Luettua: Itämaisen henkisyyden jäljillä

Elina Hellqvist & Jyri Komulainen (toim.) 2020. Henkisyyttä ja mielenrauhaa. Aasian uskonnollisuus länsimaissa. Gaudeamus.

Sain kustantajalta luettavakseni tämä tuoreen, aasialaistaustaisen henkisyyden vaikutuksia länsimaissa ja erityisesti Suomessa eri näkökulmista tarkastelevan artikkelikokoelman. Nyt kun olen itse valmistelemassa Suomen uskonnollisen kentän historiaa ja nykypäivää käsittelevää kurssia, tartuin teokseen hyödyntääkseni sitä luentojen laatimisessa.

Teoksessa on lyhyen johdannon lisäksi kuusi artikkelia, kolme uskontotieteilijän, kolme teologin kirjoittamaa, ja lopussa epilogi eli Pekka Yrjänä Hiltusen kuvaus omasta etsijän tiestään. Uskontotieteeseen väitöskirjaa laativaa Ville Husgafvelia lukuunottamatta, teoksen kaikki kirjoittajat ovat työnsä ja työuransa kautta kytköksissä Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Toki kaikilla kirjoittajilla on myös akateeminen, maisteri- tai tohtoritasoinen koulutus.

Jo Terhi Utriainen kiinnitti blogitekstissään huomiota siihen, miten teos kehystetään sekä uskontotieteen että teologian lähestymistapoja kattavaksi, mutta tavalla, joka painottaa nimenomaan teologiaa ja jossa uskontotieteen näkökulmat alistetaan teologian alaisuuteen. Itse kiinnitin huomiota verbeihin, joilla näitä lähestymistapoja kuvattiin. Uskontotieteen kerrottiin tarkastelevan joogaa, mindfulnessia ja länsimaista esoteriaa. Teologisesta näkökulmasta sen sijaan sekä pohditaan, peilataan että etsitään, merkityksiä haasteita ja mahdollisuuksia, hindulaisten ja buddhalaisten valaistumiskäsityksiä suhteessa kristilliseen teologiaan, kristillisen mystiikan suhdetta uudenlaiseen spiritualiteettiin ja ekumeenisen teologian käsitteellisiä resursseja toisen uskonnon ”pyhän” kohtaamiseen. Teologia näyttää siis paljon monipuolisemmalta lähestymistavalta, ainakin päällisin puolin.

Tosin jo ensimmäisessä, uskontososiologi Kimmo Ketolan artikkelissa tarkastellaan nimenomaan niitä merkityksiä, joita joogan ja meditaation harjoittajat harjoitukselleen antavat. Gallup-aineistoihin perustuen Ketola analysoi joogan ja meditaation harjoittajien profiilien yhtäläisyyksiä ja eroja. Yhtäältä he muistuttavat keskimääräistä suomalaista, joskin nuoremmat ikäpolvet ovat painottuneita, toisaalta harjoittajissa korostuu etsijyys ja uushenkisyyteen liittyvä maailmankatsomus.

Kimmo Ketola uskonnottomuutta käsittelevässä paneelikeskustelussa syksyllä 2019.

Kun Kimmo Ketolan artikkelissa lähdetään liikkeelle siitä, miten jooga eri vaiheissa muuntautui osaksi länsimaista terveysliikuntaa, hyvinvointikulttuuria ja kaupallisuutta, Ville Husgafvelin artikkelissa syvennytään terveys- ja hyvinvointikulttuurin valtavirtaan uineen mindfulnessin buddhalaisiin juuriin.

Minulle olivat ennestään tuttuja vuoden 1893 Chicagon uskontojen maailmankongressin merkitys, mindfulness-menetelmän buddhalaiset juuret sekä uushindulaisuuden periaatteet, joiden myötä hindulaiset perinteet muokkautuivat sopiviksi länsimaiselle ajattelulle. Mutta uutta – tai ainakin unohtamaani – oli se, että myös buddhalaisuus on käynyt lävitse samankaltaisen modernisaatioprosessin, jossa muun muassa karsittiin rituaaleja ja korostettiin harjoitusten käytännöllisiä hyötyjä.

Buddhalaisuuden opetuksia pyrittiin myös tulkitsemaan tavalla, joka soveltui länsimaiseen tieteelliseen ja rationaaliseen ajatteluun. Tämä koski erityisesti psykologiaa, jossa omaksuttiin buddhalaisia vaikutteita (erityisesti Erich Fromm ja C. G. Jung); myös buddhalaisia opetuksia psykologisoitiin ja aiemmin kosmologisia käsityksiä siirrettiin osaksi ihmisen ”sisäistä maailmaa”. Tämä tuo mieleen Wouter J. Hanegraaffin okkultismin eli esoterian modernin muodon määritelmän, johon liittyy nimenomaan orientalististen vaikutteiden omaksuminen sekä psykologian sakralisaatio.

Husgafvel perehtyy tarkasti molekyylibiologi Jon Kabat-Zinnin kehittämän meditaatio- ja joogaharjoituksiin perustuvan harjoitusohjelman, mindfulness-based stress stress reduction (MBSR), taustalla oleviin buddhalaisiin vaikutteisiin. Ne ovat nähtävissä niin mindfulness-käsitteessä, käytetyissä harjoitustekniikoissa kuin menetelmän teoreettis-filosofisissa perustassa.

Erityisen suuri merkitys siinä, että aasialaisen uskontoperinteen ideat ja käsitteet on omaksuttu länsimaissa – joskin muuntuneina ja orientalismin näkökulman lävitse suodattuneina – on ollut Teosofisella seuralla. Ja koska Teosofinen seura sekä koko länsimaisen esoterian perinne ovat puolestaan suodattuneet laajemmaksi new agen -nimellä tunnetuksi virtaukseksi, joka uushenkisyyden nimellä on levinnyt yhteiskunnassa hyvin laajalle, onkin perusteltua, että länsimainen esoteria saa yhden käsittelyluvun teoksessa. Jussi Sohlberg esittelee artikkelissaan tiiviisti esoterian käsitteen ja määritelmät sekä tarkemmin – Mikael Niinimäen tutkimukseen perustuen – aasialaisen henkisyyden vaikutuksia teosofisen liikkeen opetuksissa.

Jussi Sohlberg on kysytty kommentoija mediassa erityisesti esoteriaan ja uuteen uskonnollisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Tässä olemme osallistumassa Horisontti-ohjelman nauhoituksiin.

Sohlberg nostaa erityisesti esiin aasialaisista uskontoperinteistä lähtöisin olevat chakran ja tantran käsitteet ja kuvaa, miten moninaisin tavoin käsitteitä on länsimaissa – esoteriassa, rituaalimagiassa, new agessa ja nykypäivän terveys- ja hyvinvointikulttuurissa – käsitelty ja sovellettu, tavoilla jotka ovat melko kaukana siitä, miten ne Aasiassa ymmärretään.

Ketolan ja Sohlbergin artikkelit sopisivat hyvin suomalaista uskonnollisuutta käsittelevän kurssin lukemistoksi. Mindfulness-artikkeli puolestaan kävisi maailman uskontoperinteitä tarkastelevan kurssin buddhalaisuus-osioon. Itse asiassa teoksen takakansiteksti tuntuisi viittaavan vahvimmin juuri näihin kolmeen alkupuolen artikkeliin.

Teoksen loppupuoli on teologian ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon (tulevaisuuden) näkökulmista tapahtuvaa pohdintaa, jonka taustalla on se tosiasia, että kirkon sanoma ei puhuttele kovin vahvasti nykypäivän suomalaisia, etenkään nuorempia sukupolvia, joita kiinnostaa ennemmin henkisyys eri muodoissaan.

Jyri Komulainen esittelee kiinnostavasti sen, miten usein yhdenmukaisena esitetty aasialainen valaistumiskäsitys jakautuukin itse asiassa kahtia: hindulaiseen ja buddhalaiseen valaistumiseen. Hindulaisessa näkökulmassa kyse on ihmissielun sulautumisesta maailmansieluun, kun taas buddhalaisuudessa tavoitteena on kaiken pysymättömyyden ymmärtäminen ja asettautuminen neutraaliksi tarkkailijaksi.

Baselissa sijaitseva kirkko on riisuttu kristillisistä symboleista. Alttarin sijaan vierailijoille tarjotaan mahdollisuutta hiljentyä tai meditoida

Artikkelin loppupuolella Komulainen pohtii tapoja, joilla kristillisiä ilmaisuja ja sanoja voisi tulkita aasialaisen henkisyyden näkökulmasta – henkisyydestä kiinnostuneen nykyihmisen tunnistamalla kielellä – ja miten suosittuja joogan ja mindfulnessin harjoituksia voisi tuunata – ja on tuunattukin – kristilliseen viitekehykseen soveltuviksi.

Hiljaisuuden viljelystä ja kristillisestä spiritualiteetista – käytännössä siis Suomessakin yhä suositummiksi tulevista hiljaisuuden retriiteistä – kirjoittaa Hiljaisuuden ystävät ry:n toiminnanjohtaja Mika K T Pajunen. Kontemplatiivinen, mietiskelevä rukousperinne ja henkisyyden harjoittaminen ammentavat keskiajan (katolisesta) kristillisen mystiikan perinnöstä.

Kristillisten retriittien esittelyä Minä olen -messuilla kevättalvella 2020.

Keskiajalla mystikko kaipasi nimenomaan elävää kokemusta Jumalasta ja yhteydestä tähän. Modernissa länsimaissa Jumalasta ei juuri puhuta. Kirjoittaja kuvaa (ilman lähdeviitteitä) valistuksen jälkeisen jumalapuheen muutosta ja muokkautumista tieteellisen ajattelun puristuksessa. Hän tulkitsee, että 1900-luvulla käytössä oli kaksi tapaa puhua Jumalasta: konservatiivien kieli, jossa sitoudutaan Jumalan olemassaoloon ja liberaalien kieli, jossa Jumala on ennemmin poissaolon Jumala.

Vastaukseksi tai kolmanneksi tieksi Pajunen tarjoaa hiljaisuuden Jumalaa, Jumalan läsnäoloa etsivää spiritualiteettia, joka irtoaa instituutioista ja opinkappaleista. Tällaiselle etsinnälle Pajunen löytää jo Raamatusta alkaneen perinteen, jossa Jumalaa etsitään synagogista ja temppeleistä, mutta myös kodeissa ja erämaissa. Erämaa-malliin perustuu paitsi luostarielämä myös moderni hiljaisuuden retriitti.

Pajusen tekstissä ei oikeastaan käsitellä Aasian uskonnollisuutta, vaan pikemmin kristinuskon, erityisesti katolisen ja osin myös ortodoksisen kristinuskon spiritualiteetin historiaa ja esitellään Hiljaisuuden ystävien monipuolista toimintaa. Teksti on ehkä vahvemmin suunnattu (mainokseksi?) niille suomalaisille, jotka nyt etsivät hiljaisuutta ja itseään aasialaisesta henkisyydestä, mutta joille voisi hyvin sopia myös jokin hiljaisuuden retriitin muodoista.

Sekä Jyri Komulaisen että Elina Hellqvistin artikkelit vievät lukijansa heti tekstin alussa Intiaan, Komulainen gurun ympärille muotoutuneeseen ashramiin ja Hellqvist hindutemppelin puja-seremoniaan. Hellqvistin kuvaama suomalaisryhmä osallistuu kiinnostuneena katsojana rituaaliin, mutta suhtautuu kielteisesti rituaalin päätteeksi tarjottavaan banaaninpalaan, ettei vain tulisi osallistuneeksi vieraan uskonnon harjoittamiseen, kajonneeksi ”vieraaseen pyhään”.

Artikkelissa pyhän käsite määrittyy hyvin rajallisesti viittaamaan ”sellaisiin toisen uskonnon tai perinteen piirteisiin, jotka tulevat vastaan joko arkielämässä tai maailmalla matkustaessa”, näkökulmana nimenomaan suomalainen, luterilainen henkilö. Uskontotieteilijä ei tulisi pyhää näin määritelleeksi, vaan ehkä käsittelisi asiaa itselle vieraan uskontotradition aineellisena ja aineettomana perinteenä. Toki artikkelissa esitellään myös pyhän käsitteen määritelmiä uskontotieteellisessä tutkimuksessa sekä luterilaisen teologian pääpiirteitä.

Turussa sijaitsee Vietnamin buddhalainen temppeli, joka on tässä koristeltu uuden vuoden juhlaa varten. Juhlaan oli kutsuttu myös aiheesta kiinnostuneita tutkijoita. Tilaisuuden päätteeksi kaikille tarjottiin herkullista kasviskeittoa.

Artikkeli sijoittuu uskontodialogin kenttään ja siinä pyritään suhtautumaan kohdattuihin uskontoperinteisiin Johdanto-artikkelin määrittelemällä suopeudella tai suvaitsevaisuudella – hindutemppelissä ystävällisesti tarjotun banaanin voi hyvin syödä, mutta on myös oltava tietoinen omista suvaitsevaisuuden rajoista.

Teoksen päättää Pekka Yrjänä Hiltusen kirjoittama omakohtainen kertomus etsijän tai oikeastaan kristinuskon löytäneen tiestä. Hiltunen on työskennellyt aiemmin kirkkohallituksessa ja toimii edelleen hengellisenä ohjaajana Helsingin hiippakunnassa. Uskontotieteen näkökulmasta teksti ei ole lähde vaan kiinnostavaa aineistoa. Artikkelissa on välähdyksiä lapsuuden yliluonnollisista tai ykseyden kokemuksista, nuoruuden hippeilystä ja aikuisuuden kiertelystä uskonnollisissa liikkeissä ja asettautumisesta lähetystyöhön Aasiaan sekä erityisestä suhteesta aasialaiseen hengelliseen perinteeseen. Mielenkiintoinen vertailukohta tälle kokemukselle saattaisi olla muusikko, kirjailija Aki W. Yrjänän Kutsuvieras-puheenvuoro YLE Areenassa, jossa hän kuvaa kulkemiansa, enemmän esoteerisia polkuja.

Teoksen pääotsikko, Henkisyyttä ja mielenrauhaa, on teokselle osuva, mutta sen alaotsikko, Aasian uskonnollisuus länsimaissa, antaa ehkä olettaa vähän kattavampaa esitystä.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.