Naistenviikon lukuhaaste: Tove Ditlevsen

Tove Ditlevsen 2021 (1967). Lapsuus. Alkuteos Barndom. Suomentanut Katriina Huttunen. Kustantamo S & S.

Tanskalainen kirjailija Tove Ditlevsen (1917–1976) julkaisi 1960–1970-lukujen taitteessa Kööpenhamina-trilogian nimellä tunnetun, omiin, rankkoihin elämänkokemuksiinsa perustuvan romaanisarjan, joka on kohotettu tanskalaisen kirjallisuuden kaanoniin. Suomessa tai muualla maailmassa sitä ei ole juurikaan tunnettu, ennen kuin tänä vuonna.

Ditlevsenin koko elämä oli rankkaa. Lapsuusperheen äiti oli arvaamaton ja kylmäkiskoinen, perheen isä oli työtön ja Tove joutui jättämään koulunkäynnin keskikouluun ja siirtymään työelämään. Hän avioitui nuorena, kävi läpi kaikkiaan kolme avioliittoa, joista viimeinen oli väkivaltainen ja johti lääkeaddiktioon. Elämään kuului niin lapsia kuin abortteja, mutta myös romaanien ja lehtijuttujen kirjoittamista. Elämä päättyi itsemurhaan alle 50-vuotiaana.

Nyt, yli 40 vuotta kuolemansa jälkeen, Ditlevsen on saamassa maailmanlaajuista huomiota ja ylistystä – vähän samaan tapaan kuin Lucia Berlin tai John Williams. New York Timesissa hehkutettiin yhtenä niteenä ilmestynyttä trilogiaa ja sen ensimmäinen osa, tiivis, vain 143-sivuinen, 1930-luvulle sijoittunutta lapsuutta tarkasteleva Lapsuus on nyt suomennettu ja seuraavia osia odotellaan.

Teosta lukiessa huomio kiinnittyy ensimmäiseksi sen kieleen. Pilkutus on aivan päin honkia. Mutta lauseissa on imua ja jonkinlaista maagista realismia, joka selittyy sillä, että kyse on lapsen ajattelusta, jossa todellisuus, unet ja kuvat sekoittuvat toisiinsa. Lapsi rakentaa itselleen tarinaa suojakseen elämältä, erityisesti äidiltään. Lapsen ajatukset sekoittuvat äidin ja isän lauseisiin tulkiten niitä omalla tavallaan. Mikä sitten lopulta on totuus. Ja onko sillä niin väliä.

Lainaus Tove Ditlevsenin romaanista Lapsuus.

Isän jäädessä työttömäksi perhe elää köyhyysrajalla, mutta sitä ei saa paljastaa kenellekään. Myös unelmat, kuten Toven haave tulla runoilijaksi, on pidettävä omana tietonaan. Kirjailijanhaaveensa haudanneelta isältään Tove kuitenkin saa lahjaksi kirjoja ja rakkauden kirjallisuuden, mikä tekee hänen lapsuudestaan siedettävän.

Lukija oppii yhdessä kasvavan Toven kanssa tanskalaisen, toista maailmansotaa edeltävän ajan köyhälistön elämästä, erityisesti sen kääntöpuolista, kuten alkoholismista, väkivallasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, pahuudesta ja tietämättömyydestä. Toven pelastuksena on Ruth-ystävä, koulu, kirjasto ja runot, joita hän kirjoittaa salaa muilta: ”Runot peittivät lapsuuteni rikkinäiset kohdat kuin uusi ohut iho, ennen kuin haava oli täysin parantunut.” Lapsuus on kuin vaate Toven yllä, repaleinen ja reikäinen.

Tove elää lapsuuttaan arvailemalla äitinsä toiveita, aikeita ja mielentiloja. Rakkautta hän ei äidiltään saa ennen kuin sairastuu kurkkumätään ja joutuu sairaalaan. Hänen parannuttuaan loppuvat rakastavat eleetkin, mutta palaavat taas, kun juhlitaan Toven konfirmaatiota – siviilikonfirmaatiota, sillä perheen isä on sosialidemokraatti, joka värvää puolueeseen uusia jäseniä ja joka äitinsä kuoltua eroaa ja erottaa perheensäkin kansankirkosta..

Köyhälistökortteleissa lapsuus loppuu nopeasti. Tytöt menevät palvelukseen tai tulevat raskaaksi, pojat menevät oppipojiksi. Päästä naimisiin ja saada ja puoliso, jolla on vakituinen työ, ovat useamman tytön elämän tarkoitus. Vaikka lapsuus elettynä ja koettuna on ollut pelottava ja raskas, siinä vaiheessa, kun se on päättymässä, se tuntuukin ”valoisalta, turvalliselta ja onnelliselta”. Lapsuuden ”viimeinen kevät on kylmä ja tuulinen. Se maistuu tomulta ja haisee tuskalliselta erolta ja muutokselta.” Eikä tämä vuosikymmeniä lapsuuden jälkeen kirjoitettu muistelmateos ole mitenkään katkera tai täynnä ahdistusta. Se on kuvaus eletystä elämästä, joka on otettu vastaan sellaisena kuin se on eteen tullut.

Keskeisimpänä teemana Tove Ditlevsenin lapsuusmuistoissa on se, miten tyttö joutuu vaikenemaan itselleen merkittävistä asioista, pitämään ne omana tietonaan. Vain runoissaan hän voi avata tuntojaan. Hänen elämänsä ihmeellisin toive on, että hänen runojaan julkaistaisiin: ”Vaikka kukaan muu ei välitäkään runoistani, minun on pakko kirjoittaa niitä, sillä se vaimentaa sydämeni surua ja kaipausta.”

Teos loppuu valoisasti – vaikka tyttö onkin aloittamassa työt ikäväntuntuisen perheen palveluksessa. Lapsuuden vaate riisutaan pois ja edessä on aikuisen elämä.

Jään odottamaan seuraavan osan ilmestymistä. Tämä oli sellainen kirja, joka piti lukea. Aluksi yritin kuunnella sitä, mutta en oikein päässyt kiinni kieleen ja tapahtumiin, jotka taas tekstinä avautuivat kirkkaina ja selkeinä.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.