Kirjoittamisen ääni – luovaa kirjoittamista etänä

Olen osallistunut lukuisiin luovan kirjoittamisen ryhmiin ja kursselle, olen myös opettanut luovaa kirjoittamista opiskelijoille ja tohtorikoulutettaville. Kaikille kohtaamisille on ollut ominaista ja merkityksellistä se, että ryhmä on samassa tilassa, toisilleen läsnä. Kirjoittajana olen saanut tukea ja iloa minua ympäröiviltä kirjoittajilta ja opettajana olen iloinnut intensiivisestä hiljaisuudesta, joka syntyy kaikkien ryhmäläisten keskittyessä kirjoittamaan.

Opettajana

Kun keväällä 2020 kaikki yhdessä tekeminen päättyi ja asiat siirtyivät verkkoon, jouduin lyhyessä ajassa muuttamaan oman luovan tietokirjoittamisen kurssini verkkomuotoiseksi. Kurssi oli siis aivan eri kuin se, johon opiskelijat olivat ilmoittautuneet. Ja koska eri keskusteluista päättelin, että olisi opiskelijoille vähemmän kuormittavaa, jos he saisivat tehdä kurssitehtävät silloin kun heille parhaiten sopisi, tein kurssille viikkotehtävät.

Tällöin kaikki kurssilaisten vuorovaikutus – esittäytyminen, kirjoittamisesta kommunikointi ja toisten tekstien arviointi – tapahtui verkossa ja ajallisesti erillään, sillä osa opiskelijoista eteni nopeasti, osa hitaasti, osa jättäytyi kokonaan kurssilta pois. Kurssista ei muodostunut ryhmää ja minun suhteeni heihin jäi etäiseksi. En kuullut heidän kirjoittamisensa ääntä.

Opetus ja kirjoituskursseille osallistuminen onnistuu kotonakin.

Siitä huolimatta suurin osa opiskelijoista sai kurssin valmiiksi, syntyi hyviä tekstejä ja ainakin joillekin myös hyviä kirjoittamiskokemuksia. Osa harjoituksista toimi niin kuin pitääkin. Toinen, jo aikaisemmin alkanut kirjoituskurssi, jonka osallistujat olivat jo ryhmäytyneet, toimi paremmin. Opiskelijat olivat pidemmällä opinnoissaan, heillä oli selkeämmät tavoitteet – gradunteko – ja he tunsivat toisensa ja motivoituivat tehtävistä, jotka veivät gradunkirjoittamista eteenpäin ja auttoivat heitä muotoilemaan siihen liittyviä ajatuksia ja argumentteja. Olin paremmin selvillä siitä, miten he etenivät, vaikka kirjoittamisen ääni jäi kuulumattomiin.

Tällä lukukaudella, kun olen voinut paremmin valmistautua etäopetukseen, kirjoittamiseen liittyvillä kursseilla opiskelijat tapaavat toisensa Zoomissa samaan aikaan kuin he tapaisivat, jos kurssi järjestettäisiin normaaliin (entisen normaalin) tapaan. Ensimmäinen tapaamiskerta tosin oli minulle järkytys, sillä kaikkien opiskelijoiden kamerat ja mikrofonit olivat suljettuina. Puhuin mustille laatikoille.

Kun annoin ryhmälle kirjoitustehtävän, kuuntelin kymmenen minuuttia hiljaisuutta pohtien: Onko siellä ketään? Kirjoittaako siellä kukaan? En kuullut kirjoittamisen ääntä. Mutta kun pyysin opiskelijoita kiertomaan chatissä kirjoittamisen aikana syntyneitä ajatuksia, oloni helpottui. Chattiin alkoi virrata hienoja oivalluksia ja jäsenneltyjä ajatuksia. Ainakin osa heistä kirjoitti. Ja jälkeen päin sain positiivista palautetta siitä, miten mukavaa oli ollut kirjoittaa.

Yhden kirjoittamiseen liittyvän Zoom-tapaamisen järjestin jopa Vappu-aattona – opiskelijoiden toiveesta, etävappuna kaikki pysyttelivät kotioloissa. Yritin kuitenkin luoda tapaamiseen vappuista tunnelmaa.

Mutta jatkossa toivon, että opiskelijat pitävät kameransa ja ainakin ajoittain myös mikrofoninsa päällä, jotta näemme toisemme ja voimme kokea yhteisöllisyyttä, vaikka sijaitsemmekin erillään. Zoom toimii onneksi myös puhelimissa, joissa miltei aina on kamera, ja siihen voi lisätä taustakuvan, jos haluaa varjella yksityisyyttään, eikä näyttää kotiaan muille.

Osallistujana

Ensimmäisenä verkkoon siirtyi Kirsi Saivosalmen johtama Breakfast Club -kirjoitustyöpaja, joka oli aikaisemmin kokoontunut Pienessä Kirjapuodissa ja sen siirryttyä toiseen kaupunkiin Cafe Artissa. Ryhmän kokoonpano vaihteli kerta kerralta sen mukaan, keille kulloinenkin ajankohta sopi, mutta suuri osa ryhmäläisistä oli tavannut ainakin silloin tällöin kirjoittamisen merkeissä jo useamman vuoden ajan. Olimme siis toisillemme tuttuja, vaikka tiesimme toistemme elämästä vain sen, mitä olimme ääneen luetuista kirjoitusharjoituksista ja niitä koskevissa keskusteluissa kuulleet.

Pienessä Kirjapuodissa järjestetyissä tapaamisissa harjoituksissa käytettiin usein kortteja. Hankin myös itselleni samanlaisia kortteja inspiroimaan opiskelijoita kirjoittamaan.

Zoomin käyttö ei ollut vielä kenellekään tuttua, mikrofonit unohtuivat päälle tai pois päältä, kaikkien laitteista ei tahtonut löytyä kameraa. Etäopetuksessa olevat lapset tai etätöissä olevat puolisot vilahtelivat kuvissa, eläimet vaativat huomiota. Mutta miltei täydellisen eristäytyneisyyden tilanteessa teki hyvää nähdä tuttuja kasvoja, kirjoittaa ja keskustella yhdessä.

Korona näkyi vahvasti harjoituksissamme. Kirjoittaminen toimi tapana pohtia ja suhtautua vallitseviin, poikkeuksellisiin olosuhteisiin. Tapasimme muutaman kerran kevään aikana, mutta syksyllä tapaamisia ei enää ole ollut – ainakaan vielä, toivottavasti ne kuitenkin pian jatkuvat.

Yhteisöllisyyttä ryhmän kanssa voi kokea myös omasta kotinojatuolista käsin.

Osallistuin kesän aikana myös kahteen Zoomissa toteutettuun luovan kirjoittamisen kurssiin, josta toisessa oli teemana meri ja toisessa omaelämäkerrallinen kirjoittaminen. Jaana Kourin, hänen omaan tutkimusprojektiinsa kytkeytyvä, meri-aiheinen kirjoitustyöpaja oli vain kolmen tapaamisen mittainen, joista ensimmäiseen en muistanut osallistua – aikatauluista kiinnipitäminen oli koronakeväänä haasteellista, jos en merkinnyt tapaamisia sähköiseen kalenteriini, ne unohtuivat. Kuukaudet, viikot, viikonpäivät, päivämäärät ja kellonajat sulautuivat toisiinsa, kun elämästä katosi sen perinteinen rytmi.

Mutta toisaalta, kun ei pitänyt milloinkaan olla missään tietyssä paikassa, saattoi olla siellä missä halusi – edellyttäen, ettei siihen liittynyt ihmisten kohtaamista. Teinkin alkukesän aikana paljon etätöitä mökkisaaressa.

Kirjoittaminen meriaiheesta olikin kaikkein antoisinta istuessani mökkisaaren rannassa, merimaiseman avautuessa eteeni, meren äänten ja rannan tuoksujen ollessa aivan lähelläni, käsilläni, kosketettavissani, eikä vain kuviteltuina tai muistettuina. Syntyi myös aivan uusia muistoja, joista yhden talletin John Nurmisen säätiön Muistojen meri -hankkeeseen.

Mökkisaaren rannasta avautuu maisema, joka rauhoittaa ja inspiroi kirjoittamaan.

Muutaman tapaamisen aikana ei ehtinyt syntyä erityistä ryhmäytymistä, kirjoittaminen tapahtui itselle harjoitusten inspiroimina ja mahdollistamina. Osa osallistujista oli minulle ennestään jollain tavoin tuttuja, osa täysin vieraita. Sama koski kirjallisuusterapeutti Päivi Kososen omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen keskittynyttä ryhmää; sielläkin oli mukana sekä tuttuja että tuntemattomia. Kurssin tapaamiset ja sisältö hieman muuntuivat suunnitelluista kesän aikana, mutta osallistujien ydinjoukko tiivistyi ja muodostui toisiaan inspiroivaksi ja tukevaksi ryhmäksi – myös aiemmin tuntemattomista tuli tuttuja ja läheisiä.

Tapaamisten fokuksena oli omaelämäkerrallinen kirjoittaminen kirjallisuusterapeuttisesta näkökulmasta, ja kaikilla ryhmäläisillä oli omaelämäkerrallisuuteen liittyviä kirjallisia tavoitteita. Aihetta lähestyttiin eri näkökulmista, ohjaaja taustoitti aihetta sekä antoi harjoituksia ja etukäteistehtäviä, joita seuraavalla tapaamisella käytiin lävitse. Teemoina olivat esimerkiksi tilat ja paikat, unet, muistot, aistit ja toisten elämät. Viimeiseltä tapaamiselta jäi mukaan inspiroiva ja lohduttava ajatus: ”Eivät helmet helminauhaa tee, vaan nauha.”

Kurssi tapahtui siis sekä Zoomissa, jossa kohdattiin toiset, että GoogleClassroomissa, jossa julkaistiin tehtävät, palautettiin omat tekstit ja ajoittain myös keskusteltiin ja kommentoitiin tekstejä. Vaikka kurssi muodostui vetäjän suunnitelmista poikkeavaksi, oli se erittäin antoisa. Muistikirja täyttyi harjoituksista, harjoitusteksteistä, lukuvinkeistä ja aihe-ideoista. Oma projektini – omaelämäkerrallinen romaani – edistyi, sai muotoa ja rakennetta ja kannustavaa palautetta kanssakurssilaisilta.

Kursseille osallistuminen onnistui hyvin myös mökillä, vaikka Zoom onkin herkkä jumiutumaan, jos verkko on heikko. Kännykän tai tabletin tuottama yhteys oli kuitenkin useimmiten riittävä.

Oikeanlaisen ohjaajan kohdatessa oikeanlaisia kirjoittajia, kokonaisuudesta tulikin osiensa summaa suurempi ja merkittävämpi. Etämuotoisuus mahdollisti osallistumisen juuri sieltä missä oli, turvallinen ja kannustava ilmapiiri rohkaisi kirjoittamaan ja toimivat tehtävät tuottivat runsain määrin tekstejä omaan kirjoitusprojektiin liitettäväksi ja muokattavaksi. Suunnitelmissa on vielä mahdollisuuksien mukaan kohdata IRL, in real life.

Verkkoon suunniteltu kurssi

Edellä mainitut kurssit oli alunperin suunniteltu toteutettaviksi normaaleina, ihmistenvälisinä tapaamisina jossain todellisessa paikassa. Mutta olosuhteiden äkillisesti muuttuessa toteutustapa muutettiin ja tapaamiset järjestettiin verkossa, Zoomilla.

Vaikka yhdessäolo ja läsnäolo puuttuivat, on verkkotapaamisissa puolensakin: niihin voi osallistua riippumatta siitä, missä on. Tällöin osallistujia voi olla enemmänkin, koska sijainti tai matkustaminen eivät rajoita osallistumista.

Kaikki kurssit olivat myös maksullisia – lukuunottamatta Jaana Kourin kurssia, joka toteutettiin AHA – Aallonharjalla -tutkimusprojektin tuella. Ja on selvää, että kursseista myös maksaa mielellään. Kyse ei ole mistään ”kaverit kokoontuvat kirjoittamaan” -tilanteista, jotka voivat muodostua monenlaisiksi, vaan ammattitaitoisesti suunnitelluista ja toteutetuista tapahtumista.

Moni yritys, yksityisyrittäjä tai free lance -toimija joutui keväällä 2020 suunnittelemaan uudelleen toimintatapojaan ja erityisesti sitä, miten toimintaa voisi toteuttaa verkossa. Syntyikin valtavasti monenlaisia innovaatioita. Yksi tällainen oli LongPlay-verkkomedian Facebook-ryhmässä toteuttamat kirjoittajatyöpajat.

LongPlayn ytimessä on tutkiva journalismi ja journalistinen – tarinallinen – kirjoittaminen. Halusin pitää kesän aikana saamaani kirjoitustahtia yllä ja ajattelin, että elokuussa ehtisin vielä hyvin osallistua kurssille, joka tarjoaisi harjoituksia mutta myös inspiroisi omia luovan tietokirjoittamisen kurssejani.

Ilmoittauduinkin LongPlayn Kirjoittajatyöpajaan. Kurssi toteutettiin kolme viikkoa kestävänä Facebook-ryhmänä, jossa julkaistiin joka toinen aamu uusi harjoitustehtävä sekä videona että tekstimuodossa. Osallistujia oli noin 30 ja opettajana toimi arvostettu journalisti Anu Silfverberg.

LongPlay järjestää myös temaattisia iltakouluja, joihin olen aina halunnut osallistua. Se mahdollistui nyt etäaikana, kun tapahtumat streemattiin. Autofiktioon keskittyvässä iltakoulussa oli yhtenä puhujana kirjailija Johannes Ekholm, jonka luentodioista on peräisin oheinen kuvakaappaus.

Kurssin harjoitukset olivat ainakin osittain aivan uudenlaisia ja erilaisia kuin aiemmilla kursseilla tekemäni harjoitukset. Se oli inspiroivaa ja tunsin oppivani uutta. Mutta harjoitukset olivat myös haastavia, niihin kului aikaa ja niitä piti miettiä. Ne haastoivat minua kirjoittajana, mutta jäin koko ajan jälkeen tehtävissä, koska samanaikaisesti piti tehdä täysillä myös oikeita töitä. En siis ollut aivan niin aktiivinen ja ahkera kuin olisin toivonut ja halunnut. Tahti oli minulle liian kiivas.

Mutta sain kyllä aikaan kiinnostavia tekstejä ja opin joitain tekniikoita, joita voin hyödyntää tulevassa kirjoittamisessani. Ehkä joistain harjoituksista voisi muokata tehtäviä myös opiskelijoille.

Kurssin ohjaaja kommentoi aika ajoin lähetettyjä tekstejä ja kurssilaiset myös saattoivat kommentoida toistensa tekstejä. Mutta tämä vuorovaikutus jäi harmillisen vähäiseksi. Kurssilaiset etenivät kukin omaa tahtiaan ja jäivät pitkälti vieraiksi toisilleen. Joskin toisten tekstejä lukemalla oppi ja inspiroitui.

Kurssin lopulla oli mahdollisuus lähettää yksi tehty harjoitus opettajalle, jolta sai erityisesti sitä tekstiä koskevan lyhyen palautteen. Tällä kurssilla pääpaino oli siis mielenkiintoisissa ja monipuolisissa harjoituksissa sekä itsenäisessä työskentelyssä, ei niinkään ryhmän vuorovaikutuksessa tai palautteen saamisessa. Silloin kun näitä tilaisuuksia järjestetään kasvokkaistapaamisina, tilanne on luonnollisesti toinen.

Kirjoittamisen ääni läheltä tai kaukaa

Vaikka luovan kirjoittamisen tapaamisen intiimi tunnelma ja toimiva vuorovaikutus toteutuu parhaiten lähitapaamisissa, on myös verkon välityksellä mahdollista toteuttaa toimiva luovan kirjoittamisen kurssi. Kurssin vetäjän ammattitaidolla ja kurssin osallistujien sitoutumisella on tietysti keskeinen merkitys, riippumatta siitä, missä muodossa kurssi toteutuu.

Ryhmäytyminen tapahtuu parhaiten lähitapaamisissa, mutta se on mahdollista saada aikaan myös Zoomissa, ainakin jos tapaamisia on riittävästi ja jos ryhmän koko on riittävän pieni. Se myös edellyttää, että kaikki haluavat pitää kameransa päällä siinä vaiheessa kun luetaan tekstejä, keskustellaan kirjoittamisesta ja kommentoidaan toisten tekstejä. Kirjoitusharjoitusten aikana taas mikrofonit ja kamerat voi sulkea – silloin kirjoittamisen intensiivinen ääni pitää kuvitella.

Zoom-tapaamiset ovat raskaita ja uuvuttavia, joten on hyvä varata tapaamiseen riittävästi taukoja, jotta voi nousta ylös, käydä vessassa, hakea lisää kahvia tai teetä tai vain venytellä itseään ja katsoa ikkunasta ulos silmiään lepuuttaen.

Jos ryhmä on tavoitteellinen, on hyvä, että sillä on myös käytössään jokin sähköinen alusta, jossa voi jakaa tekstejä ja keskustella myös tapaamisten ulkopuolella. Se voi olla Moodle, kuten yliopiston kursseilla, tai GoogleClassroom, jonka logiikka on välillä hankala tai suljettu Facebook-ryhmä, jonne ulkopuolisilla ei ole pääsyä. Luottamuksellisuus ja luottamus ovat kirjoittamisryhmille tärkeitä.

Ohjaaja luonnollisesti suunnittelee ja aikatauluttaa tapaamisen ja sen harjoitukset, jättää riittävästi tilaa keskustelulle ja kommenteille, kommentoi itse rakentavasti luettuja tekstejä ja huolehtii siitä, että kaikki saavat äänensä kuuluviin, eikä kukaan dominoi keskustelua – tämä on ehkä kaikkein vaikein toteuttaa.

Osallistujat pyrkivät omalta osaltaan olemaan ystävällisiä, kannustavia ja rakentavia kommenteissaan, rakentamaan hyvää yhteishenkeä, osallistumaan keskusteluun, ja huolehtimaan siitä, että ei puhu liian pitkään tai aiheen ohitse, jotta toisetkin saavat suunvuoron.

Luovan kirjoittamisen tapaamisissa tapahtuva intensiivinen kirjoittaminen, kirjoittamisen myötä tapahtuva inspiroituminen ja tekstin tuottamat oivallukset poistavat – tämän olen omakohtaisesti kokenut – stressiä, rentouttavat ja tuottavat virkistyneen, hyvän mielen – myös etänä.

Kahvilassa – tässä taas Pieni Kirjapuoti – kirjoittamiseen kuuluu olennaisena osana tee ja suolainen piirakka – tai makea kakunpala.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.