Luettua: Tarinoiden voimasta

Maria Lassila-Merisalo 2020. Tarinallinen journalismi. Vastapaino.

Maria Mäkelä, Samuli Björninen, Ville Hämäläinen, Laura Karttunen, Matias Nurminen, Juha Raipola & Tytti Rantanen (toim.) 2020. Kertomuksen vaarat. Kriittisiä ääniä tarinataloudessa. Vastapaino.

Mikko T. Virtanen, Pirjo Hiidenmaa & Jyrki Nummi (toim.) 2020. Kertomuksen keinoin. Tarinallisuus mediassa ja tietokirjassa. Gaudeamus.

Vuosi 2020 oli myös tarinoiden ja kertomusten, niitä tuottavien sekä niitä kriittisesti analysoivien vuosi. Myös tietokirjamarkkinoilla. Hankin käsiini kolme aihetta eri näkökulmista käsittelevää teosta, jotka ehdin lukea valmiiksi vasta nyt ja joiden herättämiä ajatuksia kokoan tähän.

Varo kertomusta!

Kertomuksen vaarat oli Koneen säätiön vuosina 2017–2020 rahoittama projekti, joka Facebook-sivuilleen keräsi, analysoi ja keskusteli erilaisista pontentiaalisesti vaarallisista kertomuksista, joissa faktat saivat väistyä hyvän kertomuksen tieltä, joissa yksilön kokemus nousi merkittävämpään asemaan kuin korillinen tutkimuksia tai jossa tarina suorastaan ravistettiin hihasta, jotta yritys, brändi tai henkilö sai suunnattua hetkeksi huomion valokeilan omaan suuntaansa. Hanke lanseerasi oman hästäginsä: #varokertomusta. Sen avulla kiinnitettiin lukijan huomio ja kehotettiin suhtautumaan kriittisesti luettuihin tarinoihin.

Hankkeen päätteeksi julkaistiin tuloksia kokoava tietoteos, jossa määritellään aiheeseen liittyviä keskeisiä käsitteitä, kuten kertomus, tarina, narratiivi, kokemuksellinen kertomus, mallitarina eli kulttuurin muovaama kertomusmuotti tai viraali eksemplum eli sosiaalisessa mediassa viraaliksi ponnahtava ja tunteita herättävä kertomus yksilön kokemuksesta.

Kertomuksen vaarat -teoksessa analysoidaan todellisia kertomuksia ja ääneen pääsevät tutkijoiden lisäksi myös toimittajat, kirjailijat sekä huomiotaloutta hyödyntäneet tai sen ansaan jääneet henkilöt. Lisäksi teoksessa annetaan vinkkejä, joiden avulla lukija helpommin tunnistaa vaikkapa mallitarinan sellaisen kohdatessaan tai kykenee vastustamaan sen kiusausta ja kurottamaan sen yli yksilöiden kokemuksia sanallistaessaan. Teos on siis sekä tutkijoille, lukijoille että kirjoittajille – ja monihan on näitä kaikkia yhtä aikaa.

Itse hankin tämän teoksen e-kirjana. Lukiessani huomasin, että teos on oivallinen käsikirja, josta voi etsiä luku- ja kirjoitusvinkkejä, mainioita esimerkkejä opetukseen sekä käteviä käsitteiden määrittelyjä. Tällöin olisi ehkä parempi, että käytössä olisi ihan fyysinen opus.

Tutkimusprojekti tuotti paitsi tämän teoksen myös Facebook-sivun, johon on koottu kertomuksia ja niiden tulkintoja. Lisäksi, tutkimusprojektien tavoin, tuloksena oli useita tieteellisiä artikkeleita. Yksi niistä löytyy Kertomuksen keinoin -teoksesta. Siinä kootaan yhteen tutkimuksen tuloksia muutamaa kertomusta analysoiden.

Miten kirjoittaa hyvä lehtijuttu?

Maria Lassila-Merisalon pitkään kouluttaja- ja toimittajakokemukseen sekä väitöskirjaan pohjautuva, mukavasti käteen sopiva Tarinallinen journalismi on sen sijaan nimenomaan kirjoittajille tarkoitettu ja se lähestyykin tarinoita ja kertomuksia toisesta näkökulmasta. Kirja on käytännönläheinen opaskirja siihen, miten kirjoitetaan toimiva, tarinallinen lehtijuttu – ohjeet sopivat myös blogiteksteihin tai pitkään journalismiin.

Teoksessa ei liikaa hehkuteta tarinallisen journalismin paremmuutta kaiken muun kirjoittamisen yli, vaan osoitetaan sille sopiva asema ja tarkastellaan kriittisestikin tarinallisuuden kliseisimpiä muotoja – kuten vaikkapa lehtijutun aloittamista sillä, että toimittaja ja haastateltava kohtaavat toisensa kahvilassa, höyryävän lattemukin äärellä.

Teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa käsitellään tekstin suunnittelua ja ideointia, erilaisia kertojaratkaisuja ja tekstin rakennetta. Toisessa osassa analysoidaan kriittisemmin tarinallisuutta ennen ja nyt sekä niitä sudenkuoppia, jotka tarinallisen tekstin kirjoittajia vaanivat – tässä kohtaa teos tulee lähelle Kertomuksen vaarat -teosta.

Lopussa annetaan esimerkkejä tarinallisesta journalismista eri vuosikymmeninä, erilaisissa julkaisuissa. Jutun jälkeen tekstiä analysoidaan yhdessä sen kirjoittajan kanssa. Näitä tekstejä myös käytetään esimerkkeinä teoksen aikaisemmissa osissa, vaikkapa liittyen aloitukseen, lopetukseen tai kertojan ääneen. Kirjassa ei ole varsinaista lähdeluetteloa, vaan lopussa lähteet esitetään loppuviitteissä, siis esiintymisjärjestyksessä.

Kirjailijat ja kirjallisuus osana tarinataloutta

Kertomuksen vaarat -teoksessa laajan käsittelyn saivat paitsi lehtijutut, somessa kiertävät esimerkkikertomukset sekä henkilöiden ja yritysten bränditarinat. Itseäni puhuttelivat eniten luvut, joissa pohdittiin kirjailijan roolia osana tarinataloutta. Luku oli rakennettu artikkelin kirjoittaneen tutkijan ja kirjailija Juha Itkosen väliseksi kirjeenvaihdoksi – formaatti on tuttu esimerkiksi teoksesta 7 + 7, jossa Juha Itkonen ja Kjell Westö käyvät kirjeenvaihtoa.

Kirjoja lukevana ja kirjoista kirjoittavana minua kiinnosti erityisesti James Phelanin retorisen kertomusteorian näkökulma, joka vastustaa esimerkiksi kriitikoiden suosimaa moraalista ja aihekeskeistä lukutapaa – tällöin teokselta edellytetään ajankohtaisten teemojen käsittelyä sekä modernia sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden huomioon ottamista. Lukijan ja kriitikon tulisi kuitenkin pitää mielessään, että kaikki romaanien henkilöhahmot eivät edusta kirjailijan omia, eettisiä ja moraalisia näkemyksiä. Lukijan ja kriitikon olisikin mielekkäämpi keskittyä aiheen sijaan vaikkapa kerronnan ja muodon ratkaisuihin ja lähestyä teoksia niiden omista lähtökohdista.

Julkisuudessa on laajasti keskusteltu lukemisen hyödyistä. Esimerkiksi kirjailijoiden apurahoja, kirjastoja ja äidinkielen opetusta on perusteltu sillä, että (laadukkaan) kaunokirjallisuuden lukeminen on – esimerkiksi aivotutkijoiden tai organisaatiopsykologien mukaan – ihmiselle hyödyllistä: se tekee ihmisestä vaikkapa empaattisen, älykkään, onnellisen ja sosiaalisen. Lukeva ihminen elää pidempään, muistaa enemmän, elää stressittömämmin ja nukkuu paremmin – omat empiiriset kokemukseni eivät kyllä tue tätä tai sitten luen vähemmän laadukasta kirjallisuutta (venäläiset klassikot ovat viime aikoina jääneet lukematta, ehkäpä ne parantaisivat unen laatua).

Kertomuksen rajat

Kertomuksilla on myös rajansa. Kaikki ilmiöt eivät asetu kerrottavaksi tai kertomusten muotoon. Osa – suuri osa –vähänkin monimutkaisemmista ilmiöistä ei asetu kertomuksen muotoon. Kertomuksen vaarat -teoksessa esimerkiksi nostetaan ilmastonmuutos. Se on niin monimutkainen ilmiö, että sitä on vaikea typistää kertomukseksi. Tai se liittyy niin hitaisiin prosesseihin, ettei niitä saa kertomuksissa näkyviin tai – varsinkin aikaisemmin – ilmastonmuutos on konkreettisesti liittynyt kaukaisiin asioihin, kuten kutistuviin napajäätiköihin tai nousevan veden alle painuviin Tyynenmeren saariin.

Valitettavasti ilmastonmuutos on tullut näkyvämmäksi ja lähemmäs – tämä kesä on siitä erinomainen esimerkki. Ilmastonmuutos näkyy eri puolilla maapalloa riehuvissa metsäpaloissa, tulvien alle jäävissä kylissä ja kaupungeissa, kuumassa kuivuudessa käpristelevissä lomasaarissa tai suomalaisen kesän lämpöennätyksissä ja ennenkokemattomissa helleputkissa. Ilmastonmuutos tulee vieläkin lähemmäksi: lähipuistossa iholle tarrautuvassa punkissa, kesäkuumalla sinilevän uintikelvottomaksi tekemässä uimarannassa, lumettomissa talvissa.

Ilmastonmuutoksesta uutisointi on luonut myös vastustusta, jossa koko ilmiön olemassaolo kiistetään tai kiistetään ihmisen vaikutus ilmiöön. Sen edessä voidaan myös antaa periksi: mitä yksittäinen ihminen/pieni Suomi voi vaikuttaa, kun tehtaat/monikansalliset yhtiöt/kiinalaiset saastuttavat niin paljon? Monien mielestä ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat niin kaukana tulevaisuudessa, että ne eivät kosketa häntä tai hänen tekemiään valintoja: oma napa on aina lähinnä.

Siksi ilmastonmuutoksesta kirjoittaminen ja uutisointi onkin niin tärkeää. Miten aiheesta kerrotaan? Millä tavoin tutkimustieto tuodaan esiin? Ketkä asetetaan uhrin rooliin, keille annetaan toimijuus? Kenelle annetaan ääni, keitä mahdollisesti tullaan syyllistäneeksi ja millä sävyllä asiasta kerrotaan?

Tarinallisuus tietokirjassa

Kertomusten vaarat -kirjassa ei juurikaan käsitellä suorastaan boomiksi muodostunutta tarinallista tietokirjaa. Mutta onneksi siihen löytyi ratkaisu, sillä hankkimani kolmas tarinallisuutta ja kertomuksia tarkasteleva teos, Kertomuksen keinoin, käsittelee alaotsikkonsa mukaisesti paitsi tarinallisuutta mediassa myös tarinallista tietokirjaa ja sen lisääntynyttä suosiota. Koska itsekin olen kirjoittamassa tarinallista tietokirjaa, odotin tältä kirjalta paljon.

Olen seurannut useita verkkoluentoja ja -webinaareja tarinallisista tietokirjoista ja pohtinut teemaa myös yhdessä Emilia Karjulan kanssa toimittamassamme artikkelikokoelmassa Kurinalaisuutta ja kuvittelua – hauskasti kirjamme pääsikin teoksessa sekä lähteeksi että analyysin kohteeksi.

Kertomuksen keinoin on sekin tutkimusprojektin tuotos. Se koostuu tutkimusartikkeleista ja on tarkoitettu tutkijoiden tai vähintäänkin tietotekstien kirjoittajille. Kirjoittajat ovat kielen ja kirjallisuuden tutkijoita ja he rakentavat kirjan artikkeleissa yhteistä aluetta, sillä monissa teksteissä yhdistellään diskurssin-, kielen- ja kirjallisuudentutkimuksen menetelmiä ja käsitteitä.

Niiden avulla osoitetaan, miten moninaisin tavoin kertomusta ja (tarinan)kerrontaa käytetään tietokirjallisuudessa sekä perinteisessä mediassa, minkälaisia erityispiirteitä niistä löytyy ja minkälaisiin tarkoituksiin niitä käytetään.

Kirja jakautuu neljään osaan analysoitavan tekstilajin mukaan: kertova tai tarinallinen tietokirja, tiedettä popularisoiva tietokirja, muut tietokirjat ja journalismi. Useimmissa artikkeleissa määritellään aluksi keskeiset ja/tai analyyttiset käsitteet, kuten erilaiset tietokirjallisuuden lajit, kertomuksen eri lajit ja ominaispiirteet, fiktio ja ei-fiktio, esseiden lajityypit, anekdootti, (viraali) eksemplum ja monet muut.

Erilaisia tietokirjallisuuden ja tietokirjoittamisen aineistoja analysoidaan näistä näkökulmista tai niitä käytetään nostamaan esiin vaikkapa erilaisia kerronnan muotoja, ajan tasoja, kirjoittajan näkyviin tuomisen tapoja ja monia muita seikkoja. Aineistolainaukset auttavat konkretisoimaan sanottua.

Kirjassa käsitellään muun muassa sitä, miten tietokirjoittamisen oppaissa määritellään kertomuksen käsitettä – analyysi antaa myös vinkkejä siitä, mitä teemoja ja ulottuvuuksia kannattaisi kirjoitusoppaita kirjoitettaessa nostaa esiin –; miten romaaneissa hyödynnetään faktatietoa ja miten tekijänoikeudet tulisi huomioida; miten tarinallisissa tietokirjoissa sekä auto- ja biofiktioissa faktan ja fiktion rajat helposti hämärtyvät; miten tutkijat avaavat tieteellisiä käsitteitä ja ilmiöitä yleistajuisissa tietokirjoissaan ja miten he kirjoittavat itsensä näkyviin; miten puolison menetyksestä toipuminen kerrotaan surutyöoppaissa; miten kaskuja ja esimerkkejä käytetään historiallisissa tietokirjoissa; miten tietoa kuvallistetaan, ja niin edelleen.

Aineistoja ja näkökulmia on lukuisia. Esimerkit ovat hyvin valittuja ja ne avaavat annettuja näkökulmia oivallisesti. Artikkeleista saa oivalluksia niin tekstejä tutkiva kuin niitä kirjoittava sekä kirjoittamista opettava. Tämä on hyvä käsikirja omaan hyllyyn.

Kertomusten hyödyt ja vaarat

Kaiken kaikkiaan näiden kolmen teoksen lukeminen antoi paljon ajateltavaa. Ne opettivat tunnistamaan kertomuksen siihen törmätessä. Ne opettivat erottelukykyä erilaisten kerronnan ja kertomusten muotojen suhteen. Ne opettivat tarkkuutta siinä, milloin ja missä kertomusta kannattaa hyödyntää ja milloin sitä tulisi välttää.

Kertomus on hyvä renki mutta huono isäntä. Silloin kun kertomuksen avulla voi avata esitettyä asiaa tai käsitettä, elävöittää tekstiä, herätellä tai pysäyttää lukija, se on hyvä ja toimiva tapa. Kertomuksia ei voi eikä pidäkään välttää. Kertomus muotona ja omakohtaisuus – kirjoittajan läsnäolo tekstissä – auttavat lukijaa samastumaan kerrottuun, tekevät siitä uskottavampaa ja ylipäätään tekstistä luettavampaa.

Mutta kertomuksesta ei saa tehdä isäntää. Kaikkea ei ole syytä muuttaa kertomukseksi. Kertomuksenkin – jos se on osana tietotekstiä – tulee olla totta. Tietokirjan lukijan tulee voida luottaa kirjoittajaan ja kirjoitettuun. Omiaan ei voi lisätä, vaikka se tekisikin kerrotusta raflaavamman.

Opin kirjoista paljon lukija-näkökulmasta. Joitain asioita voin hyödyntää myös opetuksessa. Näiden teosten tärkein anti on kuitenkin siinä, minkälaisia eväitä sain omaan kirjoittamiseeni. Sain muun muassa tarkkuutta itsearviointiin, välineitä erilaisten kertomuksen tyyppien käyttötarkoitusten ja kielellisten keinojen tunnistamisen, vinkkejä siihen, miten omakohtaisuutta ja omia kokemuksia sanoittaa ja minkälaisia kerronnan keinoja käyttää tietotekstissä sekä miten käyttää lähteitä ei-fiktiossa.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.