Otteita koronapäiväkirjastani

Pidin keväällä 2020 miltei päivittäin päiväkirjaa, alkaen 17.3.2020, jolloin hallitus julisti maan poikkeustilaan. Päiväkirjamerkinnät harvenivat kesän lähestyessä, ja viimeinen merkintä on 8.6.2020. Kirjoitan päiväkirjan puhtaaksi tietokoneella ja lähetän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, joka kerää koronapäiväkirjoja. Tähän blogipostaukseen olen koonnut yksittäisiä merkintöjä kevään ajalta. Teksti on täynnä toistoa, luonnon havainnointia ja hiljalleen kasvavaa uupumusta etätyöhön.

17.3.2020

Erityinen, oikeastaan historiallinen päivä uusissa olosuhteissa: kaikki suljetaan, kaikkien pitäisi pysyä kotona, ketään ei saisi tavata, eikä minnekään mennä. Mikään täällä kotona ei ole muuttunut, mutta ulkopuolella kaikki on muuttunut. Yliopisto laitetaan kiinni. Kirjaimellisesti ovet lukitaan. Opetus pitäisi rakentaa uusiksi, etänä toteutettavaksi. On kuin sotatila, rajat laitetaan kiinni ja muiden tulo estetään. Kaikkien pitäisi palata kotimaahansa, kukaan ei saa lähteä pois. Kokoontua ei saa ja kaupoissa on pidettävä etäisyyttä. Jos tätä jatkuu pitkään, mitä se tekee meille? Suhtaudutaanko toisiin, vieraisiin, entistä suuremmalla epäluulolla? Kun kuka tahansa voi olla näkymättömän viruksen kantaja – mikä tietysti on ollut aina asiantila. Toisten varominen ja välttely, vanhuksien eristäminen koteihinsa, lasten ja vanhempien lukitseminen yhdessä kotiinsa päiviksi ja viikoiksi. Kevääseen ja kesään on vielä matkaa. Mitä tahansa voi tapahtua ja tapahtuukin, mutta kuten aina, heikoimmat ja haavoittuvimmat kärsivät. Lähetän viestejä eri välineillä, puhun puhelimessa, ajattelen lapsiani ja ystäviäni. Enemmän kuin yleensä. Voi tästä seurata jotain hyvääkin.

21.3.2020

Viikonloppu ja arki eivät juuri eroa toisistaan. Tein eilen sipulikeittoa, josta riitti tällekin päivälle. Uutisten seuraaminen on onneksi jo jäänyt vähemmälle. Outo välitilamainen tunnelma, vaikkakin autot kulkevat – tosin linja-autot tyhjinä – ja ihmiset liikkuvat kaupoissa. Mutta kävellessä vastaantulijoihin suhtautuu varauksellisesti. Tiistaina on tiedossa kirjoitustyöpaja zoomilla (mikä se sitten onkin), mutta myös kolmen kurssin rakentaminen etäkurssiksi. Vaikka kotona elämä jatkuu kuten ennenkin, ulkopuolella on jotain muuttunut, ehkä pysyvästi. Ei ihme, että jotkut näkevät taustalla salaliittoja, suurempia suunnitelmia ihmisten tarkkailuun ja manipulointiin. Ilmastonmuutoksesta ei kukaan enää puhu, vaikka ehkä nämä kaikki rajoitukset myös auttavat sen torjunnassa tai ainakin hidastamisessa. Yliopiston tilat menivät eilen aamulla kiinni. Kirjastot sulkeutuivat jo aikaisemmin. Kahvilat ovat kai vielä auki. Vaikka en ole aikoihin käynyt uimahallissa tai joogaryhmissä, nyt haluaisin. Avantouintisaunat ovat kiinni, mutta uimaan pääsee ilman saunaakin.

22.3.2020

Näin nopeasti ovat lukemisen ja katsomisen tavat muuttuneet. Elokuvissa hätkähtää lähekkäin tungeksivia ihmismassoja, kättelyjä, poskisuudelmia, jonoja. Miten vaarallisilta ja vastuuttomilta ne näyttävät. Minkälaista kirjallisuutta, taidetta ja elokuvaa tämä aika tuottaa? Jo nyt se tuottaa virtuaalista yhteisöllisyyttä, tapahtumia tai vain yhdessäoloa. Se on hyvä, mutta ei ehkä aina riitä. Tuntui surulliselta katsoa kuvaa, jossa kolme tyttöä seurasi juhlavaatteisiin pukeutuneina kodissaan iPadilta isoisänsä siunaustilaisuutta. Joskus olisi tärkeää saada olla yhdessä, läsnä. Myös kuolinilmoitukset ovat muuttuneet. Siunaukset tapahtuvat vain läheisimpien läheisten läsnäollessa. Muistotilaisuudet jätetään pitämättä tai siirretään myöhäisempään ajankohtaan. Kuinka moni niistä mahdetaan tosissaan järjestää?

25.3.2020

Onnistuin saamaan kolmannenkin kurssin etäopetusmoodiin. Lounaskävelyllä näin pellon reunassa leskenlehtiesiintymän, luonto herää niin aikaisin, sinivuokot ja krookukset jo kukkivat. Ensi viikolla alkaa kevät. Hallitus ilmoitti eristävänsä Uudenmaan maakunnan. Sinne ei saa matkustaa, eikä sieltä pois. Järjestämättä jää myös suunnitelmissa ollut puolison suvun kokoontuminen pääsiäisenä. Monessa perheessä lapset opiskelevat ja asuvat Helsingissä. Nyt pitää valita, minne asettuu. Kaikki pitävät itseään erityistapauksena, poikkeuksena, joka voi uhmata sääntöjä ja rajoituksia. Sanonta, maailmankirjat ovat sekaisin, tuntuu pitävän paikkansa enemmän kuin koskaan. Ja se ristiriita rauhallisen ja muuttumattoman kodin sekä mullistuvan ja nopeasti muuttuvan maailman välillä on suuri. Olo on epätodellinen. Kuin eläisi jossain dystopiassa.

Sinivuokot kukkivat jo maaliskuussa.

29.3.2020

Sosiaalinen etäisyys linja-autoasemalla: pysähdyn, ojennan kädessäni olevan kirjan opiskelijalle, joka jää yksisarvisen mitan päähän minusta, ojentaa kättään ja ottaa kirjan vastaan hansikkaat kädessä. Kertoo sairastaneensa pitkään flunssaa. Viereisestä laiturista on lähdössä punainen bussi miltei tyhjänä Helsinkiin. Vieressämme parkkeerattuna olevasta autosta nousee esiin kaksi virkapukuista poliisia ja käy tarkistamassa, että harvalukuisilla matkustajilla on oikea ja välttämätön syy matkustaa pääkaupunkiseudulle, joka on edellisenä yönä eristetty muusta maasta. Jostain täysin epänormaalista on tullut yhtäkkiä normaalia, johon pitää vain nopeasti tottua, ja tottuukin. Omaan elämääni se ei vaikuta, koska pääkaupunkiseudun tapahtumat on peruttu, kokoukset siirretty verkkoon ja taidemuseot suljettu. Ystäviini pidän aiempaa kiinteämpää yhteydenpitoa puhelimella, zoomilla, sähköposteilla, mese-viesteillä.

Ihmisten välille jätettävää etäisyyttä voi mitata eri tavoin, esimerkiksi yksisarvisen avulla.

7.4.2020

Aamupäivän luovan kirjoittamisen työpajan jälkeen lyhyt kävely jokirannassa. On lämpimin ja aurinkoisin päivä. Perhoset lentelivät skilloissa. Oppiaineryhmän kokous kesti iltapäivän ja jäin toivomaan epämuodollisia kohtaamisia, työkavereiden norkoilua ovensuussa niitä näitä jutellen, lounaita työkavereiden kanssa, joita en ole tavannut kuukauteen muuten kuin näissä puheenjohdetuissa kokouksissa. Sähköposteja, Echo-videoiden editointia. Auringonpaiste vaihtui iltapäivän sateeseen, mutta illalla täysikuu loisti kirkkaana. Kaipaan nähdä kuun nousevan. Kaipaan merta. Eristys alkaa painaa jo minuakin. Nukun liian vähän, olen väsynyt ja sydän muljahtelee. Päätä särkee kolmatta päivää peräkkäin, enkä ehdi koskaan pysähtyä kirjoittamaan, vaan olen taas töissäni jäljessä, juoksen, että pysyn paikallani. Ahdistaa, ärsyttää ja on lapsia ikävä.

15.4.2020

Päivät kuluvat niin samanlaisina, toisistaan erottamattomina, että kirjoitettavaa ei aina löydy. Eilinen oli opetuspäivä. Tein ensimmäisen Zoom-luentoni ja onnistuin tallentamaan sen kurssin Moodle-sivulle opiskelijoiden nähtäväksi. Koko ajan pitää ottaa haltuun uusia tekniikoita ja käytäntöjä. Tein valmiiksi kurssitehtäviä luovasta kirjoittamisesta ja aloitin yhden kurssin arvioinnin. Riittäisiköhän se yhdelle päivälle? Kävely jäi illalla lyhyeksi, kun tuuli oli niin hyytävä. Tänäkin aamuna maassa oli lunta. Huhtikuussa lunta on satanut enemmän kuin koko talvena yhteensä. Uutisissa kerrottiin koronakriisin nostaneen Saksassa uudenlaista yhtenäisyyttä ja kansallistunnetta, yhdessä selviämisen eetosta. Voisiko tätä kriisiä katsoa kansalaisuskonnon näkökulmasta? Sehän nousee esiin nimenomaan kriisiaikoina. Nyt kokoonnutaan kuuntelemaan ohjeita naisjohtajilta. Kirkon piispat ovat olleet jotenkin hiljaa, mutta Sanna Marin on noussut arvojohtajaksi jopa ohi presidentin, joka yrittää puolestaan puuttua asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. Näkymätön vihollinen yhtäältä yhdistää kansaa – uhka tulee ulkomailla matkustelevilta (eliitti) tai Uudeltamaalta – mutta samanaikaisesti se pitää heidät/meidät yksilöinä erillään toisistaan, kodeissaan, jolloin uhkaavina näyttäytyvät liian lähelle tulevat, ostoskeskuksissa tai lenkkipoluilla tungeksivat toiset, mökeilleen ryntäävät uusmaalaiset, holtittomasti kokoontuvat nuoret. Eli kuka tahansa meistä on se uhkaava toinen. Mutta on myös uudenlaista yhteisöllisyyttä, auttavia tekoja eristyksissä asuville tai ahdingossa oleville yrittäjille, laulua ja taputuksia, Sandstormin soittoa, nalleja ikkunoissa, lisääntynyttä viestintää, soittoja vanhemmille ja nuoruuden koulukavereille sekä virtuaalista kekseliäisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Yhtäkkiä myös suurempi osa ihmisiä seuraa verkkoon siirrettyjä kirkonmenoja kuin ikinä kävisi oikeassa jumalanpalveluksessa kirkossa. Areenasta katsellaan vanhojen hyvien aikojen – yhtenäiskulttuurin tai kahden televisiokanavan aikojen – ohjelmia: Metsoloita, Reinikaista, Pientä taloa preerialla, Frendejä. Suomalainen sisu on kaivettu kätköistä ja historian kriisivaiheita muistellaan: miten on ennenkin selvitty. Markkinavoimat on hetkeksi hylätty yhteiskunnan kyseenalaistamattomina jumalina ja niiden tilalle nostettu terveys ja hyvinvointi. Sairaanhoitajista on tullut nykypäivän etulinjassa taistelevia sotilaita – mikä ei kuitenkaan näy palkoissa.

Aamiainen etätöitä tehdessä.

18.4.2020

Lepolauantai, kun nukuin pitkään, luin pitkään, enkä tehnyt yhtään töitä. Jännitys ja stressi laski, vaikka tiedän, etteivät työt minnekään katoa. Teimme kevätkävelyn Katariinanlaaksoon, kirkkaaseen, tuuliseen kevääseen. Harmaa meri väikkyi auringossa, sini- ja valkovuokot ja mukulaleinikit kukkivat, kaatuneet puut olivat sammaloituneet sijoilleen, pähkinäpensaita, tammia, kukkaketoja. Siitä on niin kauan kun olen ollut siellä viimeksi. Teki hyvää kuulla puitten humina ja kaikkialla ympärillä laulavat linnut. Aloin lukea italialaisen Paolo Giordanon Tartunnan aikaan -teosta, joka kokemuksen ja matematiikan näkökulmasta kuvaa tätä aikaa, tätä kevättä. Hirveän osuvasti ja ennakoiden, tarkkanäköisesti tätä aikaa kuvasi myös miltei 10 vuotta sitten valmistunut elokuva Contagion, jonka katsoimme illalla: lepakko, yskähdys lentoasemalla, koteihin eristäytyminen, kättelyistä pidättäytyminen, hamstraus, pakeneminen, rajojen sulkeminen, salaliittoteoriat. Ne olivat kaikki läsnä elokuvassa ja tässä päivässä. Elokuva päättyi toivoon, eikä pohtinut, miltä yhteiskunnat näyttävät jälkeen päin. Miten palata arkeen ja millaiseen arkeen? Mikä muuttuu vai muuttuuko kaikki?

Kevätkävelyllä Katariinanlaaksossa

24.4.

Toimittamani kirjan editorial tuli valmiiksi, mutta artikkeli Kalevalaseuran vuosikirjaan, jonka jatkettu deadline on tänään, ei edennyt yhtään. Luin artikkeleita narratologiasta, fantasiasta ja esoteriasta. Lukeminen takkuaa, vaikka tein kyllä muistiinpanoja. Toivottavasti saan sen huomenna tehtyä valmiiksi. Opetan kirjoittamista, mutta en oikein elä niin kuin opetan. On vaikea keskittyä, viivyttelen kirjoittamiseen ryhtymistä, en luota omaan tekstiini, pelkään, että siitä tulee ihan hölmöä, eikä sitä hyväksytä julkaistavaksi. Minulla ei ole mitään järkevää sanottavaa. Kaipasin kävelylenkille juttuseuraa, mutta ystävä ei vastannut soittooni. Toinen sääri sattui kävellessä, toivottavasti se ei ole hiusmurtuma liiallisesta kävelystä. Outoa, että juuri vaelluskengillä käveleminen sattuu. Ehkä niitä ei ole tarkoitettu asfaltille. Olen ollut tänään moneen kertaan liikuttunut siitä, miten Suomen hallitus piti lapsille suunnatun asiallisen, ei-holhoavan tiedotustilaisuuden, jossa myös lapset saivat tehdä kysymyksiä.

27.4.

Kellon ympäri ja ylikin töitä. Yksi zoom-kokous ja yksi puhelinhaastattelu vapaamuurarilehteen, muuten koko päivä Kalevalaseuran vuosikirjaan tulevan artikkelin kimpussa. Olen niin väsynyt ja olo on raskas. En ole kahteen päivään edes käynyt kävelyllä. Huomenna saan ottaa rauhallisemmin.

28.4.

Eilisen artikkeliurakan jälkeen olin vielä aamullakin uupunut, ja aloitin päivän vasta vähän myöhemmin. Iltapäivän olin laitoksella työhuoneessa hävittämässä papereita ja pakkaamassa muuttoa varten. Tarkka proseduuri edelsi vierailua. Komentoketju kulki seuraavaa reittiä: yhdyshenkilö – laitosjohtaja – koronatoimikunta – laitosjohtaja – yhdyshenkilö – minä.  Ja yliopiston tilapalveluista tuli henkilö avaamaan minulle ulko-oven. En voinut välillä lähteä käymään edes syömässä. Neljän tunnin urakka kiipeilyä, pakkaamista, kierrätystä. Jotenkin lopullinen olo, taas on yksi vaihe elämää ja työuraa ohitse ja siirtyminen uuteen paikkaan. Vaikka olen aina ollut samassa työpaikassa, sijainti on moneen kertaan muuttunut. Ja samalla muuttuvat työn tekemisen tavat ja rutiinit. Työyhteisö on aina vähän erilainen ja opetustilat muuttuvat. Sirkkalaa emme nyt hyvästele yhdessä, vaan jokainen vuorollaan ja yksin.

Muuttolaatikot täyttyivät kirjoista ja mapeista.

29.4.

Tänään olin tuomiokirkossa keskustelemassa esoteriasta. Puitteet olivat hienot ja keskustelu hyvää. Mutta äänitys (puhelimella tehty) ei onnistunut. Toivottavasti kirkon äänentoistolla tallennettu nauhoitus onnistui. Toinen podcast-nauhoitus siirtyi kesäkuuhun. Silloin ehkä pääsee Helsingissä jo ravintolaan, kahville tai terassille juomaan lasillisen proseccoa. Tällaisia toiveita minulla ja kaikilla on. Kuppi cappuccinoa, lasi viiniä, niin että joku toinen valmistaa tai kaataa ne, tiskaa astiat ja pyyhkii pöydän. Istua terassilla kiireettömästi ohikulkijoita katsellen ja jutella pöytäseuran kanssa – ja pöytäseura muodostuu henkilö(i)stä, joiden kanssa ei asu. Katsoa elokuva tai näytelmä teatterissa, kuunnella musiikkia konsertissa, samassa tilassa kuin soittajat. Konferensseja en juuri nyt kaipaa.

Keskustelutilaisuus Turun tuomiokirkossa on juuri alkamassa

3.–5.5.2020 mökillä

Mökkisaaressa ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Ensimmäinen uinti – tai kastautuminen – , saunominen omassa saunassa, pehmeissä löylyissä ja syvä uni niin kuin vain mökillä voi olla. Mökki on nyt valmis ottamaan vastaan kesävieraat. Tällä kertaa en juuri ehtinyt levätä, kun ensin piti siivota ja sitten tehdä töitä ja istua zoom-kokouksissa. Niitä en ehkä tule tältä keväältä kaipaamaan. Ja juuri kun tuli kesäisen lämmintä ja kaunista, piti lähteä kotiin.

Zoom-kokous juuri alkamassa

16.5.

Toukokuu etenee kylmänä ja sateisena. Nyt alan jo tunnistaa itsessäni masennusoireita, saamattomuutta, pysähtyneisyyttä, alakuloa. Tuijotan ikkunasta ulos. Sataako vielä vai voinko jo lähteä kävelylle? Löydän kesän 1981 muistiinpanovihkoni. Se on täynnä 17-vuotiaan tytön odotusta ja jännitystä, uusia ihmisiä, keikkoja, levyjä, rakastumisia, mutta myös epävarmuutta ja pelkoa menetyksistä. Se oli tärkeä kesä ja sen jälkeen alkoivat bänditreenit, vaikka niistä en kirjoitakaan. Se oli myös maailmankuvan muotoutumisen kesä ja mietin, olenko pettänyt sen idealistisen tytön. Olenko urautunut, lopettanut avoimuuden uusille asioille?

17.5.

Katsoimme kotimaisen Hiljaisuus-elokuvan, jonka kuolemankuvasto oli hyvin esoteerinen, swedenborgilainen ja spiritualistinenkin. Sotavainajille juteltiin, niitä saatettiin eteenpäin, konkreettisesti kotiseudulle ja henkisesti eteenpäin. Saattajilla oli erityinen kyky puhutella vainajia ja he myös tunnistivat toisensa, heidät joilla se kyky oli. Ja päähenkilön lopussa haavoituttua, häntä oli toisella puolella äiti vastassa. Hän sanoi, ettei vielä ollut aika. Päähenkilö, Eino, karkaistui tulessa niin kuin teräs – tätä kuvitettiin hänen työskentelyllään sodan jälkeen valimossa. Tästä elokuvasta voisi kirjoittaa enemmänkin.

30.5. mökillä

Takaisin mökillä. Tyyni, aurinkoinen, lämmin päivä, ihan täydellinen rannalla istumiseen. Nukuin hyvin ja pitkään. Luovan kirjoittamisen harjoituksissa ammennetaan muistoista, joita on kertynyt enemmän tai vähemmän kirkkaina yli puoli vuosisataa. Päiväkirja, kuten tämä kirja, keskittyy nyt-hetkeen, katsoo ympärilleen: missä olen? mitä tapahtuu? Ja katsoo sisäänpäin: miltä minusta tuntuu juuri nyt? Se tukeutuu aisteihin: mitä kuulen? mitä näen? mitä haistan? Tänään on ollut koulujen päättäjäispäivä, luokan kesken tai virtuaalisesti. Zoomissa on laulettu Suvivirttä ja Teamsissa pidetty päättäjäispuheita. Minulla on Suvivirteen ristiriitainen suhde. Tänä vuonna kukaan ei keskustele sen kieltämisestä tai siitä, että sen laulaminen syrjii osaa koululaisia. Kukaan ei kyseenalaista sitä, vaikka se on yhtä erotteleva kuin aikaisemminkin. Onko sekin osa kriisiajan kansalaisuskontoa? Ihmiset osallistuvat jumalanpalveluksien streemauksiin, vaikkeivät kävisi kirkossa koskaan sunnuntaiaamujen messussa. Virtuaalisuuskin yhdistää, kokoaa yhteisöksi, joka näkee toisensa pienenä suorakaiteena läppärin näytöllä, yhtenä monista, osana laulavaa tai soittavaa zoom-yhteisöä.

2.6.

Eilen oli ensimmäinen avautumisen päivä. Museot, kirjastot, kahvilat ja ravintolat avautuivat täynnä erityismääräyksiä turvaväleistä ja hygieniasta. Ja minä matkustin junalla Helsinkiin podcastin nauhoituksiin. Desinfioin kädet aina kun koskin johonkin. Mutta olin kolme tuntia samassa tilassa Radio Helsingin toimittajan kanssa. Nauhoituksesta jäi tylsä olo, ihan kuin olisin puhunut väärin ja väärällä tavalla. Mutta Kaarinaa oli hieno nähdä. Kävimme oikein ravintolassa syömässä. Kolkko, trendikäs paikka, jossa piti puhua englantia. Muutama asiakas, mutta kova melu. Ruoka oli kuitenkin hyvää ja kylmä valkoviini raikasta.

3.6.

Vaikka yhteiskunta aukeaa ja koronahuolet alkavat hiipua, pandemia alkaa hiipiä uniini. Laajempia unikonteksteja en muista, mutta pari yötä sitten uneksin, miten yliopistoni vararehtori (jota en tunne) antoi minulle suuren paketillisen kankaisia hengityssuojaimia jaettavaksi eteenpäin työyhteisölleni. Avasin paketin ja otin siitä muutaman maskin itselleni, lapsilleni jaettavaksi. Unimaailmani siis selvästi antoi kannanottonsa suureen maskikeskusteluun. Viime yön unessani aivastelin ja yskin niin, että pärskeet levisivät myös muiden ihmisten päälle. Alitajuntani kantaa huolta siitä, että sain tartunnan maanantain Helsingin-reissulla. 

7.6.

Aurinko paistaa sälekaihdinten lomasta nojatuolin kudotulle peitteelle, valuu siitä lattialle, ruskealle, kudotulle matolle. Siinä kissa lepäisi auringossa lämmitellen. Jos olisi vielä kissa.


3 thoughts on “Otteita koronapäiväkirjastani

    1. Se oli kyllä hyvä päätös. Usein kirjoittaminen jäi viimeiseksi asiaksi ennen nukkumaanmenoa. Mutta nyt kun luki tekstit uudelleen puhtaaksikirjoitusvaiheessa (SKS:lle lähettämässäni versiossa oli 18 sivua ykkösen rivivälillä), kevät näyttää aavistuksen erilaiselta kuin sen muistan, ja jotkut asiat olin ehtinyt jo unohtaakin.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.