Tarinankertomisen vaikeudesta ja vaaroista

Olen palaamassa kotiin Helsingistä, radio-ohjelman nauhoituksesta, täpötäydessä perjantai-iltapäivän junassa. Kasvoillani paperinen maski hankaloittamassa oloa ja hengittämistä, kuten kunnon kansalaisella tänä vuoden 2020 syksyllä kuuluukin olla – mutta kapinallisesti kumilenksut käännettyinä korvien ympärille ehkäisemässä silmälasien huurtumista.

Päivästä väsyneenä en jaksa ryhtyä kovin vaativaan työhön, eikä kapea junan penkki sitä oikein mahdollistakaan, enkä jaksanut kantaa mukanani tietokonetta. Ryhdyn siis kuuntelemaan Suomen Tietokirjailijat ry:n järjestämän tarinallista tietokirjoittamista käsittelevän webinaarin nauhoitusta.

Siinä tietokirjoittamisen professori Pirjo Hiidenmaa kuvaa asiallisesti ja rauhallisesti, mitä tarinallinen (journalistinen, luova, kerronnallinen) tietokirjoittaminen on, kertoo hyvistä tarinallisista tietokirjoista ja antaa tietokirjoittajille vinkkejä, miten ja mistä aiheista, minkälaisella kertojalla tai rakenteella tarinallinen tietokirja kannattaisi koostaa. Teen hankalasti muistiinpanoja muistikirjaani.

Kuvakaappaus Pirjo Hiidenmaan luentodioista. Miksi kerronnalliset tietokirjat ovat kiinnostavia ja tärkeitä? Miksi niitä kannattaa kirjoittaa ja lukea?

Hiidenmaan alustuksessa on paljon tuttua, mutta myös jotain uutta. Joka tapauksessa hänen käsittelemänsä teemat ovat kiinnostavia, koska olen itsekin toimittanut yhdessä Emilia Karjulan kanssa aiheesta teoksen, Kurinalaisuutta ja kuvittelua: Näkökulmia luovaan tietokirjoittamiseen (Tarke, 2017). Olen myös alkamassa kirjoittaa tietokirjaa, joka olisi nimenomaan tarinallinen, oikeastaan jopa omaelämäkerrallinen. Yhtäkkiä webinaarin katsominen katkeaa, sillä Facebook ilmoittaa Kertomuksen vaarat -projektin siirtymisestä livetilaan. On alkamassa kirjanjulkistamistilaisuus, josta olin ilmoittanut olevani kiinnostunut. Hauskaa, että Facebook muistutti tästä. Olin sen itse jo unohtanut.

Katkaisen webinaarin ja siirryn Facebookin lähetykseen, jossa vähän vaivautuneen oloinen mies toivottaa katsojat tervetulleeksi tapahtumaan (muistaakseni, en muista sanoja, muistan vain vaivautuneisuuden). Samalla oveen ilmeisesti kolkutetaan (en oikein kuule hyvin, säädän ääntä kovemmalle) ja kameran eteen astelee leiskuvan punaiseen hameeseen pukeutunut, selvästi raskaana oleva naisoletettu, kasvoillaan joulupukin maski. Hän tuo ensimmäiselle puhujalle paketin. Myös ensimmäinen puhuja antaa paketin joulupukille, joka pian riisuu naamionsa (lat. persona) ja paljastuu Kertomuksen vaarat -projektin johtajaksi Maria Mäkeläksi.

Kuvakaappaus Kertomuksen vaarat -projektin kirjanjulkistamistilaisuudesta Facebookissa.

Tapahtuma alkaa muistuttaa enemmän tavallista kirjanjulkaisutilaisuutta. Kerrotaan projektista, näytetään kirjan kantta ja sanotaan jotain sen sisällöstäkin. Näille korona-ajoille tyypillisesti tapahtumaan liitetään videopuheenvuoroja, joissa onnitteluja ja kiitoksia esittävät projektissa mukana olleet toimittaja Anna-Stina Nykänen sekä kirjailijat Juha Itkonen ja Jaakko Yli-Juonikas – viimeksi mainittu kasvoillaan Hannibal Lecteristä muistuttava maski.

Junissahan on perinteisesti järjettömän huono internet-verkko. Siksi yleensä suljen wifin ja tukeudun laitteen omaan mobiiliverkkoon. Nyt sekään ei tunnu auttavan, sillä videotervehdykset katkeilevat, jumiutuvat ja hyppelehtivät nopeasti eteenpäin, jolloin on vaikeaa seurata puhetta, saada selville, mistä tai mitä puhutaan. Se on ärsyttävää. Kuuloni on alentunut ja toivoisin, että kaikki ja kaikkialla pyrkisivät viestimään selkeästi ja kuuluvasti. Yritän etsiä iPadistäni ratkaisua ongelmaan.

Kertomuksen vaarat -teoksen kansikuva, kustantamo Vastapainon sivulta.

Lopulta koko lähetys katkeaa. Pähkäilen tilannetta hetken ja päätän palata takaisin tarinallisesta tietokirjasta kertovaan webinaariin. Ehdin hyvin katsoa sen loppuun ennen Turkuun saapumista. Webinaarissa tarina kulkee vähän sujuvammin kuin näissä Facebook-julkkareissa. Luulisi että projektissa olisi ollut vähän ammattimaisempi toteutus.

Mutta katkonaisuus, jumiutuminen ja pysähtely ovat siirtyneet julkaisutilanteesta myös webinaaritallenteeseen, jonka joudun aloittamaan alusta ja hakemaan paikan, jossa olin lopettanut kuuntelemisen, useampaankin kertaan. Aina Pirjo Hiidenmaan ääni katkeaa ja lähetys jumiutuu. Tämä on todella turhauttavaa.

Facebook-ilmoittaa kertomusten vaaran olevan jälleen live-tilassa, joten siirryn takaisin sinne. Toivottavasti he ovat saaneet tekniset ongelmat ratkaistua. Kirjautuessani uudelleen tapahtumaan, näen siihen liittyvää keskustelua, jossa kerrotaan tilaisuuden katkeamisen olevan suunnitellun ja hallitun.

Lueskelen kommentteja ja huomaan, että kommentoijien kesken arvottaisiin Kertomuksen vaarat -kirja. Pitäisiköhän kommentoida jotain? Pyydetään kertomaan jokin (vaarallinen) tarina. En keksi yhtään. Ei tästä junamatkasta mitään tarinaa saa aikaiseksi. Siksi tyydyn kiittelemään projektia ja onnittelemaan tuoreesta kirjasta. Samalla mainitsen, että tilaisuuden seuraaminen oli aavistuksen ”spåradista” katkeilevan junaverkon vuoksi.

Kuvakaappaus Kertomuksen vaarat -projektin kirjanjulkistamistilaisuudesta omalla Facebook-sivullani.

Jään odottelemaan kirjapalkintoani. Olin jo aikaisemmin hankkinut itselleni Tarinallinen journalismi sekä Kertomuksen keinoin -tietokirjat. Kertomuksen vaarat olisi mainio lisä tälle trilogialle. Ehkä sitten voisin lukea kaikki kolme yhteen menoon ja kirjoittaa niistä jotain oivaltavaa ja analyyttistä.

Kertomuksen keinoin ja Tarinallinen journalismi -teokset

En jaksa keskittyä nyt jo enemmän paneelikeskustelua muistuttavaan tilaisuuteen vaan katkaisen lähetyksen ja avaan BookBeat-sovelluksen. Perjantai-iltana kuuden jälkeen on kai jo täysin oikeutettua lopettaa työnteko ja uppoutua romaaniin. Tai ehkä tartun Hiidenmaan suosittelemaan tarinalliseen tietokirjaan, norjalaisen Morten A. Strøksnesin Merikirjaan?

Kuvakaappaus omasta BookBeat-sovelluksestani.

Kotona Facebookia katsahtaessani huomaan Maria Mäkelän kommentoineen omaa kommenttiani. Hän kertoo katkaisujen, hyppäyksien ja muun ”spåradisuuden” olleen tarkoituksellista. Jään miettimään, miten Kertomuksen vaarat oli onnistunut tartuttamaan katkoksensa myös tarinallisen tietokirjoittamisen nauhoitettuun webinaariin? Onko se viesti siitä, että myös tarinallinen tietokirjoittaminen on potentiaalisesti vaarallista? Pitäisikö tarinan kulku välillä katkaista? Pitäisikö tarinan tarinallisuus nostaa esiin? Tulisiko näkökulmaa välillä vaihtaa?

Tarinan muoto on keskeinen tapa hahmottaa omaa elämää. Etsiä niitä pisteitä, sattumia, joissa vaihtoi suuntaa tai päätöksiä, jotka merkitsivät käännekohtaa. Niin tämän päivän Helsingin Sanomien esseisti Jussi Ahlroth kuin esseisti Merete Mazzarella teoksessaan Tähtien väliset viivat (2003) korostavat kauniisti juuri noiden merkitsevien – ja ehkä todennettujenkin, olemassaolevien – pisteiden välisiä kuviteltuja viivoja, niitä tarinoita, jotka rakentavat kuvion näkyväksi, tekevät siitä yhtenäisen kertomuksen.

Tässä riittää pohdittavaa.

Mutta ensin pitää ostaa se Kertomuksen vaarat. Kriittisiä ääniä tarinataloudessa -kirja, sillä en onnistunut saamaan sitä omakseni julkaisutilaisuuden arvonnassa.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.