Naistenviikon päätteeksi

Olen nyt kirjoittanut kuutena peräkkäisenä päivänä lukemistani naiskirjailijoiden teoksista. Tähän naistenviikon päätteeksi ajattelin käsitellä jotain itse kirjoittamaani – olenhan tämän päivän nimipäiväsankarikin. Teksti on jotain jota ei ole vielä julkaistu. Enkä tiedä, julkaistaanko sitä koskaan.

Kyse on pitkään tekeillä olleesta käsikirjoituksesta. Aluksi tarkoituksena oli tehdä jonkinlainen tietokirja tyttöbändistä, jossa soitin 1980-luvun alussa. Kun tietoteksti ei ottanut syntyäkseen, ryhdyin kokeilemaan proosamuodossa kirjoittamista. Siirryin vahvasti pois omalta mukavuusalueeltani alkaessani kirjoittaa romaania. Siksi se kai on kestänytkin niin kauan. Siihen liittyy unohdusta, häpeää, eettisiä kysymyksiä, arkuuttakin. Lisäksi tekstiin keskittymiseen on oikeastaan aikaa vain näin heinäkuussa, kun olen vapaa töistä.

Olen kirjoittanut aiheeseen liittyviä pätkiä erilaisissa kirjoituspiireissä, -ryhmissä ja -kursseilla. Olen saanut kirjoittaa ihanissa ryhmissä ja saanut upeaa ja rohkaisevaa palautetta. Monenlaisten harjoitusten myötä romaani on irtautunut oman elämäni tapahtumista ja sen päähenkilö – Tyttö – on alkanut elää ihan omaa elämäänsä ja tehdä omia ratkaisujaan. Mutta toki taustalla on ihan todellinen ihminen ja todellinen bändi. Tekstilajina taitaa olla muodikas autofiktio.

Tässä vähän suttuinen lehtikuva, josta voi saada kuvan siitä, minkälaista bassoa Tyttö oli kauppaamassa.

Tässä pätkä kohtauksesta, jossa Tyttö ostaa uuden basson. Itse bassot ovat oikeita ja todellisesti olemassa olleita, mutta tämä kohtaus on fiktiivinen:

Kaupungin ainoa soitinkauppa löytyy keskustan kauppakeskuksen katutasossa. Sieltä Tyttö käy ostamassa ne singlet, jotka hän välttämättä tarvitsee ja haluaa. Siellä kaupungin soittajapojat käyvät tarkkailemassa ja testailemassa soittimia, joihin heillä ei ole varaa. Soitinkaupan myyjä, vaalea viiksekäs tyyppi, on soittaja itsekin ja keskustelee asiantuntevasti asiakkaittensa kanssa kitaroiden soinneista, piuhojen paksuuksista ja siitä, mikä kielisetti sopii kullekin soittajalle parhaiten. Useimmiten kaupassa roikkuvat soittajat eivät osta mitään, joskus he investoivat uusiin kieliin, plektroihin tai piuhoihin, joskus jopa särkijään – pieneen laitteeseen kitaran ja vahvistimen välissä, jonka päällä olevaa nappulaa polkaisemalla kitaran sointiin tulee kaivattu särö. Näin Tyttö ainakin olettaa. Heidän bändissään ei särkijöitä tarvita.

Tyttö astuu arasti kauppaan, vaikka onkin vakavalla ostomielellä. Hän on kyllästynyt hienoon bassoonsa, joka on hänelle liian painava, jonka kaula on liian paksu ja josta puuttuvat nauhat, niin että Tyttö joutuu aina katsomaan erikseen, mihin kohtaan bassonkaulaa sormensa asettelee. Hän haluaa vaihtaa bassonsa uuteen. Sellaiseen, jota pystyisi paremmin soittamaan.

Kaupan takaseinällä roikkuu rivissä bassoja. Ne ovat komeita soittimia, joiden pitkät, kapeat kaulat kurottuvat uljaina ylös kuin kurjilla tai joutsenilla. Tyttö katsoo niitä varovaisesti, sivelee ruskeiksi, mustiksi tai keltaisiksi maalattujen otelautojen kiiltävää pintaa, vilkaisee vaivihkaa hintalappuja. Kaikki esillä olevat bassot ovat samalla tavalla suuria ja painavia kuin hänen oma bassonsa, jonka Tyttö on tuonut mukanaan. Hänen sormensa ovat puutuneet painavaa bassolaukkua kantaessa. Ja laukun kovat kulmat ovat kolhineet Tytön jalat mustelmille.

Tyttö kävelee tiskille, laskee bassolaukkunsa maahan ja odottaa, että myyjä kiinnittäisi häneen huomionsa.

– Hei. Olisiko teillä yhtään pienempiä bassoja?

Myytävänä olevia kitaroita testailevat muusikonalut nostavat yllättyneinä päätään oudon kysymyksen kuullessaan. Eihän kukaan nyt hanki soitinta koon perusteella.

– Mulla on tällainen Yamahan nauhaton basso. Mä haluaisin vaihtaa sen kevyempään, sellaiseen, jota mä jaksaisin kantaa ja soittaa. Ja jossa olisi nauhat, että tietäisin, mihin kohtaan laitan sormet. Onko ylipäätään olemassa bassoja, jotka olisivat kevyempiä? Mä olen kuullut, että sellaisia on.

Kitaristinalut, jotka pystyisivät koska tahansa soittamaan silmät ummessa Stairway to Heavenin alkuriffit, pudistelevat epäuskoisena päätään. Vain tytöt voivat tehdä tuollaisia kysymyksiä.

Myyjää kiinnostaa Tytön nauhaton Yamaha ja erikoinen, vilpittömän ja viattoman tuntuinen asenne soittamiseen ja käytännöllinen suhde soittimeen. Tuollaisia ajatuksia kukaan miespuolinen soittaja ei erehtyisi sanomaan ääneen. 

– No itse asiassa, mulla on yks sellainen amputoitu basso, niin kuin sitä nimitetään. Se on ihan uudenlainen systeemi. Siinä on lyhyempi, vähän niin kuin katkaistu kaula, koska virittimet ovat otelaudassa. Se tuli just. Mä haen sen takahuoneesta. Se vois olla just sellainen, jota sä tarkoitat. Se on käytetty ja aika edullinen, mutta täytyy sun varmaan jotain varautua maksamaan väliin. Se on kuitenkin erikoismerkkiä.

Myyjä hakee takahuoneesta mustan pussukan, joka näyttää siltä, että sen sisässä voisi olla vaikkapa haulikko tai tennismaila. Hän avaa vetoketjun ja nostaa esiin kevyesti pienen soittimen ja ojentaa sen Tytölle. Tyttö ottaa käteensä mustan, kapeakaulaisen ja sulavalinjaisen soittimen. Se on uskomattoman kevyt. Se näyttää erilaiselta kuin bassot yleensä, mutta se on musta ja se sopii Tytön käsiin ja sormiin, kuin se olisi niille tehty.

– Mä otan tämän, Tyttö sanoo kiireesti, ettei kukaan muu vain ehdi hänen ja tämän soittimen väliin.

– Sä voit testata sitä ensin sillä aikaa, kun mä arvioin tämän sun vanhan basson, niin voidaan päättää hinnasta.

Myyjä ottaa basson Tytön kädestä, vie sen vahvistimen viereen, kiinnittää johdon soittimeen ja napsauttaa vahvistimen päälle. Tyttöä vähän hävettää ryhtyä soittamaan, sillä kaikkien kaupassa olijoiden katseet ovat kääntyneet häneen päin. Hän kaivaa taskustaan plektran ja ryhtyy soittamaan bassolla Smoke on the Waterin alun riffiä. Sitä he ovat bändin kanssa jammailleet ja se on tuttu kaikille paikallaolijoille. Bassoa on kevyt ja helppo soittaa. Sormet löytävät paikoilleen ja soittimen ääni on pehmeä. 

Myyjä on tyytyväinen vaihdossa saamaansa soittimeen, eikä Tytön maksettavaksi jää kovin suurta summaa. He sopivat kaupoista ja Tyttö käy nostamassa läheiseltä pankkiautomaatilta tarvittavan määrän seteleitä sillä aikaa, kun myyjä kirjoittaa paperit valmiiksi. He allekirjoittavat ne ja kaikki on selvää.

Tyttö nostaa uuden bassonsa olalleen kevyesti kuin repun. Näyttää siltä kuin hän kantaisi asetta selässään. Hän poistuu kevyin askelin kaupasta. Hän ei malta odottaa, että pääsee kotiin kokeilemaan soitintaan kunnolla, yksinään, tutustumaan siihen, miltä soitin tuntuu ja kuulostaa. Sunnuntaina sitten bänditreeneissä nähdään, miten hyvin sen soitto sujuu.

Tyttö kävelee reippaasti jalkakäytävällä, soitin keinahtelee kevyesti hänen selässään. Hän vilkaisee näyteikkunaan, jonka ohi kävelee, ja on tyytyväinen näkemäänsä.

Edelleen suttuinen lehtikuva, josta käy ilmi, minkälaisen basson Tyttö hankki.

3 thoughts on “Naistenviikon päätteeksi

  1. Olen vaikuttunut. Muistan nuoruudestani bändin nimen, vau. Inspiraationa fiktiotekstiksi nuoruudenkokemuksesi taipuvat joustavasti. Pidän erityisesti viimeisten kappaleiden tunnelmasta, joista välittyy sanojaan enemmän.

    Hyvää nimipäivää ja kiitos kiintoisista naistenviikon jutuista!

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.