Marjo Kaartinen 2020. Spiritistinen istunto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Spiritualismin taustaa
Kautta ihmiskunnan historian on ajatus kuolleiden kanssa kommunikoinnista ollut läheisensä menettäneiden toiveissa. Eri uskontoperinteissä on kehitetty erilaisia kommunikaation muotoja, vaikkapa tapa viedä haudoille antimia tai kattaa tiettynä päivänä ateria myös suvun vainajille.
Ruotsalainen tiedemies ja mystikko Emanuel Swedenborg (1688–1772) kehitti sellaisen mallin tuonpuoleisesta, joka helpotti ajatusta vainajien kohtaamisesta ja heidän kanssaan kommunikoinnista. Hänen mukaansa eläviä ja edesmenneitä erottaa vain ohut verho – jota voi myös raottaa. Hän itse kertoi kohtaamisistaan edesmenneiden suuruuksien – tiedemiesten, filosofien, uskonnollisten johtajien – sekä hänelle tai hänen lähipiirilleen läheisten vainajien kanssa. Hän siis oli joko tuntenut vainajat henkilökohtaisesti tai tuntenut heidät heidän kirjallisen tuotantonsa perusteella.
Swedenborg kuvaili tuonpuoleisen maailman, mutta ei tarjonnut välineitä – ei osoittanut tietä – joiden avulla sitä voisi tavoitella.
Siksi Swedenborgin ajatuksia alettiin toteuttaa käytännössä 1800-luvun puolivälissä, jolloin tekninen kehitys oli tuonut esiin monenlaisia näkymättömiä voimia ja kommunikoimisen muotoja, kuten vaikkapa sähkön tai sähkösanomat. Ei ollut siis mitenkään kaukaa haettua ajatus siitä, että kehittyvän tieteen ja uusien keksintöjen avulla saataisiin piankin otettua yhteys vainajiin – tai vangittua henkiä kuviin ihmissilmää tarkemmalla valokuvauskameralla.
Yhdysvalloissa ja Euroopassa levisikin 1800-luvun loppupuolella oikea villitys, jossa kommunikoitiin vainajien kanssa moninaisin tavoin. Jotkut pyrkivät yhteydenottoihin perhe- tai ystäväpiirissä, jotkut ryhtyivät ammattimaisiksi meedioiksi ja alkoivat ansaita elantoaan pitämällä seansseja yksityiskodeissa tai teatterien lavoilla.
Kun yhdistetään vainajiin yhteyksiä ottavat meediot ja aiheesta kiinnostuneet ammattimaiset tai harrastelijatutkijat, päästään 1800–1900-lukujen taitteessa kehittyneeseen tieteenalaan: psyykkiseen tutkimukseen, josta myöhemmin muodostui akateemiseen maailmaan janoava, mutta siitä syrjään jätetty parapsykologia, ja jolla on yhteiset juuret tuolloin kehittyneen psykologian kanssa.
Tästä maailmasta kertoo kulttuurihistorian professori Marjo Kaartisen teos Spiritistinen istunto. Teoksen keskiössä on kaksi samalla kentällä 1800–1900-lukujen taitteessa vallinnutta hahmoa: Madame d’Espérance ja Faustinus.
Vähän käsitteistä
Marjo Kaartisen teos on tarkkaan aineistoihin perehtymiseen ja aikakauden kontekstiin paneutumiseen nojautuvaa kulttuurihistoriallista tutkimusta. Tutkijan oma ääni vilahtelee tekstissä, viitteistä näkee oppineisuuden, laajan lähdeaineiston ja tutkijan perusteellisuuden, mutta siinä ei kuvata itse tutkimuksen tekoa: matkoja Ruotsiin, Tanskaan ja Britanniaan, pitkiä tunteja arkistoissa tai sanomalehtivarastoissa, lukemattomia yhteydenottoja eri alojen asiantuntijoihin eri maissa, turhautumista kun toivottu vahvistus jää kadoksiin ja löytämisen riemua, kun etsitty asia vahvistuu sanomalehtileikkeestä.
Ne kaikki häälyvät rivien väleissä, joista ne voi kuvitella esiin.
Paitsi kulttuurihistoriaan teos kuuluu myös länsimaisen esoterian tutkimuksen alaan ja on tärkeä kontribuutio spiritualismin historian, 1800–1900-lukujen taitteen sekä psyykkisen tutkimuksen tutkimukseen. Vaikka teos on kirjoitettu Suomessa ja suomeksi ja se keskittyy brittiläissyntyisen Madame d’Espérancen ja tanskalaistaustaisen Faustinuksen toimintaan erityisesti Suomessa, osoittaa se samalla esoteeristen virtausten ylirajaisuuden ja kansainvälisyyden. Siksikin olisi hienoa, jos teosta tarjottaisiin saataville myös niille lukijoille, joilta suomen kieli ei suju.
Mutta arvostan kovasti sitä, että Spiritistinen istunto on kirjoitettu kauniilla suomen kielellä. On tärkeää, että korkeatasoista tutkimusta voidaan kirjoittaa myös suomeksi ja tarjota suomenkielisille lukijoille heidän omalla äidinkielellään. Teos on oiva osoitus myös siitä, että tiukan tieteellistä ja tarkasti viitoitettua tutkimusta voi mainiosti kirjoittaa yleistajuisella kielellä, jota kuka tahansa voi lukea.
Niin, niistä käsitteistä. Spiritualismi ja spiritismi viittaavat samaan ilmiöön: henkien kanssa kommunikointiin. Mutta milloin käsitteitä käytetään ja miten ne eroavat toisistaan? Tähän on erilaisia vastauksia.
Tämän päivän todellisuudessa spiritismi viittaa ranskalaisen Alan Kardecin kehittämään ajatusjärjestelmään, henkioppiin, kun taas spiritualismi viittaa brittiläis-amerikkalaiseen, lähempänä kristinuskoa olevaan tapaan ymmärtää kommunikaatio henkimaailman kanssa. Kirjailija Helmi Krohn toi Suomeen spiritualismin Englannista 1930-luvun taitteessa ja edelleen toimiva Suomen Spiritualistinen Seura järjestäytyi toisen maailmansodan jälkeen.
Toinen jaottelu liittyy taustakieleen. Englanniksi käytetty termi on spiritualism, kun taas saksaksi samasta asiasta on puhuttu termillä Spiritism – toiseen maailmansotaan asti Suomessa puhuttiin ja ymmärrettiin paremmin saksaa kuin englantia, joten senkin vuoksi spiritismi-termi oli laajemmin käytössä.
Kolmas, Marjo Kaartisen teoksessaan toteuttama tapa liittyy kahteen edelliseen, mutta asettaa jaon spiritismin/spiritualismin harjoittajaan itseensä. Spiritismi on käytännön toimintaa, yhteydenottoa henkimaailman kanssa: ”spiritismin pelaamista” lasin avulla, pöytätansseja, seansseja, meedioistuntoja. Spiritualismi taas on vakaumus, usko siihen, että ihminen kuollessaan siirtyy henkimaailmaan, jossa häneen voidaan olla yhteydessä – toki tässäkin harjoitetaan meediotoimintaa tai kehitetään omia selvänäköisyyden kykyjä. Kaartinen käyttääkin spiritismi/spiritualismi-jakoa erottaakseen toiminnan ja vakaumuksen toisistaan.
Elizabeth Puttock // Rouva Reed // Madame d’Espérance
Vaikka Madame d’Espérance pyrki häivyttämään syntyperänsä ja menneisyytensä, on Marjo Kaartinen onnistunut jäljittämään hänet. Rekisterit eivät unohda, eikä lehdissä julkaistuja tietoja voi hävittää. Osoittautuukin, että Madame on omaelämäkerrassaan antanut kerrassaan väärää tietoa lapsuudestaan ja perheestään, joka ei ollut aivan niin vauras kuin mitä hän kertoi.
Avioiduttuaan Thomas Reedin kanssa hän aloitti työskentelyn meediona Elizabeth Reedin nimellä. Hän toimi automaattipiirtäjänä ja -kirjoittajana. Avioliitto kuitenkin päättyi – avioeroa ei ilmeisesti kuitenkaan koskaan pantu täytäntöön – ja rouva Reed matkusti ystäviensä luo Saksaan – palaten sieltä takaisin Englantiin Madame d’Espérancena.
Hän kehittyi ja sai mainetta meediona, mutta joutui myös paljastusten kohteeksi, jolloin hänen maineensa kärsi pahan kolauksen. Ehkä tätä paetakseen hän siirtyi Ruotsiin, Göteborgiin, jossa hän ilmeisesti asui lopun ikäänsä ystäväperheensä suojeluksessa. Hän myös työskenteli porvarillisissa ammateissa voikauppaa harjoittaneen ystäväperheen palveluksessa.
Samaan aikaan hän jatkoi meediotoiminnan harjoittamista ja hänen maineensa levisi kansainvälisesti. Siksi myös suomalaiset, spiritualismista kiinnostuneet henkilöt kutsuivat hänet vierailulle Helsinkiin. Tästä vierailusta ja erityisesti sen aikana järjestetystä viimeisestä seanssista, on kirjoitettu huomattava määrä tekstejä eri näkökulmista. Viimeisen seanssin tapahtumat ovat myös Kaartisen teoksen keskiössä. Siinä nimittäin tapahtui jotain ennenkuulumatonta: Madame d’Espérancen koko alaruumis dematerialisoitui eli katosi kesken istunnon.
Tätä tapahtumaa tarkastellaan niin Madamen omien lausuntojen, paikallaolijoiden todistajalausuntojen, todistajanlausuntoja keränneen ja aiheesta kirjoittaneen Alexander Aksakovin teoksen, sanoma- ja aikakauslehtiartikkelien ja muun säilyneen muistitiedon perusteella. Näin lukijalle välittyy tarkka kuvaus siitä, ”mitä todella tapahtui” – mutta koska jokaisella asiasta puhuneella tai kirjoittaneella on oma näkökulmansa – spiritualistinen tai skeptinen – jää lopullinen tulkinta kuitenkin lukijalle itselleen. Marjo Kaartinen, tutkijan asiallisuudella, ei väitä, että jotain yliluonnollista tapahtui, mutta ei myöskään suoraan sano, että Madame petkutti. Teoksessa pysytään vuosisadan vaihteen tapahtumissa ja näkökulmissa.
Faustinus Pedersen // Faustinus Faustinus // Faustinus Capriello
Marjo Kaartisen teoksen toinen keskeishahmo on tanskalainen antispiritisti, taikuri ja loihtutaiteilija Faustinus Capriello, joka käytti suurta määrää erilaisia taiteilijanimiä, mutta jonka alkuperäinen, kasteessa saama nimi oli kuin olikin Faustinus Petersen – varhaiskristillisen marttyyri Faustinuksen mukaan.
Madame d’Espérance tapaan myös Faustinus kertoi elämänsä ja uransa tarinaa enemmän tai vähemmän totuudenmukaisesti – tai he molemmat muovailivat totuutta tarpeittensa mukaan. Joka tapauksessa Faustinus aloitti jo hyvin nuorena menestyksekkään uransa taikurina, silmänkääntäjänä, hypnotisoijana, ajatustenlukijana ja antispiritistinä eli hän antoi samankaltaisia näytöksiä kuin spiritistitkin, mutta paljasti temppujen taustat ja sen, että niiden takana ei ollut mitään yliluonnollista. Omien temppujensa taustoja hän sen sijaan ei paljastanut.
Faustinus käytti itsestään myös monenlaisia titteleitä: professori, tohtori ja lääketieteen ylioppilas – tässä kronologisessa järjestyksessä. Kaartinen on tehnyt huolellista jäljitystä etsiessään viitteitä siitä, olisiko Faustinus oikeasti opiskellut lääketiedettä yliopistossa. Ainakin hän jossain vaiheessa valmistautui aloittamaan lääketieteen opinnot – niistä olisi ollut hänelle hyötyä taikurin ammatin harjoittamisessa.
Elämänsä edetessä Faustinus keskittyi yhä enemmän tutkimuksiin ja paljasti useita meedioita, mutta löysi myös sellaisia meedioita, jotka eivät hänen mielestään voineet petkuttaa. Faustinus oli merkittävä henkilö myös psyykkisen tutkimuksen seurojen perustamisessa niin Tanskassa kuin Suomessa. Lopulta hän toimi itse perustamansa psyykkisen tutkimuksen instituutin johtajana.
Spiritismi, sukupuoli ja modernismi
Spiritistisiin istuntoihin ja antispiritistien esityksiin osallistui sekä miehiä että naisia. Mutta meediot olivat useimmiten naisia – he toimivat ikään kuin passiivisina astioina, välineinä tai kanavina tämän- ja tuonpuoleisen välillä – vaikka toki on ollut tunnettuja miespuolisiakin meedioita. Automaattipiirtäminen ja -kirjoittaminen sekä viestien välittäminen henkimaailmasta ovat esimerkiksi tällaisia, useimmiten naisten kykyjä. Useimmiten vielä korostettiin sitä, että meediona oleva nainen ei ”oikeasti” osannut vaikkapa piirtää tai hallinnut sitä aihetta tai kieltä, josta tai jolla hän kirjoitti tai sai viestejä. Nainen oli vain kanava, jolla ei ollut omaa toimijuutta.
Sen sijaan meedioiden temppuja paljastavat antispiritistit taas olivat järjestään miehiä – jotka tosin samalla, kun osoittivat meedioiden käyttävän monenlaisia temppuja, antoivat meedioina toimiville naisille omaa toimijuutta. Myös psyykkisen tutkimuksen harjoittajat – joista osa oli Faustinuksen tavoin antispiritistejä – olivat useimmiten miehiä. He osallistuivat seansseihin tarkkaillakseen, tehdäkseen havaintoja ja kokeita, kun taas naispuoliset seansseihin osallistujat olivat kiinnostuneita tapaamaan kuolemalle menettäneitä läheisiään, saamaan lohdutusta surulleen.
Valta liittyy siis vahvasti myös spiritismiin, ja määrittelyvaltaa hankittiin nimenomaan tieteellisyyttä korostamalla – ei ollut sattumaa, että Faustinus nimitti itseään tohtoriksi tai vähintäänkin lääketieteen ylioppilaaksi. Hän määritteli itse itsensä tutkijaksi ja elämänsä loppupuolella vähensi esiintymisiään ja korosti tutkijuuttaan perehtymällä aikakauden meedioihin sekä esimerkiksi hypnoosiin.
Spiritismi, spiritualismi ja muu 1800–1900-luvun taitteen esoteria ja okkultismi kytkeytyivät vahvasti myös modernismiin. Ne tukeutuivat aikakauden teoreettisiin keskusteluihin, tulkiten niitä omista näkökulmistaan. Ne myös hyödynsivät uusia keksintöjä, kuten sähköä tai valokuvausta. Ne osallistuivat aikakauden keskusteluihin sukupuolesta ja tarjosivat naisille mahdollisuuden ansaita elantonsa meediona, kirjoittaa erilaisiin julkaisuihin tai toimia johtotehtävissä perustetuissa yhdistyksissä.
Lisälukemista
Marjo Kaartisen teos on oivallista luettavaa. Jos (kun) sen luettuasi, herää tiedonjano aihepiiriin, kannattaa tukeutua kirjan perusteelliseen ja kattavaan lähdeluetteloon ja etsiä sen avulla polkuja syventävään tietoon. Lisäksi Kaartinen on perustanut blogin – https://spiritistinenistunto.net –, josta löytää kirjasta pois jätettyjä, kiinnostavia faktoja, yksityiskohtia ja tarinoita.
Radiotoimittaja Kalle Haatanen haastatteli Marjo Kaartista ohjelmassaan, josta selviää myös tutkijan omia näkökulmia ja tulkintoja aiheesta ja tapahtuneesta. Ohjelman voi kuunnella Yle Areenasta.
Rohkenen suositella myös yhdessä Nina Kokkisen kanssa toimittamaamme, Vastapainon kustantamaa teosta Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa. Siitä löytyy muun muassa Marjo Kaartisen ja Maarit Leskelä-Kärjen artikkeli spiritualismista, Juuso Järvenpään artikkeli psyykkisestä tutkimuksesta ja parapsykologiasta sekä paljon muuta kiinnostavaa luettavaa.
Nostetaan teksti pöydälle 
Kaartisen ja teidän kirjat tilasin ja sain tässä kuussa. Vielä kun ehtisi lukemaan muiden jonossa olevien lisäksi (silmäilty jo on toki). Hyvä, että teokset ovat ensin suomeksi, eiköhän englanniksi ehdi myöhemminkin. Eturivin tutkimusta maailmassa omalla kielellä, siitä sen pitäisi lähteä (toki muita unohtamatta myöhemmin).
TykkääTykkää