Missä olit kun kuulit

Jokaisella meistä on muistiin tiukasti painuneita hetkiä, kun olemme saaneet tietää jostain suuresta ja mullistavasta tapahtumasta. Muistamme tarkalleen, missä olimme, mitä olimme tekemässä, miten reagoimme ja mitä ajattelimme. Jotkut tällaiset hetket saattavat yhdistää kokonaisia sukupolvia: Missä olit, kun kuulit Laika-koiran kiertävän avaruusaluksessa maapalloa? Missä olit, kun kuulit John F. Kennedyn murhasta? Itse en ollut vielä silloin syntynyt, mutta minunkin elämääni mahtuu joitain sukupolvikokemuksia. Juuri tänään, 9.11.2021 kysytään: Missä olit 20 vuotta sitten, kun kuulit lentokoneiden törmänneen New Yorkin kaksoistorneihin?

Ennen 1960-lukua mullistavat tapahtumat kuunneltiin radiosta. Television aikakaudella uutiset ehkä useammin nähtiin kuin kuultiin. Ja nykypäivän internetin ja sosiaalisen median aikakautena sokeeraavat uutiset luetaan kännykän näytöltä tai ne täyttävät Facebookin tapahtumavirran. Mutta yhtä kaikki ne pysäyttävät ajan ja terävöittävät aistit. Mieleemme piirtyy tarkasti tilanne, tunnelma, äänimaisema ja tuoksut.

Usein meidät saavuttaa tieto onnettomuudesta, terrori-iskusta tai jonkun tunnetun tai merkittävän henkilön äkillisestä menehtymisestä. Miltei yhtä usein tieto painuu osaksi alati kulkevaa uutisvirtaa ja jää unohduksiin. Mutta jos onnettomuus tai terroriteko tapahtuvat meille tutuissa paikoissa tai tilanteissa, tai äkillisesti kuollut henkilö on ollut meille itsellemme jollain tavoin merkittävä tai läheinen, uutinen saattaa olla hyvinkin pysähdyttävä, ja hetki, jolloin saamme uutisen tietoomme, painuu vahvana muistijälkenä mieleemme.

Tieto järkyttävistä ja joskus myös elämää mullistavista tapahtumista saadaan yhä useammin ja pääsääntöisesti tietoon mediavälitteisesti. Ja sosiaalisen median aikakaudella kokemus uutisesta on yhteisöllinen, uutista jaetaan omille yhteisöille ja siihen reagoidaan osana erilaisia yhteisöjä.

Tieto Perttu Häkkisen kuolemasta kesällä 2018 vyöryi tietoisuuteeni median uutisvirroista ja Facebookin järkyttyneinä reaktioina. Se teki kauniin kesäpäivän epätodelliseksi ja ahdistavaksi. Hänen äänensä oli minulle tuttu lukuisista radio-ohjelmista, ja olin puhunut hänen kanssaan puhelimessa ja tavannut hänet ollessani vieraana hänen ohjelmassaan. Vaikka en ollut tuntenut Häkkistä, hän tuntui tutulta, ja hänen äkillinen kuolemansa järkytti. Reagoin siihen sekä sosiaalisessa mediassa että ystävien ja läheisten kanssa keskustellen. Samalla minua myös alkoivat kiinnostaa erilaisten ihmisten reaktiot ja tavat puhua Häkkisestä sekä spontaanisti aktivoitunut toiminta ja erilaiset tapahtumat. Suunnittelin aiheesta jopa kanssatutkijoitteni kanssa hanketta, joka jäi kuitenkin vaille rahoitusta.

Perttu Häkkistä muisteleva radio-ohjelma Vappuradio

Tieto Matti Nykäsen kuolemasta oli puhelimeni uutisotsakkeiden päällimmäisenä eräänä talviaamuna herätessäni. Ikätoverin kuolema hätkähdytti, mutta ei herättänyt vahvoja suru- tai tunnereaktioita. Nykänen oli luonnollisesti tuttu nuoruuden urheiluspektaakkeleista, mutta vielä enemmän vuosikymmeniä jatkuneesta iltapäivälehtien lööppiotsikoista, jotka olivat viihdyttäneet seistessäni kauppojen kassajonoissa ruokaostoksieni kanssa. Julkisessa keskustelussa minua kiinnostivat ne vastakkainasettelut ja ristiriitaisuus, joita hänen elämäänsä liittyi ja joihin erilaisissa yhteisöissä otettiin vahvasti kantaa.

Ystäväni ottama mustavalkoinen valokuva Olli Lindholmista Facebookin uutisvirrassa palattuani hotellihuoneeseen päivän kestäneeltä kiertoajelulta lomamatkalla pysäytti ja pakotti etsimään tietoa siitä, mitä oli tapahtunut. Pieni huone tuntui ahtaalta ja netti latasi sivuja hitaasti. Vaikka en ollut tavannut Lindholmia – Ollia – vuosikymmeniin, vuodet samassa koulussa ja ystäväpiirissä nousivat mieleeni.

Ja sellaisena suru oli myös jaettua niiden ystävieni ja sosiaalisen median verkostooni kuuluvien ihmisten kanssa, jotka olivat myös viettäneet nuoruuttaan 1980-luvun Porissa. Kiistelyyn ja keskusteluihin sekä uutisjuttuihin Lindholmin ympärillä osallistuivat tai niissä käsiteltiin ihmisiä, jotka tunsin tai olin aiemmin tuntenut. Seurasin verkosta, miten Porin torille kannettiin muistokynttilöitä ja mietin omaa, vähän ristiriitaista suhdettani porilaisuuteen.

Kuva: Tiina Mahlamäki

Ensimmäinen pysäyttävä kuolema tapahtui vuonna 1973, kun olin 9-vuotias. Muistan hätkähtäneeni (ehkä enemmän vanhempieni reaktiota kuin omaani) kuullessani lauantaisaunan jälkeen television puoli yhdeksän uutisista Syksyn sävel -voittajan, Sammy Babitzinin kuolemasta autokolarissa. Olin hiukset märkinä, posket punaisina ja kylpytakkiin kääriytyneenä, kun leikkini keskeytyi uutiseen.

John Lennonin kuolemasta ihailijan ampumana joulukuussa 1980 kuulin radiouutisista istuessani koulun jälkeen keskustan tavaratalon kahvilassa. Puheensorinan taustalla hiljaa soinut radio ja uutistenlukijan vaimea ääni, joka kertoi tapahtuneesta, jättivät oudon epävarmuuden: Olinko kuullut oikein? Oliko joku todellakin ampunut rauhasta laulaneen Lennonin? Keskustelin uutisesta seuralaiseni kanssa pohtien kumpikin suhdettamme Lennoniin. Hänen kuolemastaan sain varmuuden katsoessani iltauutisia – olen sellaista sukupolvea, joka edelleen luottaa puoli yhdeksän uutisiin.

Estonian uppoamista ja epätoivoisia pelastustoimia seurasin aamutelevisiosta (jolloin toimittajat eivät oikein tienneet mitään) ja radiouutisista (joissa tapahtuman laajuus ja järkyttävyys avautuivat tunti tunnilta) pitkin työpäivääni samalla kun näin ikkunasta mustien pelastushelikopterien lentävän viereisen sairaalan helikopterikentälle. Odotin esikoistani ja olin aamulla ollut ultraäänessä. Ilo vauvasta ja rauhoittavista tiedoista raskauden etenemisessä sekoittuivat huoleen ja tunti tunnilta tarkentuvaan ymmärrykseen katastrofin suuruudesta. Kuvittelin pitkiä laivan käytäviä ja myrskyävää merta. Kävellessäni ruokatunnilla kirjastoon, näin suurten Puma-helikopterien laskeutuvan sairaalan viereiselle kentälle potilaita kuljettaen. Kun seuraavana keväänä, pienen vauvani kanssa, olin lähdössä risteilylle, suuri laiva näyttikin yhtäkkiä hauraalta ja haavoittuvalta.

Estonian upotessa odotin esikoistani, mutta lukiessani aamulla teksti-TV:stä prinsessa Dianan kuolemasta autokolarissa, odotin viimeisilläni kuopustani. Silloinen anoppini soitti hämmentyneenä ja hätääntyneenä. Häntä kuolema oli koskettanut erityisen kovasti. Itsekin seurasin uutisista ja sanomalehdistä onnettomuuden spekulointia ja katsoin televisiosta Dianan hautajaiskulkuetta ja -seremoniaa. Tyttäreni syntyi hautajaisia seuranneena päivänä ja suru unohtui ilon tieltä.

Uutisvyöry New Yorkin kaksoistorneista hyökyi päälleni eräänä tavallisena tiistai-iltana Pikku Kakkosen päätyttyä. Lapset katsoivat ohjelmaa ja minä valmistelin piparitaikinaa. Ohjelman yläreunassa kulkivat bannerit, jotka kertoivat ylimääräisestä uutislähetyksestä, jota lastenohjelmien loputtua ryhdyin katsomaan.

Maailma näytti yhtäkkiä hyvin turvattomalta paikalta lapsieni kasvaa. Taivaalla lentävät koneet olivat muuttuneet pelottaviksi. Katsoin uutisvirtaa ja näin kokeneiden uutistenlukijoiden ja toimittajien hämmennyksen. Poikani istui sylissäni ja ihmetteli, miksi tärisin. Hän oppi lukemaan televisioruudulta New Yorkin kommentaattorin nimen: Yrjö Länsipuro. Yritin pitää yllä normaalia arkea lasten kanssa. Kaulitsin piparitaikinaa levyiksi ja lapset painelivat pipareita uusilla muoteillaan – sillä aikaa piipahdin katsomaan televisiosta, mitä oikein oli tapahtunut. Kaikki tuntui niin kaoottiselta. Puhuin puhelimessa ystäväni kanssa ja yritimme saada tolkkua asiaan.

Oman elämän merkittävät tapahtumat ja tuntemukset rytmittyvät yhteen kansallisten ja kansainvälisten katastrofien kanssa.

Kuva: Tiina Mahlamäki

Teksti on muokattu versio blogitekstistä, jonka kirjoitin osana suunniteltua ja ilman rahoitusta jäänyttä hanketta: Levätköön julkisuudessa. Äkillisesti kuolleiden sankarien muistoon, merkitykseen ja suremiseen liittyvät keskustelut ja neuvottelut valtakunnallisessa, paikallisessa ja sosiaalisessa mediassa


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.