tähtitaivaasta. Kävelen kotiin tuijottaen samalla tiukasti taivaalle etsien jotain erityistä, jotain muusta poikkeavaa, jotain liikkuvaa.

Taivaanrannalla vilkkuu valo, se tulee läheisestä radiomastosta. Toisella suunnalla taas kimmeltää erityisen kirkas, suuri tähti. Tuleeko se lähemmäksi? Ylhäällä taivaankannella etenee tasaisesti himmeä valo. Mikä se voi olla? Matalammalla metsänrajan yläpuolella etenee valopiste sykäyksittäin, se syttyy ja sammuu tasaisesti. Entä jos se muuttaisi yhtäkkiä suuntaansa?

Pieni tytönsydämeni sykkii jännittyneenä taivaankannen tapahtumia seuratessa. Samanaikaisesti sekä odotan että pelkään näkeväni jotain outoa. Vieraita avaruudesta, ehkä.

Olin lukenut Tapani Kuninkaan 1970-luvun alussa julkaisemia, erittäin suosittuja tietokirjoja, joissa kuvattiin niin suomalaisia kuin kansainvälisiä ufo-havaintoja piinaavan yksityiskohtaisesti. Ehkä minä olisin seuraava ufohavainnon tekijä. Piti vain tarkkailla tiiviisti tähtitaivasta – mutta sitten äitini kielsi minulta ufokirjojen lukemisen ja elämästäni tuli taas rauhallisempaa ja vähemmän pelottavaa.

Mutta taivasta ja sen ilmiöitä tarkkailen edelleen mielelläni.

Ufokeskusteluja eri aikoina

Itselläni on vielä muistissa 1970-luku, jolloin ufoista kirjoitettiin, julkaistiin ja keskusteltiin paljon ja pääosin asiallisesti. Aihetta käsiteltiin niin suomalaisissa kuin käännetyissä teoksissa, ja televisiossa (jossa oli valittavana vain kaksi kanavaa) järjestettiin suuren suosion saaneita ufoiltoja. Myöhemmin ufoja käsitelleet ohjelmat saivat viihteellisempiä sävyjä, mutta itse keskustelijat – kuten Rauni-Leena Luukanen-Kilde ja Juhan af Grann – olivat vakavissaan.

1970-luvulla luettiin ja keskusteltiin muutoinkin paljon rajatiedon kysymyksistä: telepatiasta, jälleensyntymästä, meedioista ja selvännäkijöistä. Mieleenpainuvin tapaus lienee suora lähetys, jossa Uri Geller taivutteli lusikoita arvovaltaisen raadin läsnäollessa. Myös kotikatsomoissa lusikat taipuivat ja kellot pysähtelivät.

Uri Geller esiintymässä Hengen ja tiedon messuilla syksyllä 2016

Sittemmin ufot ovat pääosin kadonneet valtamedioista, mutta julkisuuden katvessa on edelleen tehty, kerätty ja analysoitu ufohavaintoja niin Suomessa kuin maailmalla, on kehitetty uusia teorioita ufoista, laajennettu ufokeskustelua muun muassa viljakuvioihin ja karjansilpomisiin, ja tuotettu kiinnostavia ufoihin paneutuneita populaarikulttuurin tuotteita.

Ufot, ufoihin uskovat, ufoja näkevät ja ufokontaktihenkilöt, kuten myös näitä monenlaisia ufokokemuksia tutkivat ovat edelleen läsnä. Siksi on hienoa, että Gaudeamus on julkaissut Jaakko Närvän ja Jussi Sohlbergin toimittaman artikkelikokoelman, jossa ufoilmiötä tarkastellaan monista eri näkökulmista. Kirjoittajat ovat akateemisesti koulutettuja, ja heillä on erilaisia painotuksia ja näkökulmia käsiteltävään teemaan, joten käsillä on monipuolinen kokonaisuus.

Modernin ufoilmiön synnyn toimittajat paikantavat vuoden 1947 Yhdysvaltoihin Kenneth Arnoldin havaintoon yhdeksästä oudosta kohteesta, jotka lensivät ”kuin veden pintaan viskattu teevati”. Asiasta uutisoitiin ja käsitys lentävistä lautasista levisi nopeasti ympäri maailman. Eikä mennyt kuukauttakaan, kun lentävä lautanen nähtiin Helsingin taivaalla.

Kaverikuva. Teoksen toinen toimittaja Jussi Sohlberg ja minä Horisontti-radio-ohjelman nauhoituksessa. Tuolloin puhuttiin uskonnottomuudesta. Jussi Sohlberg ja Jaakko Närvä keskustelevat ufoista Horisontti-ohjelman lähetyksessä: https://areena.yle.fi/audio/1-50455057

Käsitteiden määrittelyä

Teoksen ensimmäiset, Jaakko Närvän ja Jussi Sohlbergin kirjoittamat artikkelit keskittyvät ufoilmiön ja siihen liittyvän käsitteistön avaamiseen. Vaikka lyhenne UFO viittaa vain tunnistamattomaan lentävään esineeseen, liitetään ufon käsitteeseen useimmin ajatus maan ulkopuolelta peräisin olevasta lentoaluksesta. Useimmiten ufokokemuksessa – eli kokemuksessa siitä, että näkee taivaalla lentävän tunnistamattoman esineen – on kyse ihmistekoisesta laitteesta, kuten lentokoneesta, helikopterista, satelliitista, taivaalle lähetetystä kiinalaisesta lyhdystä tai jonkin luonnonilmiön, kuten Kuun, Venuksen, Auringon tai tähdenlennon väärintulkinnasta.

Ufoseurat – Suomessa Suomen Ufotutkijat ry – keräävät kertomuksia ufokokemuksista ja -havainnoista ja pyrkivät perkaamaan niistä ne havainnot, jotka on selitettävissä, niistä havainnoista, jotka jäävät ainakin toistaiseksi selitystä vaille. Suomen Ufotutkijoiden tietokannasta voi tarkastella erilaisia havaintoja sekä niiden selityksiä. Tällaista systemaattista tiedonkeruuta ja koottujen tietojen tarkastelua ja niistä raportointia kutsutaan ufologiaksi, jota tekevät ufoharrastajat ja jonka sisällä voi olla vaihtuvia käsityksiä ufoilmiön todellisesta alkuperästä.

Kun ufokokemuksia aletaan tulkita vieraan sivilisaation lentolaitteiksi, joilla on meidän tietämykseemme verrattuna ylivertaisia ominaisuuksia ja joiden matkustajina on humanoideja, joihin jotkut kertovat olleensa yhteyksissä, tai kun ihmisillä on vakaita uskomuksia siitä, että maapallolla vierailee vieraiden sivilisaatioiden edustajia, siirrytään ufouskomuksien, ufouskonnollisuuden tai kansanomaisen uskonnollisuuden alueelle. Kansanomaisen tai vernakulaarin uskonnollisuuden käsite sopiikin hyvin monimuotoisen ufoilmiön tarkasteluun.

Ufouskontoja taas ovat sellaiset uskonnolliset yhteisöt, joiden oppirakennelma perustuu vahvasti olettamukseen vieraiden planeettojen sivilisaatioista ja niiden yhteyksistä Maan asukkaisiin. Tällaisia ovat esimerkiksi teoksessakin tarkasteltava raelilaisuus tai Heaven’s Gate -yhteisö.

Ufot keijuperinteen ja esoteerisuuden jatkumolla

Ufoperinne asemoidaan osaksi kansanomaista uskonnollisuutta eli järjestäytymätöntä ja organisoitumatonta erilaisten kokemusten ja aistihavaintojen tulkintaa tietystä perinteestä käsin. Yksi tällainen perinne, joka muistuttaa kovin ufoperinnettä, on teoksen mukaan keijukokemukset. Tosin englanninkielinen perinteentutkimuksen termi fairy ei viittaa Helinä-keiju -tyyppisiin, Disneyn kuvaston mukaisiin olentohin, vaan pikemminkin maahisiin, ihmisenkaltaisiin, maan alla asuviin olentoihin. Suomalaisessakin kansanperinteessä kuvataan sitä, miten metsässäkulkija on joutunut haltijoiden tai maahisten maahan, josta on ollut vaikea päästä pois. Samankaltaisia kertomuksia kerrotaan nyt ufosieppauksista ja -kontakteista.

Ufot asemoidaan yhtäältä osaksi myyttisten kertomusten ja kansanomaisten uskomusten ja toisaalta teosofisen perinteen jatkumoa – varsinkin ufokontaktiperinne on paljon velkaa esoteerisuudelle, erityisesti teosofiselle ajattelulle. Lisäksi ufokontaktikertomukset saavat inspiraatiota suuresta joukosta populaarikulttuurin tuotteita.

Taiteilija ja tutkija Jyrki Siukosen teos Muissa maailmoissa. Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa (Gaudeamus, 2003) tarkastelee avaruusolentojen ja -matkojen kuvittelua historiassa, mutta historiallinen lähestymistapa jää tämän teoksen ulkopuolelle, sillä tarkastelun kohteena on nimenomaan toisen maailmansodan jälkeinen ufokeskustelu.

Jaakko Närvän artikkeli ufokokemuksista psykologisena ilmiönä esittelee ensin Sigmund Freudin ja C. G. Jungin virheellisinä pitämiään selityksiä ufokokokemuksille, ja siirtyy sen jälkeen tarkastelemaan ufohavaintoja virheellisinä tulkintoina yötaivaan ilmiöistä. Kuun ja auringon aiheuttamat heijastukset, erilaiset pilvimuodostelmat, tähdenlennot sekä aamulla ja iltaisin kirkkaana loistava Venus ovat useiden katsojien silmään näyttäneetkin ufoilta.

Ufoteemasta väitöskirjan tehnyt Jaakko Närvä kertomassa ufokokemusten luokittelusta Hengen ja tiedon messujen yleisölle.

Samoin lentokoneet, helikopterit, satelliitit, säähavaintopallot, raketit ja kiinalaiset lyhdyt voivat muistuttaa tietyissä tilanteissa erehdyttävästi ufoja. Katsoja tulkitsee virheellisesti tai olemassaolevan tai pinnalla olevan tulkintakehyksen mukaisesti näkemänsä ufomaisesti tai ufomaiseksi. Tätä Närvä selittää muun muassa kognitiivisesta uskontotieteestä tutun intuitionvastaisuuden käsitteen avulla.

Joskus kuvausvirheet tai -efektit voivat aiheuttaa ufomaisuutta

Ufohavainto voi myös tuottaa lumon kokemuksen, jonkin salaperäisen, vieraan ja hallitsemattoman kohtaamisesta arkisessa elämässä – kokemus voi olla niin vahva, että se vakuuttaa myös muut läsnäolijat.

Melko erikoinen asetelma on Aleksi Leppäsen artikkelissa, jossa verrataan kristinuskoa ja ufouskonnollisuutta – samalla tavalla voitaisiin verrata mitä tahansa kansanomaisen uskonnollisuuden tai uushenkisyyden yksilökeskeistä ja järjestäytymistä ilmenemismuotoa järjestäytyneisiin ja organisoituneisiin kirkkokuntiin.

Mutta ehkäpä ollaan vertailevan uskontotieteen, uskontofenomenologian, vahvassa ytimessä ja etsitään niitä pienempiä ja suurempia yhteisiä nimittäjiä, joita kahdessa eri kulttuurissa on. Tässä artikkelissa, kuten perinteisessä uskontotieteessäkin, lähtökohtana ja prototyyppinä on nimenomaan kristinusko ja toisesta kulttuurista etsitään kristinuskolle tyypillisiä piirteitä: oppijärjestelmää, rituaaleja, papistoa, pelastuskertomusta. Mutta artikkelia valaisee kristillinen eetos – eikä se keskustele millään tavalla seuraavan luvun kanssa, jossa pohditaan osaltaan myös ufoilmiön kristillisiä tulkintoja.

Ufotraditio on syntynyt osana länsimaista, modernia ja kristillistä kulttuuria, joten yhtymäkohdat kristinuskoon ovat ymmärrettäviä ja oletusarvoisia. Toisaalta ufotraditio on, kansanomaisen uskonnollisuuden ja henkisyyden tavoin, vailla yhtenäistä oppijärjestelmää ja kaikkien jakamia rituaaleja, vailla organisoitua uskonnollista yhteisöä.

Toki kristinuskon maailma ja ufotraditiot voidaan asettaa kansanomaisten uskomusten jatkumolle. Raamatun kertomusten aikoihin ihmiset ovat uskoneet taivaan kaartuvan kupuna maan ylle, jolloin yhteys ihmisen ja taivaallisten asukkaiden, kuten Jumalan ja enkelien välillä on ollut suoraa. Erilaiset normaalista poikkeavat kokemukset, voimakkaat luonnonilmiöt tai vaikkapa palavat pensaat on tulkittu Jumalan ja hänen enkeliensä toiminnaksi maan päällä. Tänä päivänä avaruus on laajennut äärettömiin ja siksi noita samoja outoja kokemuksia voidaan tulkita kaukaisten planeettojen asukkaiden vierailuna.

Auringonlaskun aikaan monet asiat näyttävät poikkeavilta

Ufoilmiö Suomessa

Koska kyseessä on ensimmäinen suomalainen, ihmistieteellinen, ufoilmiötä monipuolisesti tarkasteleva teos, olisin toivonut siihen vahvempaa panostusta ufoilmiön suomalaisten ilmenemismuotojen tarkasteluun. Johdantoluvussa mainitaan osa suomalaisen ufokentän keskeisistä hahmoista: Tapani Kuningas, Tapani Koivula, Rauni-Leena Luukanen-Kilde, Juhan af Grann ja Kalevi Riikonen.

Ultra-lehden päätoimittaja Marko Kanasen artikkeli pureutuu suomalaiseen ufokenttään vahvimmin. Hän tarkastelee juuri sitä samaa aikakautta, jolloin itsekin tuijottelin taivaalle: 1960–1970-lukujen taitteessa ufokiinnostus valtasi Suomen. Suurin osa tuolloin julkaistusta ufokirjallisuudesta oli käännöskirjallisuutta ja pitkälti kommentaareja tai täydennyksiä Erich von Dänikenin teoksille, joissa hän esitteli ajatustaan, että maapallolla olisi muinaisuudessa vieraillut muiden planeettojen asukkaita, jotka olisivat vaikuttaneet ihmisten kulttuurien ja uskontojen kehitykseen ja joista oli nähtävissä merkkejä erilaisissa myyteissä ja arkeologisissa kohteissa.

Poikkeuksena käännöskirjallisuuteen myös okkultisti, teosofi ja oikeistoradikaali Pekka Siitoin julkaisi oman tulkintansa aiheesta – tosin salanimillä. Yhteys ufoihin ja henkimaailmaan (1973) sekä Ufot, uskonto ja paholainen (1974) esittelevät hänen näkemyksiään, joissa kristinuskon myyttinen historia kytketään ufojen vierailuun – vähän saman suuntaisesti kuin samoihin aikoihin perustetussa raelilaisuudessa. Dänikeniä julkaistiin Suomeksi runsain määrin, kunnes kiinnostus häneen ja muinaisiin astronautteihin hiipui 1980-luvulla.

Kiinnostava sivu suomalaista ufohistoriaa avautuu kristillisen Kipinä-lehden perustajasta, eskatologi Ensio Lehtosesta, joka kontekstualisoi ufot osaksi viimeisten aikojen tapahtumia – yhdessä mormonien, Jehovan todistajien, astrologian, spiritualismin ja parapsykologian kanssa. Lehtonen ei ollut ainoa kristitty, joka tulkitsi ufot – ja myöhemmin Neuvostoliiton avaruusohjelman – osaksi viimeisten aikojen mullistuksia.

Itse Voitto Viro, joka oli muutoinkin kiinnostunut yliluonnollisista kysymyksistä, julkaisi tekstin, jossa hän piti mahdollisena, että ufot tarjoaisivat selityksen monille Raamatun tapahtumille. Vaikka kirkko instituutiona ei ottanut asiaan kantaa, monet papit suhtautuivat myötämielisesti vaihtoehtoiseen raamatuntulkintaan, jossa ufot tai muinaisuuden avaruusolentojen vierailut nähtiin osana kristillistä perinnettä. Kristinuskoa ja ufouskonnollisuutta käsittelevä artikkeli olisi ollut vakuuttavampi, jos se olisi pohtinut aihetta myös tästä näkökulmasta: kristinuskon sisällä on aina ollut valmiuksia uskoa siihen, että avaruudessa on asukkaita tai että taivas on jokin konkreettinen paikka, jonne kuoleman jälkeen siirrytään.

Jos osa papistosta 1950–1960- ja 1970-luvuilla suhtautui varovaisen myönteisesti ajatukseen ufoista ja menneisyyden astronauteista, osa näki ne osana Saatanan työtä ja demonista alkuperää. Tunnetuin näistä oli Leo Meller, josta tuli Lehtosen seuraaja Kipinän päätoimittajana. Mutta myös Meller siis näki ufoilmiön todellisena, ja hänen suhteensa ilmiöön kiristyi ja kriisiytyi, kunnes hän julkaisi teoksen Ufot ja maailmanloppu (1973), jossa hän todisteli demonisten henkiolentojen olevan ufoilmiön takana. Paitsi ufoja, Meller vastusti myös Uri Gelleriä ja muita paranormaaleja ilmiöitä ja näki ne pimeyden henkivaltojen toimintana.

1980-luvulla ufoista ei Suomessa juurikaan keskusteltu, mutta aihe ajankohtaistui taas 1990-luvulla, jolloin ufokeskustelu siirtyi televisioon ja laajeni kaikkeen mediaan. Tiedeyhteisö ja vakavamielinen media suhtautuivat ilmiöön kielteisesti, mutta mainoskanavat ja viihdelehdistö pitivät aihetta esillä.

Nyt ufot olivat sulautuneet osaksi new age -ajattelua ja uushenkisyyttä; niiden tehtävänä oli välittää kosmisen rakkauden sanomaa. Tärkeiksi ja näkyviksi puolestapuhujiksi nousivat Rauni-Leena Luukanen-Kilde ja Juhan af Grann. Tästä suomalaisesta ufokentästä olisi mielellään lukenut vielä enemmän. Tapani Koivula ja Tapani Kuningas sekä Kalevi Riikonen ja vaikkapa Tähteläiset olisivat ansainneet tarkemman käsittelyn.

Urantiaa ja raelilaisia

Teoksessa on mukana myös artikkelit, jotka käsittelevät ufouskonnollisia liikkeitä: Urantia-teosta ja sen ympärille syntynyttä yhteisöä sekä raelilaisuutena tunnettua, 1970-luvulla syntynyttä uskonnollista liikettä, jossa ulkoavaruuden olennoilla on oma, keskeinen roolinsa.

Urantia ei suorastaan liity ufoihin, vaan se on 1900-luvun alkupuolella koottu, kanavoiduksi ilmoitettu teos, jonka lukijat ovat muodostaneet omia yhteisöjään. Suomeen teos tuli kuitenkin nimenomaan ufoliikkeen myötä, sillä Urantian katsottiin olevan yksi keino, jolla avaruusolennot ovat yhteydessä maan ihmisiin. Anna-Sofia Pekkarinen kuvaa artikkelissaan, miten suomalaisen Interplanetistit-yhdistyksen avainhenkilöt innostuivat teoksesta ja jättivät ufotutkimuksen sikseen.

1960-luvun lopulla alkoikin hidas ja perusteellinen 2000-sivuisen Urantia-teoksen suomentaminen. Useiden epäonnistuneiden käännösversioiden jälkeen vasta vuonna 1993 julkaistiin ensimmäinen suomenkielinen painos teoksesta. Jo aiemmin oli perustettu opintopiirejä, Urantia-yhdistys ja Heijaste-lehti.

Artikkelissa käydään seikkaperäisesti lävitse yhteisön synty ja kehitys Suomessa sekä Urantia-teoksen keskeiset oppisisällöt. Ufoteemaan teos kytkeytyy kuvatessaan maailmankaikkeuden koostuvan suuresta joukosta asutettuja planeettoja ja myös siksi, että itse jumaluus asuu fyysisesti tietyssä avaruuden osassa. Urantia-yhteisön jäsenet kiistävät, että kyse olisi uskonnosta – vaikkakin tavoitteena on uusi, kaikki maailman uskontoperinteet yhdistävä maailmanuskonto –, he myös kiistävät jyrkästi evoluutioteorian – maailmankaikkeus kehittyy Jumalan laatiman suunnitelman mukaisesti.

Tässä kiistämisessään he ovat samalla kannalla toisen avaruusolentoperäisen uskonnollisen liikkeen, raelilaisuuden, kanssa. Raelilaisuutta ja urantiauskovaisuutta yhdistää myös pyrkimys tieteenkaltaisuuteen, oman sanomansa legitimoimiseen käyttämällä tieteellistä kieltä muistuttavaa käsitteistöä. Molemmat myös tulkitsevat kristinuskon opetuksia omalla erityisellä tavallaan ja molemmissa on mukana ajatus, että avaruudessa asustaa meitä korkeampia ja kehittyneempiä olentoja.

Raelilaisuudessa nämä kehittyneet olennot, elohim, ovat tiedemiehiä ja maapallo on koelaboratorio (vähän Douglas Adamsin Linnunrata-trilogian tapaan), jonka he ovat perustaneet ja jonka kehitystä he seuraavat. Raelilaisuus on myös cargo-kultti, sillä sen tarkoituksena on rakentaa (mielellään Israeliin) laskeutumisterminaali ja suurlähetystö toivottamaan tervetulleeksi vierailulle saapuvat elohim’t (koska elohim on monikko, sitä on hankala taivuttaa).

Raelilaisuus on samoilla linjoilla Erich von Dänikenin kanssa kuvatessaan sitä, miten elohim-tiedemiehet ovat vierailuillaan vaikuttaneet maapallon mytologioihin ja uskontoihin. Kun he palaavat, maapallolla alkaa paratiisinkaltainen olotila, jossa ei tarvitse tehdä työtä tai raataa. Hyvien fiiliksien tuloon valmistaudutaan jo etukäteen vahvalla seksuaalisuuden korostuksella.

Koska artikkeli raelilaisuudesta on kirjoitettu tarinavetoisesti, osin uskontososiologian kehystä hyödyntäen, osin kieli poskessa, on luontevaa, että seuraavassa luvussa Elisa Järnefelt ja Jaakko Närvä pohtivat ufouskomusten naurunalaisuutta. Sosiaalipsykologisessa kehystyksessä tarkastellaan sitä, miten vanhemmat puhuvat lapsilleen erilaisista hahmoista, kuten menneisyyden henkilöt, uskonnolliset hahmot tai satuolennot.

Artikkelin varsinainen anti on sen tarkastelussa, miten Helsingin Sanomissa on puhuttu ufoista vuosina 2012–2016. Vaikka osassa juttuja käsiteltiin ufouskomuksia suhteessa uskonnollisuuteen tai uushenkisyyteen, ufon käsite liitettiin useimmiten outoon, hämäräperäiseen tai sitten viihteelliseen. Johonkin, jota ei tarvitse ottaa vakavasti.

Mutta koska ufoja käsitellään niin monissa eri konteksteissa, joista osa on viihteellisiä, ja koska osa ufoteemoista keskustelevista henkilöistä on hyvin erikoislaatuisia persoonallisuuksia ja saattavat yhdistää ufot niin monikerroksiseen ja vaikeasti ymmärrettävään vyyhtiin ja salaliittoihin, kehystyvät ufot silloikin joksikin ei-vakavastiotettavaksi – huolimatta siitä, että ufoista keskustellaan myös asiallisesti ja vakavasti.

Koska ufot ovat keskeinen osa nykypäivän populaarikulttuuria ja suuri osa ufohavainnoista ja -kokemuksista on velkaa populaarikulttuurille, on aivan paikallaan, että teoksessa on mukana dosentti Heikki Pesosen kiinnostava artikkeli maailmanloppua käsittelevistä eli apokalyptisistä elokuvista, joissa ufot ovat tavalla tai toisella mukana. Myös science fiction -kirjallisuudessa on usein muukalaisia avaruudesta – mutta ne jäävät nyt käsittelemättä.

Teoksen viimeisen artikkelin, Saara Reimanin ”Tieteen ja mielikuvituksen rajoilla”, merkitys ei aivan aukea minulle. Siinä pohditaan, minkälaisiksi avaruuden asukkaat kuvitellaan ja miten kuvittelu on lähtökohdiltaan antropomorfista. Ja lopuksi kysytään: Miksi meitä niin kiehtoo avaruuden asukkaiden ja heidän kohtaamisensa kuvittelu?

Lopuksi nillitystä

Tiedän, että olen kova nillittämään lähdeviitteistä ja niiden puutteista. Mutta koska Gaudeamus on tieteellisiä kirjoja julkaiseva kustantamo ja teoksen alussa kerrotaan sen olevan vertaisarvioitu, voisi olettaa artikkeleissa noudatettavan tieteellisen kirjoittamisen ja tutkimusetiikan perussääntöä: lähdeviitteitä.

Tässä 255 tekstisivua pitkässä teoksessa on lopussa listattu 75 lähdeviitettä. Lähdeviitteitä siis käytetään, mutta äärimmäisen harvoin. Suurin osa artikkeleiden teksteistä – ja tarkoitan nimenomaan sellaisia osia, joissa käsitellään selvästi faktoja, jotka on hankittu jostain toisaalta – on jätetty ilman lähdeviitteitä. Alkuperäislähteitä ei mainita myöskään leipätekstissä. Tämä hankaloittaa suuresti tekstin käyttökelpoisuuden arviointia ja asettaa kyseenalaiseksi sen, millä tavoin artikkeleita voisi puolestaan käyttää lähteinä tulevissa opinnäytteissä ja tutkimuksissa.

Samoin, jos haluaisi perehtyä tarkemmin johonkin kirjassa esitettyyn teemaan tai aiheeseen – esimerkiksi ufokontaktiliikkeiden yhteydessä mainittuihin henkilöihin – lähdekirjallisuuden etsintä pitää tehdä itse. Kirjasta ei löydy siihen apua.

Myös lähdeluettelo on tieteelliseksi artikkelikokoelmaksi melko suppea. Kulttuurientutkimuksellista tieteellistä kirjallisuutta on huomattavan vähän, ja osa keskeisistä uskontotieteellisistä teoksista puuttuvat.

Koska Arvoituksia avaruudesta on ensimmäinen suomenkielinen kulttuuritieteellinen ufoja käsittelevä teos, olisin suonut siinä olevan enemmän keskustelua suomalaisesta ufoilmiöstä. Ylipäätään teoksessa painottuu yhdysvaltalaiskeskeisyys. Ufoperinnettä, ufolorea, on tutkittu monissa muissakin maissa – esimerkiksi Mare Kōiva Virossa. Nyt jää kuva kuin ufoilmiö eri ulottuvuuksineen liittyisi nimeomaan ja vain Yhdysvaltoihin. Itse jäin kaipaamaan esimerkiksi ufokontaktihenkilöitä tutkineen PhD, folkloristi Kirsi Hännisen tai rajatiedon kenttään perehtyneen FT, uskontotieteilijä Tommy Ramstedtin artikkeleita.

Myös syyt, joiden vuoksi tiettyinä aikoina nähdään enemmän ufoilmiöitä tai koetaan ufokontakteja, selitetään nimenomaan Yhdysvaltojen poliittisilla ja yhteiskunnallisilla olosuhteilla – vaikka näköhavaintoja, ilmiöitä ja kohtaamisia on tapahtunut muuallakin maailmassa – vaikkapa 1960–1970-lukujen Suomessa. Jään odottamaan teosta, joka syventyisi suomalaisen ufokentän historian ja nykypäivän toimijoihin: henkilöihin, järjestöihin, julkaisuihin ja tapahtumiin.


One thought on “Tähyilyä taivaalle ja vähän muuallekin

  1. Kiitos arviosta ja kirjan esittelystä. Muutamaa kohtaa on ehkä hyvä kommentoida, lähinnä tuosta lopun ”nillittämisestä”.

    Olisit toivonut enemmän suomalaisen ufoilmiön käsittely, koska tämä on ensimmäinen tällainen suomalainen kulttuuri- tai ihmistieteellinen teos aiheesta. Suomalainen ufohistoria tapauksineen ja henkilöineen on ehdottomasti hyvin kiinnostavaa. Kirjan tietoisesti valittu keskeinen tarkoitus on kuitenkin toinen, ja siihen on syynsä: antaa ihmistieteellisellä painotuksella perustietoa ufouskomuksista yleisesti, koska tällaista ei ole. Tämä kerrotaan kirjan alussa. Yksi kirja ei voi sisältää kahta ”päänäkökulmaa”. Tämä näkökulma on tärkeä, koska ufoilmiön yleishistoria on ollut tällaisella tietokirjatasolla pimennossa, ja toisaalta on asiallisia ja varsin kattavia suomenkielisiä lähteitä suomalaisesta ufohistoriasta ja -kentästä (vaikkei juuri ihmistiedepohjaista tietokirjaa), toisin kuin ufouskomuksista yleisesti. Niin ikään suomalainen kenttä on alusta asti yhteydessä nimenomaan laajempaan ufoilmiöön ja varsinkin tänä päivänä, joten yleiskuvan jäsentely ja mm. eri aihealueiden historia selventää myös suomalaista kenttää. Lisäksi kirjan valittua keskeisestä näkökulmaa ajatellen kirjassa on jo hyvä määrä esimerkkiä Suomesta ja suomalaista ufohistoriaa, kuten yksi kokonainen luku. Ehkä kirjan perusideaa olisi voinut valaista johdantoluvussa enemmän.

    Yhdysvaltalaisuus painottuu, koska sieltä monet ufoaiheet tulevat. Toki ufouskomuksia ja ufologiaa on Kiinassa, Brasiliassa, Virossa jne. mutta näiden kuvaaminen kansallisine historioineen ja erityispiirteineen (ufoyhteisössä ja -uskomuksissa on toisaalta paljon kansainvälisyyttä, joten yleisesti samaakin on olennaisesti) on toinen juttu, ja niidenkin tausta on yleisissä (usein yhdysvaltalaisissa) seikoissa. Sitä en itse oikein hahmota, miten tästä käsittelystä jäisi kuva, että koko ilmiö liittyisi vain Yhdysvaltoihin. Ei kai islamin juurista kertomisestakaan jää kuvaa, että koko islam liittyy vain tietyille maantieteellisille alueille. Kirjassa ei myöskään esim. väitetä, että nimenomaan tai vain yhdysvaltalaiset olosuhteet ovat vaikuttaneet ufohavaintojen esiintymiseen.

    Gaudeamus kertoo olevansa tieto- ja tiedekirjakustantamo, joka vertaisarvioi sekä tieto- että tiedekirjat, pyrkien myös tietokirjojen osalta korkeaan tasoon. Kuten tämän kirjan alussa esitetään, tämä on tietoteos ja siinä tarjotaan keskeisesti perustietoa aiheesta (ei siis olennaisesti tuoteta uutta tieteellistä tietoa tai teorioita ufouskomuksista, vaikka tietysti tietoja on esim. systematisoitu ja yhdistelty). Tällaisessa tietokirjassa ei tarvittaisi viitteitä lainkaan, vaan kirjallisuus lopussa riittäisi, joten viitteet ovat sikäli jopa lisäarvoa. (Tiedekirjamaisia sävyjä kirjassa kyllä on, ehkä se ei kaikilta osin ole kaikkien yleistajuisimpia tietokirjoja.) Tieteellisen kirjoittamisen ja tutkimusetiikan viitesääntörikkomusta ei siis ole tapahtunut siksi, ettei kirjan viitesysteemi ole tieteellisen standardin mukainen. Sen sijaan Arvoituksia avaruudesta on käynyt läpi melkoisen tiukan seulan, jollaista tietokirjalta ei edes tarvitsisi edellyttää.

    Standardiviittaamisen puuttumisen vuoksi kirja on mielestäsi akateemiselta käyttökelpoisuudeltaan suuresti hankalasti arvioitavissa ja ”kyseenalainen”? En kai sentään. Tutkija voi käyttää tietolähteinä monenlaisia tekstejä/lähteitä, eikä tekstin luotettavuuden ja akateemisen käytön arvioinnin ja tiedollisen kelpoisuuden läheskään ainoa kriteeri ole lähdeviitteet (joiden olemassaolo jossakin tekstissä ei välttämättä takaa mitään), tai se, että teksti on läpäissyt tieteellisen vertaisarvioinnin (tarkalleen millaisen ja minkä tasoisen?) kaikki kriteerit. Tai sitten on ajateltava, että esimerkiksi kaikkien tietokirjojen akateemista käyttökelpoisuutta on suuresti hankala arvioida ja ne ovat kyseenalaisia. Standardiviitoituksen puuttumisen sijaan laveus, viihteelliset piirteet, vanhan tiedon kertominen, kirjoittajan subjektiivisten näkemysten korostuminen, populaarimpi/pinnallisempi tai epätarkka ilmaisutapa… jokin tällainen tieteellisessä vertaisarvioinnissa epätyydyttävä piirre voitaisiin yhtä hyvin valita tietokirjan akateemisen käytön ”kyseenalaisuuden”, mitä se tarkalleen tarkoittakaan, merkiksi, vaikka jokaisen lauseen perässä toisaalta olisi viite. Kyllähän näinkin voidaan lähteä tulkitsemaan, mutta tällainen näkökanta ei sitten liity erityisesti tämän kirjan arviointiin.

    Kirjan käyttö on toki hankalampaa kuin tiiviisti viitoitetun kirjan käyttö silloin, jos käyttäjän tarvitsee tarkistaa lähteitä, jos hän esimerkiksi epäilee jotakin tietoa tai haluaa katsoa, löytyykö lähteestä lisää asiaan liittyen (useimmiten kuitenkaan tai läheskään kaikkia lähdetekstejä ei syynätä näin akateemisessa lainauskäytössä). Mutta kuten todettu, kirja on ensisijaisesti laajalle yleisölle, vaikka se on myös asiallisesti ja perusteellisesti kirjoitettu akateemistakin käyttöä ajatellen. Lähdeluettelo on suppeahko niin, että ongelmalliseksi kokemaansa asiaan liittyvä kirjallisuus on varmastikin kohtuullisen helppo paikantaa. Lisäksi aina voi myös kysyä toimittajilta ja lukujen kirjoittajilta lähteitä ja lisätietoa.

    Mielestäsi lähdeluettelo on liian lyhyt tiedejulkaisuun. Vaikka tämä olisi tieteellinen teos, niin keskeistä on listata käytetty ytimekäs kirjallisuus ja näin on tehty, lähdeluetteloa ei ole paisutettu. Paisutustehostaminen ei myöskään ole tutkimuseettisesti kovin asiallista (voi vääristää kuvaa esim. tutkimuksen tärkeydestä), vaikkakin jossakin määrin ns. oppineisuuden osoittamista kirjallisuuslisäyksillä voi tehdä. Kulttuuritieteellistä kirjallisuutta on mielestäni aivan tarpeeksi eli se mitä on käytetty, muu olisi turhaa. Ei myöskään ole mitään syytä, miksi luetteloon olisi ylimääräisinä lisätty ”keskeisiä uskontotieteellisiä teoksia”.

    Yllä mainittujen epäselvyyksien välttämiseksi kirjan johdannossa olisi voinut varmaankin selkeämmin painottaa, että kirja on tietokirja. Johdannon maininnat ihmistieteellisestä otteesta saattavat sotkea asiaa. Niiden tarkoitus on tehdä ero yleistajuisiin ufologisiin ja skeptisiin teksteihin, ei ilmaista, että kyse olisi ihmistieteellisestä kirjasta.

    – Jaakko Närvä

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.