Naistenviikon lukuhaaste: Rauni-Leena Luukanen

Rauni-Leena Luukanen 1982. Kuolemaa ei ole. Weilin & Göös.

Olen hiljalleen tutkimuskentällä siirtymässä 1970–1980-luvuille, jolloin paranormaali oli nykypäivää normaalimpaa. Ufoista keskusteltiin ja kirjoitettiin, ja niitä nähtiin Suomenkin taivaalla. Televisiossa näytettiin suorana lähetyksenä Uri Gellerin lusikantaivutteluja, joita tarkkaili arvovaltainen raati. Kirjoitettiin kirjoja henkiparannuksesta, meedioista ja jälleensyntymästä. Perustettiin lehtiä, yhdistyksiä ja tapahtumia. Paranormaaleja ilmiöitä käsiteltiin valtakunnan julkisuudessa, televisiossa, radiossa ja aikakauslehdissä. Tunnetut poliitikot kävivät kysymässä neuvoja meedioilta.

1980-luvun alussa tälle kentälle astui Lapin lääninlääkäri Rauni-Leena Luukanen (os. Valve, myöhemmin Luukanen-Kilde, 1939–2015). Luen itseäni sisään rajatiedon kentälle lukemalla erityisesti 1970–1980-lukujen aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Aloitan Luukasen esikoisteoksella, bestselleriksi nousseella Kuolemaa ei ole -kirjalla.

Melko kuivakkaasti ja etäännyttävästi kirjoitettu teos jakautuu kahteen osaan. Alkupuolella esitellään erilaisia parapsykologisen tutkimuksen teemoja ja yliluonnollisia kokemuksia. Loppupuoli taas kuvataan automaattikirjoituksella vastaanotetuksi.

Luukanen kuvaa parapsykologian tutkimushistoriaa ja ylipäätään nostaa toistuvasti esiin sen, miten monet hänen esittelemistään ilmiöistä on (luonnon)tieteellisesti todistettu tai niistä ollaan tekemässä tai ainakin tulisi tehdä tieteellistä tutkimusta. Hän nostaa myös esiin tunnettuja henkilöitä ja tutkijoita, kuten vaikkapa Sigmund Freudin ja C. G. Jungin, jotka ovat olleet kiinnostuneita parapsykologisista ilmiöistä ja pitäneet niitä todellisina. Parapsykologian historiaan voi tutustua myös lukemalla Juuso Järvenpään aihetta käsittelevän artikkelin Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa -teoksesta (Vastapaino, 2020).

Perinteisesti parapsykologian tai psyykkisen tutkimuksen alle on sijoitettu Luukasenkin käsittelemät ilmiöt telepatia eli ajatustensiirto tai -lukeminen, psykometria, jonka Luukanen määrittelee tiettyjen ihmisten kyvyksi nähdä esineiden avulla niihin liittyvien henkilöiden menneisyys ja tulevaisuus, sekä psykokinesia eli tiettyjen ihmisten kyky liikuttaa esineitä. Psykokinesiasta Luukanen nostaa esimerkikseen Uri Gellerin, jonka lusikoiden taivuttamista pidettiin tuohon aikaan vielä aitona ilmiönä.

Luukanen käsittelee myös poltergeistin eli räyhähenkien, levitaation eli elävän olennon tai esineen nouseminen ilmaan, ennaltatietämisen, ruumiista irtautumisen ja kuolleiden ilmestymisen kaltaisia ilmiöitä osana parapsykologiaa. Näitä hän esittelee suomalaisten ihmisten kokemien tapauskertomuksien avulla – useinhan räyhähenget ja kummitukset sijoitetaankin kansanperinteen ja kansanuskon alueelle. Outoja kokeneet ihmiset ovat kirjoittaneet tai soittaneet hänelle ja kuvanneet kokemuksiaan. Lisäksi hän valaisee ilmiöitä kansainvälisin esimerkein sekä tutkijoiden tuloksilla: ”Poltergeist- ja levitaatioilmiöiden tieteellinen selvittäminen tulee ilmeisesti muuttamaan maailmankuvamme”. Tämä kahdella tavalla tapahtuva perusteleminen, yhtäältä tapauskertomukset, toisaalta tieteelliset tutkimuksen, on Luukasen strategia. Harmillista kyllä, perustelut jäävät puolitiehen, koska kirjasta ei löydy viitteitä.

Ennaltatietäminen eli prekognitio – arjessa on puhuttu vaikkapa enteistä tai etiäisistä – tuottaa myös monia kiinnostavia esimerkkejä. Kun olen kysynyt omilta opiskelijoiltani, onko heillä ollut yliluonnolliseksi luonnehdittavia kokemuksia, yleisimpiä ovat olleet enneunet, enteet tai ennakkoaavistukset joistain tapahtumista.

Ruumiistapoistumiskokemukset – OBE eli out-of-body-experience – ovat yleisiä ja niiden kokemista voi opetella tai harjoitella. Luukanen antaa aihetta käsittelevässä luvussa esimerkkejä myös kuolemanrajakokemuksista eli tilanteista, joissa ihminen on kliinisesti kuollut ja hän ikään kuin kokee irtautuvansa ruumiistaan ja katsovan sitä ylhäältä päin.

Muita hänen esittelemiään teemoja ovat energiaruumis ja aura sekä jälleensyntyminen, jotka ovat tuttuja monissa esoteerisisssa yhteisöissä ja laajassa uushenkisyyden ja rajatiedon kentässä.

Useassa luvussa ja usean eri henkilön kohdalla eri ilmiöt sekoittuvat toisiinsa. Esimerkiksi brittiläinen Matthew Manning paitsi siirteli tavaroita ja huonekaluja myös taivutti metalliesineitä, tuotti automaattikirjoituksella edesmenneiden henkilöiden kirjeitä tai taideteoksia sekä tartutti mielensä avulla magnetofoninauhalle ääniefektejä. Häntä kerrottiin tutkitun mitä moninaisemmilla tavoilla. ”Tutkijat päätyivät toteamaan, että metallien taipuminen ja muut koetilanteessa tutkitut paranormaalit ilmiöt saa aikaan jokin uusi, toistaiseksi tuntematon energiamuoto, jonka neuvostoliittolaiset tiedemiehet ovat ristineet bioenergiaksi.”

Luukanen painottaa siis, että ilmiöt, jotka nyt tulkitaan yliluonnollisiksi, ovat täysin luonnollisia jahka kehitetään oikeanlaisia tutkimuslaitteita ja -menetelmiä. Tekstissä ei ole lähteitä, joista voisi tarkistaa, mistä kertomukset ovat peräisin, mutta Matthew Manning löytyy helposti internetistä: Hän on menestyvä parantaja, joka julkaisee musiikkia, videoita ja kirjoja, ja parantaa sekä lähietäisyydellä että etänä.

Kertomuksia yliluonnollisista kokemuksista sekä niitä koskevista tutkimuksista on viihdyttävää lukea. Joskus lukiessa törmää tuttuihin tapauksiin, kuten 1800-luvun lopulla Helsingissä vierailleeseen meedioon Madame d’Esperanceen, joka dematerialisoitui eli katosi osittain eräässä istunnossa. Parapsykologisen seuran puheenjohtaja Atle Blomqvist kertoo saaneensa tiedot tapahtumasta suoraan Madamen vieressä istuneelta Salme Kajanukselta. Jos tapahtuma kiinnostaa, siihen voi tutustua Marjo Kaartisen Spiritistinen istunto -teoksessa (SKS, 2020).

Meedioista ja meedioistunnoista Luukasella on useita esimerkkejä, sillä kyse oli suositusta harrastuksesta niin alhaisten kuin ylhäisten joukossa sekä 1800-luvun lopulla että 1900-luvulla varsinkin maailmansotien jälkeen. Yksi tunnetuimmista spiritualismista kiinnostuneista henkilöistä oli kirjailija Arthur Conan Doyle, jonka kerrotaan kuolemansa jälkeen ilmestyneen meedioistuntoon niin, että hänestä saatiin napattua jopa valokuva.

Meediotoimintaa harjoitetaan ja istuntoihin osallistutaan edelleen spiritualistisissa seuroissa, messuilla ja yksityistilaisuuksissa. Luukasen teoksen ilmestymisen aikoihin Suomen tunnetuin meedio oli helsinkiläinen kampaaja Svea Richnau. Samalla kentällä hänen kanssaan toimi vieläkin tunnetumpi selvännäkijä Aino Kassinen – Kassista ei kuvattu meediona, mutta hän kertoi saavansa tietoa henkimaailmasta. Kummankin luo ihmiset tulivat pelkoineen ja toiveineen.

Erityisesti meedioiden luokse hakeutuvat haluavat tietää edesmenneistä läheisistään. Joskus tällaisia kohtaamisia tapahtuu aivan spontaanisti. Monet kokevat erityisiä kokemuksia, jotka he yhdistävät läheisensä kuolinhetkeen tai edesmenneen vainajan vierailuksi. Tällaisia voivat olla vaikkapa erityiset unet, tuntemukset, äänet sekä lintujen tai muiden eläinten erikoinen käyttäytyminen tai ilmaantuminen.

Ihmisten yliluonnollisia tai kummia kokemuksia on paljon tutkittu ja tutkitaan edelleen – katso vaikkapa Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset -teos (SKS, 2017). Tosin tutkimusta ei tehdä niinkään parapsykologian näkökulmasta tai Luukasen esittelemin keinoin, vaan ennemmin kulttuurientutkimuksen, uskontotieteen ja teologian tai sosiaalipsykologian näkökulmista, jolloin lähtökohtana ovat ihmisten kertomukset kokemuksistaan ja heidän niille antamansa tulkinnat.

Eri paranormaalien ilmiöiden päätteeksi Luukanen esittelee automaattikirjoituksen eli tilanteen, jossa ”ihminen alkaa tahtomattaan kirjoittaa vieraalla käsialalla, joskus jopa vieraalla kielelläkin tekstiä, jonka sisältökin voi olla hänelle vierasta”. Luukasen mukaan länsimainen lääketiede selittää sen tulevan ihmisen alitajunnasta, jotkin uskonnolliset yhteisöt taas näkevät sen pahojen henkien työnä. Spiritualismin näkökulmasta ”automaattikirjoittajan kättä ohjaa henkimaailmaan siirtynyt henkiolento, joka näin osoittaa elävänsä kuoleman jälkeen ja haluavansa auttaa maan päällä eläviä omaisiaan ja ystäviään”.

Tässä luvussa tekstin näkökulma vaihtuu, sillä Luukanen siirtyy kertomaan omasta kokemuksestaan ja siitä, miten hän itse oppi automaattikirjoituksen. Hän kuvaa omaa tietään automaattikirjoittajana yhteisöllisenä harjoittelemisena, osallistumisena säännöllisesti kokoontuvaan kehityspiiriin, jonka tarkoituksena oli parantaa osallistujien psyykkisiä kykyjä. Tapaamiset kehystettiin kristillisiksi aloittamalla ne Isä meidän -rukouksella ja päättämällä Herran siunauksella – ne olivat siis hyvien voimien puolella. Tilaisuudessa myös rukoiltiin sairaiden puolesta. Yhdestä kehityspiiriin osallistujasta kehittyi puhemeedio, joka piti transsisaarnoja, toisesta kehittyi automaattimaalari. Luukanen kuvaa, ettei itse tuntunut kehittyvän tapaamisissa ennen kuin tapahtui jotain kummaa:


Eräänä kevätiltana vuonna 1979 oikea käteni nousi kesken hiljaisuuden ilmaan ja piirsi kahdeksikkoa. Tajusin, että kysymys saattoi olla alkavasta automaattikirjoituksesta. Sanoin ajatuksissani: kirjoita ilmaan. Silmänräpäyksessä käteni pysähtyi ja piirsi haparoiden sanan Solveig. Sitten käteni retkahti alas. Solveig oli pari kuukautta aikaisemmin kuollut sukulaiseni. Seuraavalla kerralla varasin jo mukaan kynän ja paperia. Niinpä en hämmästynyt, kun käteni jo alkurukouksen jälkeen tuntui puutuneelta ja pistelevältä. Se alkoi liikkua tahdottomasti. Kynä kirjoitti: Olen Solveig … olen elossa. Tästä alkoi kehitykseni automaattikirjoittamisessa. Muutamassa viikossa olin saanut sivukaupalla tekstiä elämän tarkoituksesta, sairauksien ja vaikeuksien merkityksestä, ihmisen henkisestä olemuksesta ja sen kehittämisestä.

Luukanen 1982, 129.

Luukanen kertoo esimerkin automaattikirjoituksesta ja kuvaa yksityiskohtaisesti, miten Ruotsin kirkon edesmennyt arkkipiispa Nathan Söderblom lähetti kuolemansa jälkeen 1940-luvulla viestejä pastori Martin Liljebladille, joka julkaisi viestit, mutta joutui erotetuksi virastaan niiden vuoksi, sillä ne eivät olleet yhdenmukaisia sen kanssa, mitä kirkko kuolemanjälkeisestä elämästä opetti.

Luukanen sai itsekin tehtäväkseen kirjoittaa kirjan, jonka nimen ja tekstin hän kertoo saaneensa 85-vuotiaana vuonna 1974 kuolleelta isoäidiltään, Aino Sofia Halmetojalta. Hän kertoo modernisoineensa tekstin vanhanaikaista kieltä, mutta kertoo sen muuten olevan siinä asussa kuin hän sen sai usean, yhteensä 24 tuntia kestäneiden automaattikirjoitusrupeamien aikana. Käsialan hän kertoi arvioituttaneensa tunnetulla grafologilla, jonka mukaan tyyli ei ole Luukasen omaa vaan 1900-luvun alun tyylistä, tasaista ja käskevää. Grafologin antaman lausunnon mukaan automaattikirjoituksella tuotettu teksti on jonkun muun kuin Luukasen kirjoittamaa.

Teoksen jälkiosa onkin otsikoitu Automaattikirjoitustekstiksi. Sen jokaisen luvun aloittaa aforismityyppinen ajatelma, tavallaan luvun tiivistelmä. Tekstin sanoma on tuttua monista uushenkisistä teksteistä: Ihmisten tulisi hiljentyä kuuntelemaan omaa sisäistä puhettaan. Ihminen on kuolematon sielullis-henkinen olento, joka syntyy maan päälle useita kertoja. Ihmisen tehtävänä on oppia elämän suuret lait, joista keskeisin on syyn ja seurauksen eli karman laki. Jos ihminen kokee vastoinkäymisiä, ovat ne aina seurausta jostain ja ne tapahtuvat hänen henkisen kehityksensä edistämiseksi.

Kuoleman jälkeen elämä jatkuu henkisessä todellisuudessa, jossa ihminen jatkaa kehittymistään itselleen ominaisin tavoin:

Kun ihminen kuolee ja ruumiin toiminnot lakkaavat, ihminen, sielullis-henkinen olento irtoaa fyysisestä majapaikastaan, joka jää kuin tyhjä kuori hautaan pantavaksi. Ihmistä autetaan fyysisen kuoleman hetkellä. Aikaisemmin kuolleet omaiset tavallisimmin tulevat noutamaan hänet toiseen todellisuuteen. Tunneli tai käytävä on kuljettava läpi, ennen kuin saavutaan valkoiseen, kirkkaaseen valoon, jossa rakastava valo-olento seisoo ihmisen vieressä hänen tehdessään tiliä menneestä maanpäällisestä elämästä, joka filminauhan tavoin lapsuudesta saakka kulkee hänen silmiensä ohi.

Kukaan ei joudu kadotukseen, vaan jokaiselle tarjotaan mahdollisuus sovittaa pahat tekonsa. Ihminen joutuu itse kohtaamaan itsensä vailla peittävää naamiota, riisuttuna ja paljaana. Kadotukseen ihminen ei kuitenkaan joudu, vaan sovitettuaan pahat tekonsa, hän jatkaa eteenpäin kohti ikuista kehityksen pyörää ja henkistä koulutusta. Toisilleen rakkaita ihmisiä ei erota edes kuolema, vaan he jatkavat yhdessäoloaan tuonpuoleisessa. Henkisessä todellisuudessa on oppilaitoksia, yliopistoja, kulttuurikeskuksia, kirkkoja ja taidelaitoksia, eri kulttuurien rakennustyylejä, mutta myös kukkaniittyjä ja järviä. Siellä voimme kehittää maanpäällisessä elämässä kesken jääneitä kykyjämme. Luukasen kuvaama tuonpuoleisuus muistuttaa kovin sitä, jonka ruotsalainen mystikko Emanuel Swedenborg esitteli 1700-luvulla.

Luukasen kuvaamassa maailmassa vallitsee hyvin kristillinen ilmapiiri. Siellä on rakastava Jumala. Jeesus toimii esikuvallisena hahmona. Ihmiselämän eettiset periaatteet löytyvät Raamatun kymmenestä käskystä ja vuorisaarnasta. Vain karman lakia ja jälleensyntymäoppia Raamatusta ei löydy, mutta Luukasen mukaan ne on poistettu sieltä ja haluttu salata ihmisiltä.

Nykyajan materialismin teksti näkee ongelmana, mutta ennustaa, että ihmiskunta on siirtymässä uuteen kehitysvaiheeseen, jossa siirrytään materialismista pois ja henkisyys alkaa avautua. Tässä automaattikirjoitusteksti on samalla jatkumolla uuteen aikakauteen kurkottavien esoteeristen tekstien sekä new age -henkisyyden kanssa.

Myöhemmässä uransa vaiheessa Luukanen tuli tunnetuksi ufoihin liittyvillä teksteillään ja ajatuksillaan. Ne orastasvat jo tässä teoksessa, sillä siinä kuvataan, miten muilla planeetoilla on edistyneempää sivistystä ja teknologiaa. Kun ihmiskunta kehittyy, se voi olla niihin yhteydessä. Henkisellä tasolla yhteydenottoja on jo tapahtunut. Muutos vaikuttaa ihmiskunnan asemaan ja ihmisten ajatteluun – tänä kesänähän on julkaistu yhdysvaltalainen raportti, jossa kuvataan kohtaamisia lentävien alusten kanssa, joiden tekniikka vaikuttaa niin kehittyneeltä, ettei sitä uskota valmistetun maapallolla.

Automaattikirjoituksessa otetaan kantaa myös Suomeen ja suomalaisiin. Tekstin mukaan Suomi on kehittynyt maa ja siitä tulee edelläkävijä rauhan rakentamisessa, kunhan henkinen ilmapiiri kehittyy. Siinä palataan myös alkuosan teemoihin, kuten henkiparannukseen ja selvänäköön. Joukko ihmisiä pystyy lukemaan ajatuksia ja vaikuttamaan niihin, mikä on tieteellisesti todistettu. Jotkut voivat toimia henkiparantajina eli kanavana jumalalliselle voimalle, joka virtaa parantajan käsien kautta sairaaseen ihmiseen. Henkiparannus on tekstin mukaan saamassa jalansijaa tavanomaisen lääketieteen apukeinona. Olisikin tärkeää opettaa terveydenhoitohenkilökunnalle henkiparannuksen aakkoset.

Kirjan viimeisessä luvussa siirrytään kuvaamaan sisältä päin kuolemanjälkeisyyttä, kun aiemmin on puhuttu ihmisestä ja ihmiskunnasta, joko kolmannessa (ihmiskunta on astumassa…) tai toisessa (me ihmiset emme…) persoonassa. Viimeinen luku on ikään kuin selvemmin henkimaailmasta välitettyä. Siinä kuvataan, miten jotkut saavat yhteyden maan päälle ja voivat kertoa olomuodon muutoksesta kuoleman jälkeen. Automaattikirjoitus on alkeellisimpia yhteydenottotapoja. Kehittyneemmissä yhteyksissä tarvitaan vain vastaanottajan herkkyys ja tieto annetaan hänen aivoihinsa.

Monet Luukasen käsittelemistä teemoista ovat tuttuja laajemminkin esoteerisesta ja uushenkisestä kirjallisuudesta sekä erilaisista rajatiedon teksteistä. Muun muassa Aino Kassinen kertoo (1975) -teoksessa viitataan samoihin asioihin (monet syntymät ja edelliset elämät, hyvän tekeminen lähimmäisille, henkinen kasvu, syyn ja seurauksen laki)

Taidankin seuraavaksi siirtyä lukemaan Aino Kassisesta – jota Luukanen ei edes mainitse.

Rauni-Leena Luukanen-Kildestä ja Suomen rajatiedon kentästä voi lukea myös uskontotieteilijä Tommy Ramstedtin väitöskirjasta Knowledge and Identity within the Finnish Fringe-Knowledge Scene (2018). Kirjoitin väitöskirjasta myös arvion, jossa sivusin monien muiden teemojen ohella Luukanen-Kildeä, joka linkittyy kenttään monella tavalla.

Automaattikirjoituksesta, jota nykyään nimitetään kanavoinniksi voi lukea Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa -teoksesta sekä Katriina Hulkkosen väitöskirjasta Elämää henkimaailman, uskonnon ja yhteiskunnan rajoilla: Etnografinen tutkimus kanavoinnista, tietämisestä ja uushenkisestä yrittäjyydestä Suomessa.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.