Päiväkirjojen kirjoittamisesta ja tutkimisesta

Maarit Leskelä-Kärki, Karoliina Sjö & Liisa Lalu (toim.) Päiväkirjojen jäljillä. Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen. Tampere: Vastapaino.

Omat päiväkirjani

Olen saanut 7-vuotissyntymäpäivänäni lahjaksi muovikantisen, pienellä lukolla varustetun päiväkirjan, johon aika ajoin kirjoitin läpi ala- ja yläkouluvuosien. Teksti on kovin kliseistä ja mietin, onko se nolostuttavaa vai kertooko se vain siitä, että olin lapsi.

7-vuotiaana luettelen tarkkaan ja monotonisesti päivän tapahtumat. Parin vuoden päästä tarkennan tekstiäni kirjaamalla myös tapahtumien täsmälliset kellonajat. Ja samalla mukaan tulevat ihastukset – sekä myöhemmät kuulakärkikynällä tehdyt korjaukset, kun ihastus on paljastunutkin ällöttäväksi.

Jossain vaiheessa keksin itselleni mielikuvitusihastuksen, kun lähiympäristön pojat alkoivat tympiä, ja sen jälkeen siirryin julkkiksiin: näyttelijöihin, muusikoihin, urheilijoihin. Kirjoitustyylit vaihtelevat vuodesta toiseen. Teini-iässä korrekti kirjakieli muuntuu murteelliseksi puhekieleksi ja jääkiekko valtaa ajatukseni.

Toinen, arkistojen kätköistä löytämäni vanha päiväkirja on kierrelehtinen vihkonen, jossa on eksoottisen kalan kuva kannessa ja vihreät lehdet. Se onkin monella tapaa kiinnostava. Lyhyt päiväkirja kuvaa vuoden 1981 kesää, jolloin olin 17-vuotias ja jolloin tapahtui paljon.

Varsinaisten päiväkirjamerkintöjen – tapahtumien ja tunnemyrskyjen kuvauksen – lisäksi olen teipannut mukaan lehtijuttuja konserteista ja festivaaleista, joihin osallistuin, ohjelmalehtisiä ja saamiani kortteja ja kirjeitä. Sitä voikin pitää Philippe Lejeunen termein ”herbaariopäiväkirjana” eli päiväkirjana, joka sisältää monenmoista aineistoa. Se antaa hyvän kuvan teinitytön kesästä 1980-luvun Suomessa.

Vaikka olin 17-vuotiaana edelleen kliseinen, tekstiä on hauska lukea. Olin herkästi innostuva ja ihastuva tyttö. Viikoittain eteen tuli toinen toistaan ihmeellisempiä poikia, henkeäsalpaavia keikkoja tai levyjä, joiden kuuntelu oli ”mahtava elämys”. Olin myös aktiivinen ja tiedostava, kävin vallatussa Pelmu-talossa talkoissa ja myin ruusuja Rauhanpuolustajien kojulla jazz-festivaaleilla, luin – tai ainakin yritin lukea – korkeatasoista kirjallisuutta.

17-vuotiaana maailmankuvani ja -katsomukseni alkoivat saada hahmon ja muodon. Vaikka en vielä tiennyt täsmälleen, mitä haluan, tiesin kuitenkin, minkälaiseksi en halunnut tulla. Halusin myös jättää jälkeni maailmaan. Lukiessani päiväkirjaa mietin, olenko mahtanut täyttää tytön toiveet.

Näiden päiväkirjojen lisäksi minulla on kasoittain kalentereita, joihin olen merkinnyt syntymäpäiviä, elokuvia, konsertteja, tapaamisia, tapahtumia ja muita tärkeitä tietoja. Lisäksi minulle on kertynyt opiskeluvuosista 1980-luvun lopulta lähtien muistikirjoja, joihin olen kirjannut kokemuksiani ja ajatuksiani, muistiinpanoja lukemistani kirjoista tai kuulemistani alustuksista ja luennoista sekä tehnyt työntekoon liittyviä merkintöjä. Välillä muistikirjoissa on myös henkilökohtaista pohdiskelua.

2000-luvulle tultaessa muistikirjoissani on yhä useammin myös luovan kirjoittamisen harjoituksia tai vapaata kirjoittamista, niin sanottuja aamusivuja – jotka ovat lähtökohtaisesti lukukelvottomia. Joissain muistikirjoissa keskityn vain yhteen projektiin, vaikkapa kirjaan tai matkaan, mutta useimmat ovat sekalaisia kokonaisuuksia – saattaapa niidenkin välistä löytyä irtopapereita, kuten kokouskutsuja, seminaariohjelmia, lippuja ja valokuvia.

Minulla on aina vähintään yksi muistikirja käden ulottuvilla, mutta en kuitenkaan kutsu sitä päiväkirjaksi. Mutta ehkäpä nyt, kun olen tutustunut tähän Päiväkirjan jäljillä -teokseen, muistikirjojeni ja almanakkojeni kasat alkavat näyttää nekin päiväkirjoilta.

Mikä on päiväkirja? Miten sitä tutkitaan?

Kuten edeltä käy ilmi, päiväkirja voi olla hyvin monenlainen. Julkaistu tai julkaisematon, vain itselle tai julkisuuteen kirjoitettu, toimitettu tai toimittamaton, kronikoiva, luetteleva, yksityisiä tai yleisiä asioita käsittelevä.

Päiväkirjaa tekstilajina määrittelee se, että kyse on (useimmiten) päivätyistä, kronologiseen järjestykseen asetetuista ja ensimmäisessä persoonassa kirjoitetuista merkinnöistä. Edelleen, useimmiten päiväkirjaan liitetään ajatus, että kirjoittaja käsittelee siinä hänen itsensä kokemia tapahtumia tai sellaisia tapahtumia, joista hän on saanut tiedon (lukemalla, kuulemalla…), ja jollain tavoin välittää tapahtumat omien tunteidensa tai ajatustensa lävitse. Tosin tämä omien tunteiden värittämä painotus ei aivan kaikista päiväkirjoista löydy – almanakan ja päiväkirjan välinen ero onkin usein vaikea asettaa.

Päiväkirja-kirjan johdanto-artikkelissa Karoliina Sjö ja Maarit Leskelä-Kärki hahmottavat päiväkirjojen yhä kasvavaa merkitystä historiantutkimuksen kohteena, päiväkirjaa tekstilajina sekä päiväkirjojen vuosituhantista historiaa – toki päiväkirja itsetutkiskelun ja elämän järjestämisen välineenä on melko tuore ilmiö, joka voidaan jäljittää 1600-luvulle. Tällöin päiväkirja oli nimenomaan väline oman hengellisen elämän pohdintaan. Tällainen on esimerkiksi Marjo Kaartisen tarkastelema englantilaisen puritaanin, Lady Margaret Hobyn päiväkirja 1500–1600-lukujen taitteesta.

Johdanto-lukua seuraavassa artikkelissa Päivi Kosonen tarkastelee kolmea, eri aikakautena kirjoitettua päiväkirjaa ja pohtii omaelämäkerrallisen kirjoittamisen – ja myös lukemisen – terapeuttista luonnetta. Päiväkirjoja on syytä julkaista ja lukea:

Kaikessa hauraudessaan päiväkirja on elävää kirjallisuutta ja voi muun kirjallisuuden tavoin laventaa ”mahdollisuuksien tajuamme” eli luoda meille lukijoille uutta ymmärrystä ja sallivampia näköaloja sen suhteen, miten monin tavoin elämän voi elää ja kuoleman harjoitella kohtaamaan.

Päivi Kosonen: Päiväkirja itsestä ja maailmasta huolehtimisen välineenä, s. 53

Päiväkirjojen jäljillä -artikkelikokoelmassa käsitellään lukuisia, eri aikoina kirjoitettuja päiväkirjoja. Suurin osa niin artikkelien kuin päiväkirjojen kirjoittajista on naisia. Teos etenee löyhän kronologisesti niin, että varhaisin käsitelty on Marcus Aureliuksen päiväkirjanomainen teksti 100-luvulta ja tuoreimmat 2000-luvulla julkaistuja syöpää sairastavien naisten omaelämäkerrallisia tekstejä.

Artikkelien jälkeen luetellaan niissä käytetyt alkuperäislähteet eli tarkastellut päiväkirjat, kun taas teoksen lopusta löytyy yhteinen lähdeluettelo tutkimuskirjallisuudesta sekä henkilöhakemisto. Osa tarkastelluista päiväkirjoista on julkaisemattomia, vain arkistoista löytyviä, osa taas on julkaistu ja editoitu. Joskus päiväkirjan kirjoittaja on itse toimittanut teoksensa julkaisukuntoon, joskus taas kirjoittajan jälkeläiset tai myöhemmät tutkijat ovat editoineet ja julkaisseet päiväkirjan.

Joskus päiväkirjojen kirjoittajat ovat itse vieneet tekstinsä arkistoon – tai ainakin olleet tietoisia siitä, että päiväkirjoja tullaan käyttämään tulevissa tutkimuksissa – joskus taas päiväkirjat ovat säilyneet ja tulleet arkistoiduiksi kirjoittajan siitä tietämättä. Erkki Valaa käsittelevän artikkelin kohdalla pohditaan sitä, miksi hän ei toimittanut päiväkirjojaan arkistoon, vaikka arkistoi suurimman osan muuta aineistoaan jo elinaikanaan.

Suurin osa päiväkirjojen kirjoittajista on jo edesmenneitä, ja vain yhden, taistolaisliikkeessä toimineen ”Hannan” kanssa on neuvoteltu päiväkirjojen käytöstä tutkimuksessa.

Almanakasta se alkoi

Almanakkoihin ja kalentereihin on ollut ja on edelleen tapana merkitä arkisia asioita: tapaamisia ja merkkipäiviä, syntymiä ja kuolemia, säätiloja, saaliita, viljasatoja ja onnistuneita kauppoja. Myös maailmantapahtumat ovat voineet päästä kalenterin niukoille lehdille.

Kuten tutkijat osoittavat, vähäisetkin kalenterimerkinnät voivat kertoa paljon. Esimerkiksi folkloristi Anne Heimo on toisaalla kirjoittanut sammattilaisen Fredrik Litzénin niukoista kalenterimerkinnöistä – sekä siitä, mitä merkinnöissä jää käsittelemättä – levottoman vuoden 1918 keväällä artikkelissaan ”Alkaneet suuret levottomuudet kautta maan”.

Almanakkoihin lisättiin hiljalleen tilaa kirjoittaa ja oman elämän muistiinkirjoittaminen siirtyi erillisiin päiväkirjoihin ja kerronta yksityiskohtaistui ja laventui. Tosin jotkut päiväkirjanpitäjät jatkoivat kronikoivaa kerrontaa kuvaten uskollisesti elämänsä kulkua vuosikymmenien ajan: minkälainen on ollut sää, mitä päivän aikana on tapahtunut, keitä tavattu, missä vierailtu, mitä syöty, onko sairastettu. Esimerkkejä tällaisista henkilöistä ovat turkulainen senaattori Johan Winter (1788–1872), joka kirjasi säätyläiselämänsä tapahtumia kuudenkymmenen vuoden ajan sekä juutalaistyttö Anita Meyer, joka kirjasi toisen maailmansodan aikaan niukkoja merkintöjään kalenterin reunaan.

Itse tuunasin ahkerasti monenkirjavia teinikalentereita lukiovuosina ja opiskelijavuosien TYY:n kalentereita. Myöhemmin almanakkani vaihtuivat asiallisemmiksi mutta sotkuisiksi Akavan kalentereiksi. Tänään kalenterini on sähköinen, eikä siihen juuri tunneilmaisuja tai kokemuskerrontaa mahdu.

Kissankellomustetta

Tärkeä teema Päiväkirjojen jäljillä -teoksessa on päiväkirjojen materiaalisuus. Kirjoittajat kuvaavat tarkastelemiensa päiväkirjojen kansia, sidosta, marginaalien tekoa taittamalla, paperin laatua, käsialoja ja niiden muuttumista sekä tekstien moniajallisuutta, jälkeenpäin tehtyjä lisäyksiä tai editointia. Myös käytetyllä kynällä ja musteella on merkityksensä.

Kirsi Vainio-Korhosen ja Johanna Ilmakunnaan artikkelissa 1700-luvun aateliston päiväkirjakäytännöistä kerrotaan, miten Jacobina Charlotta Munsterhjelm kuvasi keränneensä kissankelloja ja valmistaneensa niistä mustetta.

Kirjoittajat korostavatkin, että aina on palattava alkuperäiseen päiväkirjaan, sillä suuri osa edellä mainituista materiaalisista merkeistä ei välity digitoidusta tai julkaistusta ja editoidusta aineistosta. He osoittavat artikkelissaan, miten tutkija pääsee lähelle kaukaa menneisyydessä sijaitsevaa tutkimuskohdettaan lukiessaan tämän kissankellomusteella tekemiään merkintöjä.

Aina se ei ole mahdollista, kuten Riina Haanpään artikkelissa merikarvialaisnaisen keväällä 1918 kirjoittamasta päiväkirjasta, joka on säilynyt vain koneella kirjoitettuna kopiona. Tällöin on kiinnityttävä vain säilyneeseen (ja mahdollisesti editoituun) tekstisisältöön ja sen tarjoamiin merkityksiin ja painotuksiin.

Useimmat kirjoittajat kuvaavat tarkasti käsittelemiään päiväkirjoja fyysisinä esineinä, mutta löysin artikkelikokoelmasta vain vähän kuvauksia konkreettisesta päiväkirjan lukemisen kokemuksesta ja lukemisen herättämistä tuntemuksista. Vaikka varmasti kaikki päiväkirjat herättävät lukijassaan tunteita.

Jäin myös miettimään konkreettista analyysimenetelmää, lukutapaa, jota artikkelien kirjoittajat ovat päiväkirjoja lukiessaan ja analysoidessaan toteuttaneet. (Ehkä tässä on kyse vain siitä, että en tiedä, miten historiantutkijat menneisyyden dokumentteja lukevat?) Folkloristi Riina Haanpää käyttää lukutavastaan käsitettä ”lähiluvunomainen”, joka on itsellenikin tuttu, ja jonka oletan olleen useimmilla tutkijoilla käytössä: Aineistoja luetaan tarkasti useita kertoja, pysähtyen ja tarkentaen katsetta tutkimusteemoihin – tilallisuuteen, tunteisiin, piilossa olemisen kokemuksiin, aistihavaintoihin – tai erityisiin kohtiin, kuten tihentymiin, murroksiin tai ilmaisu- tai kerrontatavassa tapahtuneisiin muutoksiin. Teksti kontekstualisoidaan historiallisesti mahdollisimman tarkasti: minkälaisissa olosuhteissa se on kirjoitettu, minkälaisten ehtojen mahdollistamana ja rajaamana.

Itsekin olen varsinkin kenttätyömatkoilla olen pyrkinyt kirjoittamaan kuvauksia mahdollisimman moniaistisesti: mitä näen, mitä kuulen, mitä haistan, miltä tuntuu. Samoin ohjaavat havainnoimaan ja kirjoittamaan myös monet luovan kirjoittamisen oppaat ja harjoitukset. Päiväkirjojen jäljillä -teoksessa kiinnitetään myös huomiota erilaisiin aistihavaintoihin. Erityisesti Susanna Lahtisen ja Ritva Larvan artikkelissa keskitytään kahden matkailijan – Maria Grahamin ja Marta Keravuoren – päiväkirjojen kuvaamiin aistimuksiin: Minkälaisia maisemia he näkivät? Miltä maistuivat heidän syömänsä eksoottiset ruuat? Miltä illan raikkaus tuntui polttavan kuuman päivän jälkeen?

Nämä eivät ole kissankelloja, mutta melkein

Päiväkirjatutkimuksen etiikkaa

Artikkeleissa pohditaan eri tavoin ja eri painotuksin tutkimuseettisiä kysymyksiä. Esimerkiksi Erkki Valan kohdalla pohditaan, onko tutkijalla oikeus lukea päiväkirjaa, jota sen kirjoittaja ei (ehkä) ole tarkoittanut julkaistavaksi tai julkiseksi. On ikään kuin oikeutetumpaa lukea aineistoja, joiden kohdalla tutkijalla on varmuus siitä, että kirjoittaja ikään kuin hyväksyy sen, että hänen tekstinsä asettuu toisten lukijoiden ja myös tutkijoiden katseelle.

Vain yhdessä tapauksessa – jossa päiväkirjan kirjoittaja, taistolaisnuoruuden viettänyt ”Hanna” on vielä elossa – pohditaan kysymystä kirjoittajan identiteetin suojelusta ja käytetään tutkittavasta salanimeä. Edesmenneet kirjoittajat yhtäältä ansaitsevat tulla nimeltä mainituiksi teostensa kirjoittajina ja toisaalta vainajat eivät nauti yksityisyyden suojaa. Mutta aina on erikseen pohdittava tutkimuksen kohteen ja myös hänen läheistensä tietosuojaa, mikä on paljon henkilönnimeä laajempi teema.

Tutkijan eettinen tehtävä voi olla myös antaa ääni ja nimi niille menneisyyden henkilöille tai ihmisryhmille, jotka ovat jääneet aiemman tutkimuksen ja historiankirjoituksen katveeseen. Siksikin tässä teoksessa on niin paljon naisten kirjoittamia tekstejä, sillä naiset ja päiväkirjat yksityisinä dokumentteina ovat jääneet aiemman historiantutkimuksen katveeseen. Yhä edelleen katveeseen jäävät alempien luokkien kirjoitustaidottomat miehet ja naiset sekä erilaiset vähemmistöryhmät. Menneisyyden äänet kuuluvat vain silloin, kun niistä on jäänyt pysyvä jälki.

Historiantutkijan eettinen asennoituminen liittyy erityisesti siihen, minkälaisia kysymyksiä hän aineistolleen esittää, minkälaisen asenteen ja asennon hän ottaa suhteessa tutkittavaan tekstiin ja sen kirjoittajaan, ja mihin tarkoitukseen hän aineistoa käyttää. Eettinen painotus huomioi myös tutkimusaineiston rajallisuuden, aukkoisuuden ja sen, mikä aineistossa ei näy – tarkka aineistojen lähiluenta paljastaa senkin, mikä on jäänyt kirjoittamatta ja käsittelemättä.

Tilat ja tilallisuus päiväkirjoissa

Useissa artikkeleissa tarkastellaan sitä, miten tila ja tilallisuus näkyy tai muovaa tarkasteltavia päiväkirjoja. 1800-luvun alun nuorten miesten, Frans Michael Franzénin (1772–1847) ja Anders Johan Sjögrenin (1794–1855) päiväkirjat kuvaavat yhtäältä Pohjois- ja Länsi-Eurooppaan suuntautunutta matkaa, toisaalta opiskeluvuosia Turussa.

Matkapäiväkirjassa luonnonkauniit maisemat avautuvat eteen kuin tauluissa, mutta Pariisin kaikkia aisteja haastava todellisuus hyökyy päälle kaikkien odotusten vastaisesti. Turkulaisessa opiskelijaelämässä korostuvat arkisen elämän erilaiset kahvi- ja ruokapaikat, ystävien asunnot ja opetustilat, mutta myös se, miten kaupunki muuttuu vieraaksi öiseen aikaan, kun opiskelija jää yöksi suljettujen porttien ulkopuolelle.

Hyvin toisenlainen tila on Mary Chipman Lawrencella, joka kuvaa päiväkirjassaan neljä vuotta kestänyttä matkaansa valaanpyyntialuksella. Laivan kapteenin puolisona hänen matkustusolosuhteensa olivat aluksen miehistöä ylellisemmät, mutta hänen tuli pysytellä tietyssä osassa laivaa ja olla tekemisissä vain muutaman henkilön kanssa.

Elämä maailman meriä seilaavalla aluksella oli yksitoikkoista, mutta yksitoikkoisuutta katkoivat valaanpyyntitilanteet sekä pysähtymiset saarille ja toisten laivojen kohtaamiset. Päiväkirja tarjosi Mary Chipman Lawrencelle henkistä – ja retorista – tilaa luoda järjestystä arjen monotonisuuteen ja omiin ajatuksiinsa.

Päiväkirjat keskittyvät usein poikkeusaikoihin, joina matkoja voidaan myös pitää. Itsekin miltei säännöllisesti kirjoitan päiväkirjoja, blogipostauksia ja päivityksiä sosiaaliseen mediaan lyhyemmiltä ja pidemmiltä matkoiltani. Ne tallentavat kokemuksen itselleni, mutta tarjoavat myös läheisilleni pääsyn näkemään ja lukemaan, minkälaisia asioita matkallani koin.

Poikkeusaikojen kuvauksia

Vaikka monet päiväkirjat kuvaavat arkista elämää, on kuitenkin hyvin tyypillistä, että niissä keskitytään kuvaamaan poikkeuksellisia aikoja: matkojen lisäksi esimerkiksi sairauksia ja sotia. Anna-Leena Perämäen tarkasteleman kahden juutalaistytön, Elisabeth Kaufmannin ja Anita Meyerin, päiväkirjat on kirjoitettu keskellä toista maailmansotaa. Riina Haanpään käsittelemä merikarvialaisen Irene Kyläkosken päiväkirja on puolestaan kirjoitettu sodan aikana: sen kontekstina on kevään 1918 sisällissota Suomessa.

Artikkelit osoittavat myös sen, miten päiväkirjatkaan eivät kerro ”kaikkea”. Ne eivät muodosta kokonaista kertomusta. Ne voivat alkaa yllättävästä paikasta ja loppua äkillisesti. Mistään ei voi tietää, olisiko päiväkirjoja ollut alunperin enemmän. Ja lukija voi vain arvailla tai päätellä, mistä päiväkirjat vaikenevat. Esimerkiksi kansallissosialistien vainoja piilotteleva juutalaistyttö ei mainitse omaa juutalaisuuttaan eikä muualla piilottelevia vanhempiaan tai sisaruksiaan edes päiväkirjalleen.

Vaikka entisinä aikoina erilaiset sairaudet ja vaivat olivat osa arkea – kuten vaikkapa Margaret Hobyn päiväkirjassa – on myös erityinen pitkäaikaisia mielen tai ruumiin sairauksia sekä kuolemaan johtavia sairauksia käsittelevä päiväkirjatyyppi. Karolina Sjö keskittyy artikkelissaan Kirsti Teräsvuoren laajaan päiväkirjatuotantoon sairauden varjostaman elämän näkökulmasta. Kirsi Tuohela taas tarkastelee harvinaista, mielisairaalapotilaan, Ebba Olssonin, kirjoittamaa päiväkirjaa.

Itseäni koskettivat erityisesti syöpäsairauksia käsittelevät päiväkirjat. Artikkelikokoelman alkuosassa Päivi Kosonen tarkastelee kolmea, eri aikakausina kirjoitettua päiväkirjaa ja niiden asemoitumista kuolemaan. Hän tulkitsee päiväkirjoja pyrkimyksinä kestää ajatus omasta kuolemasta. Tuorein tarkasteltava päiväkirjan kirjoittaja on Annie Ernaux, joka dokumentoi syöpähoitojaan, läpikäymäänsä hoitoprosessia sekä syövän sairastamista taisteluna kuolemaa vastaan – toisaalla kirjassa pohditaan myös sitä, miten ongelmallista on käyttää syövän kuvauksessa taistelu-tai sota-metaforaa, jolloin syöpään menehtyvät voidaan nähdä ikään kuin taistelussa hävinneinä tai puutteellisesti taistelleina.

Ritva Hapulin artikkelissa kuvataan niitä erilaisia tapoja, joilla omaelämäkerrallisessa kirjallisuudessa on käsitelty syöpään sairastumisen kokemusta. Osa kirjoittajista selviytyi sairaudestaan, osa menehtyi siihen. Tunnetuin syövästä kirjoittanut on ollut filosofi Susan Sonntag, mutta useat suomalaiset syöpäpotilaat – tai heidän läheisensä – ovat kirjoittaneet omasta sairastumisen kokemuksestaan. Artikkelissa käsitellään naisten kirjoittamia tekstejä, mutta voisi mainita myös Matti Mäkelän omaelämäkerran, joka sai yllättävän käänteen kirjoittajan saadessa diagnoosin parantumattomasta syövästä. Mäkelä tosin ei kovin paljoa reflektoi sairastumistaan ja kuolemaansa, mutta artikkelissa käsitellyissä teoksissa kirjoittaminen on toiminta, jolla voi tuottaa merkityksellisyyttä sairastamisen keskellä:

Sairastaminen on sekä sosiaalista että yksinäistä. Se vetää mukaansa läheiset, mutta siihen sisältyy myös tuntoja, pelkoja ja kipuja, joita ei ole helppo jakaa. Se nostaa esiin kirjoittamisen merkityksen. Hoidoissa potilas joutuu muiden käsiin, joten kirjoittamalla hän voi saada itseään takaisin. … Pahimpina aikoina kirjoittaminen voi auttaa muistamaan ja elämään.

Ritva Hapuli: Kiusatut ruumiit, piinatut mielet: havaintoja syöpäpäiväkirjoista, 177.

Sähköistyvät päiväkirjat

Artikkelikokoelmassa käsitellyt päiväkirjat on kaikki kirjoitettu perinteisin tavoin, kynällä paperille (toki myös kirjoitus- tai tietokoneella). Mutta nykyään niin minä kuin lukemattomat muut kirjaavat ja kuvaavat elämäänsä muistikirjojen lisäksi tai sijaan erilaisille sähköisille alustoille.

Itse kuvaan Facebookiin ja Instagramiin matkoja, konferensseja, seminaareja, lomapäiviä, aterioita, kukkia. Blogiin kirjoitan ajatuksiani samoista teemoista ja vaikkapa lukemistani kirjoista ja kirjoittamisesta. Tarkkaa lukupäiväkirjaa pidän Goodreadsissa. Tulevaisuuden tai nykyhetken päiväkirjatutkijan pitää olla myös internet-arkeologian ja -etnografian asiantuntija halutessaan koota 2000-luvun ihmisen elämää erilaisilta päivittyviltä ja muuntuvilta alustoilta.

Laajemminkin ovat erilaiset päiväkirjatyypit siirtyneet yhä suuremmassa määrin erilaisille verkon alustoille. Matkapäiväkirjat ovat muuttuneet blogeiksi, vlogeiksi ja kuviksi Facebookiin ja Instagramiin. Samanaikaisesti kirjeiden ja korttien lähettäminen on vähentynyt, sillä sukulaiset ja ystävät voivat seurata matkan tapahtumia ja näkymiä miltei reaaliajassa. Itse pidän usein myös perinteistä matkapäiväkirjaa kuvapäivitysten ja blogitekstien lisäksi, mutta postikortit unohdan säännöllisesti lähettää.

Päiväkirjojen jäljillä -teos loppuu hienosti teemoja yhteenvetävään lukuun, jossa huomioidaan sähköisten päiväkirjojen jääneen teoksen käsittelyn ulkopuolelle. Toivottavasti tulossa olisikin jatko-osa, joka keskittyisi monikanavaiseen omasta elämästä kirjoittamiseen, kuvaamiseen ja julkaisemiseen sähköisillä alustoilla. Mitkä asiat pysyvät ennallaan, mitkä ovat kokeneet muutoksen?

Teoksen lopettavassa artikkelissa nostetaan myös tärkeänä seikkana esiin arkistojen tärkeä tehtävä päiväkirjojen – niin paperisten kuin sähköisten – arkistoijana ja säilyttäjänä, ja tutkimuksen mahdollistajana. Juuri siksi itsekin lähetin koronakevään 2020 päiväkirjani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle säilytettäväksi ja tulevaisuuden tutkijoiden käyttöön.


2 thoughts on “Päiväkirjojen kirjoittamisesta ja tutkimisesta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.